takaisin



Kubrickin "2001 Avaruusseikkailu"




1. Muoto ja sisältö


Stanley Kubrickin ohjaama "2001 Avaruusseikkailu" on kaikkien avaruus-sci-fi -filmien äiti, visuaalisuudessaan efektiivinen, pateettinen ja runollinen, perfektionistinen ja profeetallinen – todellinen läpiajateltu pioneerityö, jolle sisällöllisten teemojensa puolesta eivät jälkeenpäin tehdyt ja teknisiltä efekteiltään ehkä vieläkin vaikuttavammat avaruuselokuvat ole toistaiseksi pärjänneet. Kubrickin teos on nimittäin ylivertainen myös visionaarisuudessaan – kertoessaan ihmiskunnan kehitystarinan – eikä vain suunnattomassa visuaalisuudessaan, kuvatessaan kosmoksen äärettömiä mittasuhteita.

Klassikoiden tapaan ”Avaruusseikkailu” on nykyisin tv-kanavien toistuvaa vakio-ohjelmistoa. Kun tämä elokuva taas kerran esitettiin televisiossa YLE:n Teema-kanavalla syksyllä 2011 – jolloin kanava vietti elokuvan juhlaviikkoja, joiden ohjelmistoon olivat erilaiset julkisuuden henkilöt valinneet mielifilmejään – ennen elokuvaa sen esitteli tiedepopulisti ja julkkiskosmologi Esko Valtaoja. Hän keskittyi puhumaan lähinnä avaruusmatkailun reaalisista edellytyksistä ja mahdollisuuksista. Teknologiaoptimistina Valtaoja ei halunnut sulkea utopistisiakaan mahdollisuuksia pois, vaikka nykytietämyksemme ei ehkä riitäkään niitä perustelemaan. Muuta Valtaoja ei sitten esittelyssään sanonutkaan – vulgaaripositivistinen pohdiskelu, kuten vulgaaripositivistien kysymyksenasettelut yleensäkin, keskittyi likimain kokonaan kysymykseen elokuvan ”uskottavuudesta”. No, tietysti se onkin yksi, mutta totisesti vain yksi näkökulma tämän merkillisen mestariteoksen sisältöön.

Esittely – nämä tiedemiehen mietteet – tekivät oikeastaan hyvin selväksi yhden asian. Sen miten tavattoman avutonta elokuvataiteen mestariteosten sisällöllinen käsittely meillä yhä on. Elokuvat katsotaan, käsitetään ja käsitellään pelkästään elokuvina, ei elokuvina joissa olennaisinta on jokin sanoma. Jostain syystä elokuvakeskustelumme pitäytyy irti elokuvien asia-aiheista. Edes elokuvataiteen klassikoihin ei suhtauduta niin että ne olisivat kosketelleet tärkeitä asioita. Niitäkin kommentoidaan kuin kysymys olisi vain kompositioista, kuvakulmista, kategorioista. Klassikoiksi päätyneet elokuvat ovat kuitenkin puhuneet myös tärkeistä asioista – miksi asioita ei eksplikoitaisi? Myös ”Avaruusseikkailu” on sisällöllisesti täyttä tavaraa heti alkusekunneista lähtien.



2. Pioneerin rooli


Kubrick oli eräänlainen ohjaajien ohjaaja, alan suunnannäyttäjä, elokuvanero, joka käytti puheenvuoron monissa elokuvan tyylilajeissa, kauhuelokuvassa, poliittisessa satiirissa, sci-fi:ssa, yhteiskuntakriittisessä tulevaisuusskenaariossa, sotafilmissä, historiaspektaakkelissa – ja viimeinen elokuva, "Eyes Wide Shut", oli eräänlainen testamentti, kunnianosoitus psykoanalyysille. "Avaruusseikkailu" kuuluu mestarin varhaisempaan tuotantoon, se on valmistunut vuonna 1968, ja noina nuoriso- ja arvovallankumouksen hulluina vuosina se rullasi kaikkialla maailmassa täysille katsomoille herättäen hämmästystä, ihmetystä, ihastusta, ja myös jonkinlaista älyllistä tyrmistystä.

Esimerkiksi Woody Allenilta meni ymmärrysyrityksiin viisi vuotta ennen kuin hän yhtäkkiä tajusi: "Vau, tämä "2001" onkin aivan fantastinen teos." Kuinka sitten tavalliselta katsojalta voidaan odottaa että hän osaisi ottaa vastaan Kubrickin elokuvan kaikki hienoudet? Onkin hieman paradoksaalista, että ylimalkaan Kubrickin elokuvat ovat olleet myös yleisömenestyksiä, vaikka vaikuttavinta niissä on ollut elokuvataiteellisen edelläkävijän rooli. Yksi selitys on, että nämä elokuvat avautuvat monilla tasoilla – suoraan eläytyvä katsoja kokee yhden tason, syvätasoja hahmottava monta kertaa tai kerrosta enemmän, ja filmialan ammattilaiset tarkkailevat koko ajan miten kaikki tämä käsittämättömän täydellinen efektointi on teknisesti ottaen mahdollista ja tehty.

Monilla Kubrickin töistä on kirjallinen lähtökohta, eikä ole väärin pitää miestä kirjallisenakin intellektuellina. Hän arkistoi suunnattomat määrät tietoja, mitä merkillisimpiä yksityiskohtia, ja jäämistöstä koottiin rekka-autolastillinen mestarin aikanaan erityismitoituksella tilaamia asiakirjalaatikkoja kuljetettaviksi Lontoon elokuvakouluun tutkijoiden tutkittaviksi. Mutta useimmiten elokuvat kuitenkin ovat irronneet määrätietoisesti kirjalliselta pohjaltaan – jopa niin, että esimerkiksi "Hohdon" tekijä Stephen King ei oikein hyväksynyt Kubrickin tulkintaa kirjastaan. Mestari keskittyi töissään etsimään nimenomaan elokuvailmaisun uusia mahdollisuuksia, ja "Hohdon" kohdalla irrottiin aika reippaasti sinänsä yksitasoisesta ja naiivistakin alkuperäistekstistä.

Ehkä vähän samaa voidaan sanoa jossain mielessä myös Arthur C Clarken "Avaruusseikkailu"-tekstistä – mies oli mukana toisena käsikirjoittajana ja julkaisi tarinan myös romaanina. Kirjailija toki itse halusi ja jaksoi, vallankin jälkikäteen, ylistää omaa osuuttaan, mutta tosiasiassa vasta Kubrickin visualisointi tekee tekstille kuin henkiin herättävän taikatempun. Samoin voidaan sanoa, että jos pitävät paikkansa kertomukset kaikesta mitä elokuvan tekovaiheissa ajateltiin ottaa tarinaan mukaan, mutta jätettiin sitten valmiista versiosta pois, tapahtui todella kohtalon onni – tai sitten oli kyse vaistomaisesti oikeiksi osoittautuneista ratkaisuista – sillä elokuva on sekä esteettisesti että ajatuksellisesti täydellinen juuri sellaisena kuin se nyt on. Nyt estetiikka, epiikka ja etiikka sulavat yhteen, efektit toimivat sekä näyttämöllisellä että älyllisellä tasolla, ja kaikki on implisiittista, eksplikoinnit olisivat tarpeettomia.



3. Lajihistoria


Valkokankaalla nähtävässä "2001"ssa mm. luodaan loputtoman pimeän avaruuden syvyyksistä, jossain kaukana loistavien tähtien äärettömistä etäisyyksistä – itsessään täysin äänettömästä, absoluuttisen ikuisesti hiljaisesta – valtavan mittaluokan konserttisali, jossa ilmavan keveä ja itsessään vähän kliseisenä pidettävä Straussin "Tonava kaunoinen" -valssi alkaa kuin vaivihkaa soida, kasvaen lopulta kuvaefektien myötä visuaaliseksi sinfoniaksi, sfäärien pauhuksi. Voiko megalomaanisempaa kuvan ja musiikin yhdelmää keksiä? No kyllä. Sitä ennen elokuvassa ollaan nimittäin jo koettu ihmiskunnan aamunkoitto toisen Straussin, Richardin, Zarathustra-alkusoiton ylikireillä soinnuilla ja patarummuilla. Se teema on jäänyt sittemmin elämään, ja sitä kuulee toistettavan nykyisin yhdessä jos toisessakin yhteydessä.

Vaikka elokuva alkaa esihistoriasta, vielä eläimenkaltaisten ihmislaumojen keskinäisistä reviiritaisteluista, varsinainen näkökulma sijoittuu avaruuteen, ja elokuvan varsinainen tarina, tai sanoma, on ikuistakin ikuisempi. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan ja samalla kaikessa kaikenkattavuudessaan ihmisen kohtaaminen maapallon ulkopuolisen älyn kanssa. Ajassa ja ulottuvuudessa elävä ihminen tietää ettei tiedä kaikkea – kuinka paljon on tuntematonta, onko ajan ja ulottuvuuden rajoilla tai "tuolla puolen" jotain? Tästä saadaan viitteitä jo elokuvan alussa, jossa alkuihmisten palvoma ja pelkäämä täsmällisen suorakaiteen muotoinen suurikokoinen musta kivipaasi näyttäisi toimivan jonkinlaisena avaruusantennina, joka jollain tavalla vaikuttaisi, auttaisi tai ohjaisi ihmissukua kehittymään.

Ihmiskunnan historian kelaaminen primitiivisten apinamaisten olentojen ajoilta kauas kuvitteelliseen tulevaisuuteen – siinä tiiviisti sanottuna elokuvan koko valtava tarina. Vuosi 2001 edusti siis filmin tekoaikaan tulevaisuutta! Me tuon ajan yli jo eläneet voimme pohtia, mikä olisi ollut oikeampi vuosiluku tulevaisuusutopialle – se tuskin olisi esimerkiksi 2101, ehkä 2501, mahdollisesti joskus 3001? No, elokuvan sanomahan on, että ehkä se ei ole meistä itsestämme kiinni. Tarina antaa ymmärtää, että ihmissuvun kehitystä on mahdollisesti "tuolta ylhäältä" ohjannut, seurannut, valvonut, tms, jokin ihmisjärjen ylittävä intelligenssi. "A Space Odyssey 2001" on sitten "harharetki" jossa ihminen yrittää tavoittaa tämän itseään suuremman, jossain mahdollisesti Jupiterin lähettyvillä signaaliaan lähettävän "älyn".



4. Alkulähteelle


Kerronnallisesti "Avaruusseikkailussa" tehdään kolme matkaa ikään kuin kivipaadelta kivipaadelle, lähettimeltä lähettimelle, ja ihmisyyden lähteeltä lähteelle. Ensimmäinen lähde on alun primitiivisen ihmisapinaheimon juomapaikka, josta taistellaan kilpailevan lauman kanssa. Oivallus jostain ”kättä pitemmästä”, aseesta, välineestä, on se kohta josta esihistoria leikataan suoraan avaruusteknologian ja äärettömien tähtietäisyyksien universumiin.

Tämä leikkauskohta on jäänyt elokuvataiteen historiaan, ja jos joku nyt näkee elokuvan ensimmäistä kertaa, pitäköön siinä kohdassa silmät auki ja tarkkoina.

Ajallinen siirtymä tässä leikkauksessa on kymmenien- tai satojentuhansien vuosien luokkaa. Se on aika pitkä ajallinen matka, kuitenkin pieni aika, pelkkä hetki verrattuna avaruuden ikuisuuteen ja äärettömyyteen. Avaruusbussissa ollaan matkalla valtavalle tukialukselle – kohta ollaan jälleen "lähteen" ääressä, istutaan pyöreän pöydän ympärillä, elintärkeä neste, elämän vesi, on muuttunut kahvikupiksi pöydällä. Pöydän ympärillä käydään kuitenkin sama heimojenvälinen taistelu, joka ihmislajilla on ollut aina rasitteenaan. Nyt kysymys ei ole enää raa'asta voimasta, vaan tiedon ja salailun hallitsemisesta. Pelissä on politiikkaa, suurvaltablokkien kilpailua. Salailun kohteena on kuusta löydetty toinen monoliitti, kivipaasi.

Varsinainen tutkimusmatka, todella seikkailurikas odysseia moduulirakenteisella avaruusaluksella päättyy lähelle Jupiteria avaruudessa leijuvan kolmannen mustan paaden ääreen. Se leijuu kuin kysymys tyhjyydessä: mikä se on? Mitä tämä kaikki on? Eikö laatassa konkretisoidu, suorastaan kivety, nimenomaan se viimeinen, ikuinen elämän, olemassaolon ja kaikkeuden mysteeri, jota ihminen ei pysty ymmärtämään? Mustan monoliitin visuaalinen ilme kiteyttää idean: täydellinen esineinen kompakti kappale, kuitenkin yhtä täydellinen ääretön tietämättömyys siitä mistä kaikessa on oikeastaan kyse. Mitä ikinä siinä onkin, se jää kiven sisään. Kivi on jotakin joka tylysti sulkeutuu hermeettisen tiukasti itseensä.

Matkalla oli käyty taas taistelu – ihmisen kohtalona näyttää olevan että hän aina löytää itselleen vihollisen jota vastaan taistella. Viimeinen vihollinen oli avaruuslaivaa ohjaava ylivertainen tietokone HAL – jonka nimi muodostuu lyhenteestä IBM, kun kirjaimia siirretään aakkosissa yhdellä pykälällä – joka päämäärää lähestyttäessä sai oman tahdon, otti vallan, ja ryhtyi tuhoamaan astronautteja. Ehkä voidaan sanoa ihmisen vihollisen löytyneen hänen oman päänsä sisältä, omien korvien välistä? Se vain tuli todelliseksi keinoälyssä jonka hän oli rakentanut? Vai oliko vieras intelligenssi saanut aikaan tuon muutoksen – oliko maan ulkopuolinen äly sittenkin vihamielinen?

Saapuessamme vastakkain mustan kivipaaden kanssa tulemme kaikissa merkityksissä sen matkan päähän, johon ihmisen on mahdollista päästä. On etäännytty maasta tähtitieteellisille etäisyyksille, mutta matka omien korvien välissä on yhä se sama. Avaruusaluksen ohjaamon ja kivipaaden välissä on vain muutamia metrejä. Pysähdyksen hetki on kuvattu myös sivulta, ikään kuin ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta.

Onko tuossa kohdassa ihminen lopultakin kohdannut Luojansa, Jumalansa? Ja näkeekö hän yhtään enempää kuin sen minkä silmillään näkee? Ymmärtääkö sen enempää kuin on aina pystynyt ymmärtämään? Saako vastausta ainoaankaan kysymykseensä? Onko hänellä vastassaan vain se, mikä on jo olemassa hänen omien korviensa välissä? Oma Jumalansa, oma Vihollisensa?



5. Sukellus määreettömyyteen


Siitä sukelletaan sitten jonnekin ajan ja avaruuden sisään, johonkin kaikkeuden madonreikään, tunneliin, kuka tietää? Ihmisen mahdollisuuksien ja hallinnan raja on kuitenkin ohitettu. Kolmas matka on vain valoa ja väriä, joitakin tunnistettavia muotoja ja joitakin, joita ehkä vain kuvittelemme tunnistavamme. Kubrick venyttää väri- ja äänileikin varttitunnin mittaiseksi. Sitä voi imeä televisioruudultakin suoraan tajuntaan, ajattelematta. Ajatteleminen ei auta, se on tarpeetonta. Kuinka pitkä on tämä matka? Emme tiedä edes millä mittayksiköillä sitä pitäisi mitata. Loputtomalla ajolla on kuitenkin loppunsa. Lopputilassa kaikki tuttukin tuntuu vieraalta, kaikki on puhtaan ideaista ja koskematonta, ja ihmiselle kaikkein perustavanlaatuisin asia, ruokaileminen, tapahtuu jälleen lähteen, pöydän, ääressä. Elämänneste, viini, veri, mitä onkaan, läikehtii pikarissa pöydällä.

Rantautuminen loppukohtauksen tilaan, valoisaan, puhtaan steriiliin, 1700-luvun lopun uusklassiseen tyyliin sisustettuun huoneeseen, johon viimeisen eloonjääneen kapseli näyttäisi laskeutuvan – huomatkaa miten outo tila-ulottuvuus, valkeine valoineen, kaikuvine äänineen – tapahtuu osin päähenkilön omien silmien läpi: subjektiivinen ja objektiivinen läpäisevät toisiaan. Hän on ilmeisesti itse itsensä ulkopuolella, havaintojensa kohteena. Taitaapa tapahtua aikahyppyjäkin: kuten klisee esittää, hän kohtaa oman elämänsä, oman vanhenemisensa ja kuolemansakin? Kuten alkulauman ensimmäisten, myös avaruusseikkailun viimeisen ihmisen elämä laajennetaan taas koskemaan koko ihmissuvun elämää: tuodaan kuvaan sukupolvet, avaruuslapsi, joka jossain tähtien välisessä avaruudessa sikiöpussissa odottaa syntymäänsä.

Loppukohtauksessa ihminen siis palautetaan siihen maailmaan johon hän kuuluu, mutta ei reaalisesti, vaan ideoiden tasolla – tälle ideaalisuudelle korostuneen kontrastin tuo kuvaan pikari, joka loppukohtauksessa edustaa konkreettista reaalimaailmaa pudoten pöydältä kivilattialle. Se särkyy peruuttamattomasti sirpaleiksi. Samoin hajoaa koko tutkimusmatka, odysseia, koko projekti, elokuvaa kantanut suuri unelma ihmistä suuremman intelligenssin kohtaamisesta. Tämä haasteellinen haave on kokenut haaksirikon.

Aihe on ehtymätön, ikuisuuskysymys. Kubrickin yltiövisuaalinen filmatisointi koko ihmissuvun matkan varrelta antaa mahdollisuudet jos jonkinlaiseen symbolistiseen käsittelyyn. Universumin ja ihmiselämän selittämättömyys on realiteetti, ja realiteetti on ”asia”. Ehkä loppukohtauksen "totuus" täytyy vain imeä jollain intuitiivisella tavalla noista mahtavista kuvista? Emmehän voi ymmärtää sitä mitä emme voi ymmärtää. Kubrick taisi itse todeta loppukohtauksesta: "Jos sen voisi jotenkin selittää, silloin olisimme me tekijät epäonnistuneet."




– – – – – – –


Tämä kirjoitus on julkaistu verkkolehti Uuden Suomen Puheenvuoro-blogipalstalla 30.10.2011





takaisin