takaisin

Francis Baconin perspektiivi

1.

Ihminen ja maailma. Ihmisen maailma. On filosofinen ikuisuuskysymys, voiko ihminen koskaan nähdä maailman ”sellaisena kuin se todellisuudessa on”, an sich, kuten Kant sanoi. Kaikki tieto, mitä meillä maailmasta on, on ihmisen tietoa, ja sellaisena epätäydellistä. Tämän epätäydellisyyden toteamiseksi emme tarvitse yli-inhimillistä kykyä kurkistaa todellisuuden tuolle puolen, metafyysisiin ulottuvuuksiin, riittää että katsomme omaan menneisyyteemme. Se mitä olemme eri aikoina tietona pitäneet, on vaihdellut suuresti. Olisimme vahvoilla, jos voisimme sanoa, että historiasta löytyisi jokin lineaarinen juoni, jokin kehityslinja, joka kertoisi mistä olemme tulossa ja minne menossa, ja joka oikeuttaisi tiedollisen edistysuskon. Mutta sellaista ei taida löytyä - on vain eletty erilaisia aikoja, toisistaan selvästi erottuvia ja omalakisia, mutta tuskin toisiaan täydentäviä ja kohti täydellisyyttä kehittyviä. Ikuiset ongelmat tuntuvat vain saavan kunkin ajan mukaisen muodon.

Kun näen linnun lentävän, voin kuvitella, että joskus vielä voisin tietää kaikki sen lentoon liittyvät lainalaisuudet, sen lennon kaikki salaisuudet. Voin myös kuvitella, että jos lintu vastaavasti havainnoisi minua ja selvittäisi omasta lintuperspektiivistään kaikki minun salaisuuteni, en tunnistaisi tästä kuvauksesta itseäni. Minä ajattelisin tavallani, lintu tavallaan. Minulle maailma näyttäytyy ilmiöinä joilla, kuten kaikilla ajatuksillani, on jonkinlainen muoto, esimerkiksi alku ja loppu, mutta en tiedä, onko todellisuudessakin samoja muotoja, alkuja ja loppuja, ja olisiko siinä mitä lintu todellisuudesta havaitsee mitään yhteneväistä sen kanssa mitä minulla on päässäni. En tosiaan edes tiedä, onko todellisuudessa an sich ylipäänsä mitään muotoja. Mielestäni minä ja linnut elämme samaa todellisuutta, mutta onko todellisuudessamme - ikuisuuden näkökulmasta - meille mitään samaa?

Niin sanotut tieteelliset realistit esittävät, että järkemme on merkki siitä että maailma jossa elämme on järkevä, ja ajattelumme lait ovat heijastusta luonnonlaeista. Jos mielemme tiedolliset kartat pannaan todellisuuden maiseman päälle niin että kaikki muodot yhtenevät, tällöin saavutamme kosketuksen todellisuuteen. Tällainen näkemys ei kuitenkaan selitä mikä on aikakausien varrella meitä estänyt, kun emme ole toistaiseksi tällaista täydellistä yhteyttä saavuttaneet. Sillä vain hyvin rajoitetun, vain nykytietämykseen pitäytyvän historiallisen näköalan puitteissa, ja valikoidun aineiston varassa voidaan väittää, että tiedon ja todellisuuden suhde palautuisi niiden korrespondenttiseen vastaavuuteen. Mistä väärät, paikkansapitämättömät kartat ovat päähämme piirtyneet - läpi historian? Ovatko ne kenties jonkinlaisen tieteellisen perisynnin aikaansaannosta? Ja miksi kartat vanhenevat, joskus hyvinkin nopeasti? Eilen vielä tieto oli täyttä totta, tänään sama tieto on auttamattomasti vanhentunutta ja paikkansapitämätöntä. Miten voimme ylipäänsä jostain tietystä kartasta, edes siitä joka on uusin ja ajanmukaisin, siis tieteen viimeinen sana, väittää että se varmasti vastaa todellisuutta? --

Tähän kysymykseen on vastattu positivismin hengessä ja pragmaattissävyisesti: tiede on itseään korjaava ja täydentävä systeemi, teoriat ja väitteet voidaan todentaa empiirisin kokein, ja vaikka tiedollinen kartta ei ole koskaan täydellinen, riittää, kun kartta vastaa maisemaa siinä määrin että se on käyttökelpoinen. Saamme tositietoa esittämällä todellisuutta koskevia väitteitä ja verifioimalla ja falsifioimalla niitä, tiedon määrä lisääntyy - ja ehkä, kenties, eräänä päivänä tiedämme kaikesta kaiken? Mutta toisaalta: omaksuessamme positivismin opit ja pragmaattiset asenteet olemme tehneet tietoteoreettisen valinnan, joka asettaa tiedon ja todellisuuden oikeastaan täysin päinvastaiseen keskinnäissuhteeseen kuin mihin tieteellinen realismi väittää niiden asettuvan. Tällöin kartan arvo nimittäin mitataan nimenomaan suhteessa sellaisten odotusten, käyttötarpeiden, mitta-arvojen ja pätevöitymisen muotoihin, joita ei ole todellisuudessa vaan omien korviemme välissä.

Jos nykyiset karttamme todella olisivat kosketuspinta todellisuuteen, voisimme unohtaa sekä menneisyyden, tiedon kummalliset olomuodot ja tieteen merkilliset harharetket, että tulevaisuuden, joka mahdollisesti jo huomenna saattaa kaikki nykyiset käsityksemme naurunalaisiksi, ja voisimme varmaan jollain selvällä tavalla ja kirkkain silmin nähdä, missä tuo kosketus tapahtuu. Tällainen pinta nähdään kuitenkin vain sillä ehdolla, että alueen ympäriltä leikataan pois kaikki historialliset juuret ja kehittymässä olevat versot, ja idealisoidaan jäljelle jäänyt selitys sieluttamalla se omaan aikalaisajatteluumme ja erityisesti sen fysikalismiin kiinteästi kuluvalla korrespondenttisella totuusteorialla. Näin menetellessään aikamme tieteellinen realisti tekee tiedolliselle kartalleen ja tutkimuskohteelleen suunnilleen saman tempun kuin antiikin kreikkalainen kuvanveistäjä teki marmoripaadelle: ottaa omat työkalunsa ja leikkaa näkyville luonnonmöhkäleen sisältä juuri sen muodon jonka hän oman ajattelunsa ”annettuna realiteettina” tietää sinne piilotetun. Tosiaan: antiikin kuvanveistäjä koki todellisena - sanoisimmeko totuutena? - tuon marmorin sisällä paljastumistaan odottavan muodon, idean, josta Anaksimandros käytti käsitettä apeiron. Meidän on ehkä vaikea tajuta mistä tässä oli kyse. Mutta vähän samalla tavalla ja yhtä totena pitää tieteellinen realisti ideaansa siitä että hänen käsiinsä jäävä pala karttaa on yhtenevä vastaavan todellisuuden an sich kanssa.



2.

Muisti on merkillinen toiminto, joka tekee ihmisestä ihmisen ja erottaa hänet muista eläimistä. Muisti mahdollistaa ajattelun eli asioiden käsitteellistämisen ja niiden käsittelyn irrallaan niiden varsinaisesta tapahtumayhteydestä. Koska ihminen saa valtaosan todellisuutta koskevasta tiedostaan näköaistin välityksellä, myös muisti operoi paljolti kuvilla. Kysymykset aistimusten ja tiedon sekä käsitteiden ja kuvien keskinäisestä yhteydestä ovat loputtomia. Ajattelun aineksiksi meillä on maailmasta sekä tietoa että kuvaa. Ne ovat peräisin maailmasta, mutta ajattelumme kehittää niitä, ja kehittämiemme tietojen ja kuvien varassa voimme lähestyä uudelleen todellisuutta katsoen miten se kehitelmiimme vastaa. Puhutaan niin sanotusta havaitsemisen kehästä: havainnot antavat tietoa, tieto jäsentyy meissä osaksi ajattelumme kokonaisuutta, ja tämän tuloksena katsomme maailmaa uusin silmin ja näemme, havaitsemme, siellä uusia asioita.

Niin ihmislajin kasvu primitiiviseltä varhaisvaiheelta tähän päivään kuin jokaisen yksilön kasvu varhaisesta lapsuudesta aikuisuuteen merkitsevät jatkuvaa kiertämistä havaitsemisen kehässä. Totuus ei löydy havainnoimastamme maailmasta, se ei ole ”tuolla ulkona”, mutta liioin se ole itsessämme. Sen sijoittuminen vaihtelee. Se minkä jonakin aikana koemme olevan ulkoisessa ”todellisuudessa” saattaa toisena aikana tai toisessa kehitysvaiheessa sijoittua ”sisällemme”, ja päinvastoin. Primitiivinen ihminen uskoi, että ”voima, rohkeus ja uljuus” ovat sellaisia asioita, jotka leijonanmetsästäjä voi siirtää itseensä syömällä kaatamansa leijonan sydämen. Meidän mielestämme hän ”sielutti” todellisuuden, siirsi todellisuuteen omasta sielustaan peräisin olevaa magiaa. Antiikin kreikkalaisille ei ollut ihan selvää ero olioiden ja ominaisuuksien, substantiivien ja adjektiivien välillä. Esineen A rinnalla saattoi esine B olla suuri, mutta esineen C rinnalla pieni. Kreikkalaisille muodosti todellisen ajatusongelman, kuinka sama esine B saattoi olla sekä suuri että pieni. Ideaopin mukainen vastaus oli, että esineessä B oli sekä suuruutta että pienuutta. Edelleen antiikin maailmassa ”syyt” olivat lähinnä olioiden erityisiä ominaisuuksia - siis jonkinlaisia laatumääreitä nekin. Aristoteles, joka erotti neljänlaisia ”syitä”, sanoi että marmoripaaden sisällä paljastamistaan odottava kuvapatsas on veistoksen ”formaalinen” syy. Nykyihmisen mielestä kivipaaden sisällä ei odota mikään, vaan veistos on seurausta kuvanveistäjän työstä. Tämä on mielestämme realismia. Mutta kun tämän päivän tieteellinen realisti väittää, että todellisuudessa on sellaisia asioita kuin ”ilmiöt” ja ”syysuhde”, ongelma onkin jo vähän vaikeampi. Tiedonfilosofian eri koulukunnilla on tähän kysymykseen huomattavan erilaisia vastauksia.

Kaikki ajatusjäsennykset tapahtuvat aina aikalaisajattelun ja oman yksilöllisen kehityksen lähtökohdista. Koska aina koemme, että laadukas ajattelu edellyttää varmoja lähtökohtia, meille on ominaista pyrkiä vakiinnuttamaan jokin rajalinja ulkoisen ja sisäisen todellisuutemme välissä. Tämä rajalinja on aikalaisajattelulle tyypillinen, ja ajatushistoria tarjoaa tarkasteltavaksemme kirjavan valikoiman erilaisia mahdollisuuksia. Bertrand Russell oli sitä mieltä, että kysymys esineen B suuruudesta ja pienuudesta oli kreikkalaisen filosofisen ajattelun lastentauti. Mutta itse asiassa se ei ollut tauti ollenkaan. Se oli yksi ratkaisu yhteen ihmisen ajattelun ikuiseen ongelmaan. Olemme aina olleet jossain määrin sokeita sille, että tällaiset lähtökohdat ovat olleet historiallisesti vaihtelevia. Ajatus- ja kehityshistorialliset tarkastelut saattaisivat auttaa meitä näkemään myös omien lähtökohtiemme suhteellisuuden.



3.

Ajattelu tarvitsee muistia, muisti kuvia. Kreikan sana idea palautuu sanaan eidos, kuva. Antiikin Kreikassa ideat olivat kuvanomaisia, vahvoja, todellisuusvoimaisia hahmoja, jotka sijoittuvat todellisuuden ja ajattelun väliin. Ideat ulottuivat todellisuudesta ajatteluun ja sitoivat nämä kaksi yhteen. Esineessä B oli sekä suuruuden että pienuuden idea. Veistoksen idea oli marmorin sisällä.

Kuinka antiikin kreikkalainen koki ja näki maailman? Hänen ajattelunsa loi vahvoja ideoita, ja havaitsemisen kehää pitkin nämä ideat siirtyivät todellisuuteen. ”Tosiolevaa”, objektiivista, olivat kreikkalaisten mielestä nimenomaan ideat. Platonille ne olivat hyvinkin kuvanomaisia, ”kiinteitä”. Aristoteleelle jo enemmän käsitteenomaisia. Ehkäpä ajattelu on pitkässä historiallisessa perspektiivissä kehittynyt näkökuvien hallitsemasta miellemaailmasta kielellis-käsitteellisen hallinnan maailmaan. Ajattelun tarvitsemat symbolit olivat ensin hyvin kuvamaisia, toistuvien näkövaikutelmien muodostamia yleisiä muistitiivistelmiä, ja tuntuu luontevalta ajatella, että ihmisen ensimmäiset jumaluudet muodostuivat tuollaisista yleisvaikutelmista. Primitiivinen ihminen näki vuoren siellä toisen täällä, ja kun hän näki oikein ison vuoren, vuoren jossa oli vuoren ominaisuuksia monin verroin, hän hahmotti sen VuoriHallitsijaksi tai VuoriJumalaksi. (Ludwig Feuerbach) Myös kreikkalaisten jumalat olivat vastaavanlaisia hahmoja, mielikuva-ideoita: ihmismuotoisia, mutta niin, että jumalissa monet inhimillisesti rajoittuneet piirteet, niin hyvät kuin pahat, saivat täydellistyneen ilmaisunsa. Ja kuten ideat ylipäänsä, jumalat edustivat jotain pysyvää, ikuista ja kuolematonta.

Kuvista käsitteisiin. Kun kirjoitetut kielet syntyvät, niissäkin ilmenee sama kehitysjärjestys: ensin kuvakirjoitus, sitten yhä viitteellisempi merkkikirjoitus. Kuvakirjoituksen kehittyminen kertoo kauniin tarinan siitä miten havaintojen välittämä tieto kiinteytyy ajattelussa ja palautetaan takaisin ulkoiseen todellisuuteen merkkeinä täynnä merkitystä. Havaitsemisen kehä kantaa kirjoitettua sanomaa. Tuntuu oudolta, että hyvin varhaiset luolapiirrokset voivat olla varsin ”näköisiä”, niin sanotusti ”realistisia”, mutta esim. antiikin kreikkalaisten ihmiskuvat eivät sitä ole. Sen sijaan niitä voisi hyvinkin väittää ”symbolisiksi” - niissä ilmenee, kuten kuvakirjoituksessakin, se valikoiva ote, jolla sisäinen psyykendynamiikkamme valikoi ja jäsentää havainnoista saatua raakamateriaalia. Mitä pitemmälle kirjoituksen merkkisymbolit kehittyvät, sitä ”sisäisempi” tapahtuma lukeminen ja kirjoittaminen on. Kaikki kulttuurit eivät ole kirjoituksen kehittämisessä tehneet aivan samanlaisia ratkaisuja, ja siellä missä kuvakirjoitus on ollut vallitsevampaa, myös kuvataide on ollut toisella tavalla symbolistista. Eikä tietenkään vain kuvataide, vaan koko kulttuuri, ihmisten elämä ja tuntemukset. Kuvat ilmentävät staattisia ajatustiloja, ja niitä vastaavat merkitystäyteiset asennot ja eleet kanssakäymisessä. Kuvakirjoitus on ollut kaukoidän kulttuurien historiallinen ratkaisu, ja on tuskin mahdollista, että länsimainen ihminen koskaan ymmärtää viisautta joka noiden kulttuurien piirissä on kehittynyt, vaikka yrittäisikin ottaa niistä vaikutteita. Tragikoomista on, että idän kulttuurivaikutuksista länsimaissa parhaiten ovat menestyneet länsimaiden omaa väkivaltaisuutta rikastuttavat kamppailu-urheilut. --- Mutta yleensä ottaen: kuvakirjoituksen merkit ilmentävät kiteytettyä, kiinteytettyä, pysäytettyä psyykendynamiikkaa, nekin ovat omalaatuisiaan ideoita, ja näillä ideoilla on vastineensa ihmisessä. Kysymyksessä on aina kehä, tietyin, ajattelun lähtökohdat vakiinnuttamaan pyrkivin ehdoin tapahtuva ulkoisen ja sisäisen vuorovaikutus.

Eläimen ja vielä hyvin primitiivisen ihmisen osa on sikäli ongelmaton, että havaintoja seuraavat välittömät reaktiot, eikä tapahtumayhteydestä erillistä, omaksi toiminnokseen irronnutta, symbolitasolla tapahtuvaa ajattelua ole. Alkuperäinen jatkuva elämänyhteys, kosketus todellisuuteen, tapahtumien, havaintojen ja reaktioitten virta, siis elinapparaattimme perusdynamiikka, seuraa mukanamme myös ajattelun kehittyessä. Ajattelu luo jumalat ja demonit, ja ehkä voidaan jossain mielessä väittää, että epävarmuus tekee Ihmisen Osasta (Erich Fromm) sietämättömän. Ajattelu tarvitsee välttämättä Varmuutta (Wittgenstein) takaamaan hallitun jatkuvuuden, ja siksi havaitsemisen kehässä käyty vaihtokauppa todellisuuden kanssa pyrkii aina saavuttamaan pysyvviä ja ikuisia muotoja.



4.

Ajattelu ja kieli ovat alusta alkaen sama asia, ne ovat samaa kehitystapahtumaa. Ihminen on sosiaalinen laji, ja ajattelu ja kieli ovat niin sanotusti sosiaalista muodostetta. Yksityinen kieli on mahdottomuus. (Wittgenstein) Kirjoitettu kieli mahdollistaa käsitteellisesti kiinteiden ideoiden säilyttämisen ja siirtämisen sukupolvien ketjussa pitkälti yli sen mihin suullisessa kanssakäymisessä tai tarinankerrontaperinteessä parhaimmillaankaan päästään. Tämä käsitteiden kiinteys on kielen se ominaisuus, joka luo Varmuuden. Käsitteet paitsi luovat siltoja ajattelun ja todellisuuden välille sitovat ihmiset näkymättömillä yhteisen kielen langoilla yhteisöksi. Havaitsemisen kehän rinnalla voisimme puhua kielen kehästä. Jokainen syntyy valmiina olemassaolevaan, ”annettuun” käsitemaailmaan, ja saa rautaisannoksen Varmuutta syntymälahjanaan. Näistä valmiina annetuista lähtökohdista hän sitten toteuttaa oman elämänsä projektin. Yksilö voi tyytyä lähtökohtaiseen Varmuuteen, ja historia tuntee kulttuureja joille on ollut ominaista hyvin vähäinen muutos. Esim. Egyptin valtakunnissa on havaittavissa tällaista, ja myös eurooppalainen keskiaika oli oudolla tavalla pysähtynyttä aikaa. Mutta elävissä ja kehittyvissä kulttuureissa kielen kehältä saadut eväät palautetaan käsitteellisesti kirkastettuina takaisin kiertoon. Tällaisissakin kulttuureissa kuitenkin valtaosan ajattelua ja kieltä on toistettava olemassaolevaa ”totuutta”, vain rajoitettu osa ajattelusta voi olla uusia käsitteitä luovaa. Yksilö ja yhteisö voivat elää ja selviytyä vain rinnakkain. Yksilö tarvitsee Varmuutensa, samoin yhteisö vakautensa.

Oswald Spengler väittää että jokaiseen kieleen kätkeytyy oma matafysiikkansa. Tämä tarkoittaa, että on olemassa jotain jota ei koskaan voi jäännöksettä kääntää kielestä toiseen. Kun kulttuurirajat ylitetään, osa matkalaukuista katoaa asemalla, ja niiden sisältö korvataan kohdemaan tavaroilla. Esimerkiksi tuo kreikkalaista ajattelua keskeisesti kuvaava käsite apeiron on Spenglerin mielestä sellainen, jota voisi ymmärtää vain jos pystyisi sisäistämään antiikin ajattelun täysin. Sana käännetään merkitsemään ”ääretöntä” ja ”rajatonta”, ja nämä käsitteet lienee viisainta ottaa niin että ne tarkoittavat ”hahmotonta” ja ”muodotonta”. Kun kuvanveistäjän katse kohtasi marmoripaaden, se näki sen sisällä toteutumistaan odottavan muodon. Idea oli vahva. Oliko se todellinen? Onko patsas olemassa ennen kuin se veistetään? Kreikkalaisten ajatusjäsennyksessä se oli - se oli jopa veistoksen formaalinen syy, kuten Aristoteles esitti.

Mutta kreikkalainen katse oli omalaatuinen: vaikka se näki kiven sisään, se ei nähnyt ihmisen sisään. Ihmishahmo kuoriutui kivestä, mutta tämä hahmo oli pelkkää äärtä ja pintaa, kuin kivestä koverrettu ja tila-avaruuteen siirretty plastinen muotti. Vaikka se oli erinomaisen sopusuhtainen, jäsentynyt ja yksityiskohtainen, sillä ei esim. ollut katsetta. Silmät, joista puuttuu iiris, eivät voi olla sielun peili. Omituisella tavalla kreikkalainen katse näkee vain pinnan ja ulkokuoren. Syvyys ei hahmotu. Spenglerin mukaan kreikkalaiset eivät tajunneet edes perspektiiviä, koska käyttivät maalatessaan vain punaista, keltaista, mustaa ja valkoista - värejä joilla ei voi saada aikaan syvyysvaikutelmaa. Vaikka veistoskin oli kolmiulotteinen, se tajuttiin kaksiulotteisesti. On vain näennäisesti paradoksaalista, että kreikkalaiset pystyivät veistämään ”realistisen” kolmiulotteisen ihmismuodon, mutta eivät kyenneet piirtämään ”näköistä” kaksiulotteista kuvaa ihmisestä. Ideat ovat vahvoja, ja ideat ovat kuvia - mutta kuvan ominaisuus ei ole näköisyys vaan kaksiulotteisuus. Eikä ole ihme, että kreikkalaisten geometria, niin eteviä kuin he siinä olivatkin, keskittyi käsittelemään pintakuvioita.

Antiikin maailmassa kaikkea katsellaan ”ulkopuolelta”, ja jokin psykologiseen samaistumiseen liittyvä tekijä puuttuu ja korvautuu idealla. On sanottu, ettei antiikin ihmisillä ollut psykologiaa ollenkaan - sieluissaan viriävät tuntemukset he kokivat jumalmaailman vaikutuksena itsessään. Kreikkalaisessa draamassahan näyttelijät käyttävät naamareita, ja roolihahmot esittävät kuvaelman siitä kuinka jumalat ja kohtalo määräävät elämän kulkua. Kauniisti toisiaan tukien elivät siis subjektiivinen maailmankokemus, ja toisaalta objektiivinen, ”ulkopuoliseen” katseeseen perustuva maailmanhahmottaminen ja -selitys.

Antiikin kuvapatsaiden ihmishahmot voivat olla pysäytetyn dynaamisen liikkeen tilassa, mutta usein kuitenkin vapaissa, rauhallisissa ja harmonisissa asennoissa. Tätä ei pidä tulkita liian psykologisesti. Myös kreikkalaisten arkkitehtuuri ilmentää lepoon asettuneita, hallittuja statiikan voimia. Pylväät kapiteeleineen - nämä patsaiden tavoin kivestä valmistetut elementit nousivat painovoiman suuntaisesti ja ottivat rauhallisina vastaan niille lankeavan attikan painon. Klassisissa rakenteissa korostuu kannattavien voimien hallinta. Näissä ideoissa heijastuu sama ”ulkoapäin” katsomisen kognitio, joka määräsi ja läpäisi antiikin Kreikan kulttuurissa kaiken. Onko avaralla pylväshallilla varsinaisesti sisätilaa, interiööriä? Jos on, eikö se rakennu samanlaisesta vaikutelmasta kuin juhlallisten pylväsrivistöjen katseleminen ulkoapäin? Temppeli herättää pyhyyden kokemuksen kun sitä katsotaan ulkoapäin. Eikö tämä ole outoa - me haluaisimme juuri tämän asian jäsentää täysin toisin päin. Mutta oma ajattelumme onkin monessa suhteessa toisenlaista. Kokonaan toiset asiat, toiset ideat, toiset mielikuvat ovat meille ”sisällä” ja ”ulkona”.



5.

Esineet A, B ja C ovat keskinäisessä suuruusjärjestyksessä, jonka ”näkeminen” edellyttää, että ne sijoittuvat samaan ”kuvaan”. Vain tällaisessa kokonaiskuvassa voidaan nähdä käsitteen ”suuruus” tai paremminkin ”koko” tarkoittama akseli pienimmästä suurimpaan. Antiikin kreikkalaisille maailmassa oli olioita ja ominaisuuksia, mutta yhtäältä nämä elivät itsenäistä elämäänsä ideoina, toisaalta kytkeytyivät yhteen tavoilla, joka aiheutti aitoja ajatusongelmia. Kysymys esineen B suuruudesta ja pienuudesta oli tällainen. ”Ulkopuolinen” silmä tekee ensin havainnon esineistä A ja B, ja tässä mielikuva-ideassa nähdään selvästi, että A on pieni ja B suuri. Sitten ideakamera ottaa kuvan, jossa B ja C ovat rinnakkain, jolloin nähdään että B on pieni ja C suuri. Koska maailmasta puuttuu sellainen kokonaiskuva, jossa kaikki kolme esiintyisivät keskinäisessä suuruusjärjestyksessä, muodostuu tuo antiikin kreikkalaisille tyypillinen ajatusongelma, josta ei pidä Russellin tapaan todeta, että se oli vain harmiton ”lastentauti”.

Olionomaisuus leimasi myös ominaisuuksia. Kytkentä olioiden ja ominaisuuksien välillä toteutui yksittäistapauksissa ja oli konkreettinen ja kiinteä. Ideat olivat vahvoja mielikuvia, eräänlaisia esimerkkitapauksia, joissa ilmeni jokin tietty kytkentä. Maailmankuva rakentui ideoista ja maailmanselitys kuviin sisältyvistä selittävistä komponenteista. Ominaisuudet eivät olleet samalla tavalla adjektiiveja kuin omat laatumääreemme, ne saattoivat olla verbejä, predikaatteja yhtä lailla kuin attribuutteja. Esimerkiksi Aristoteleen ”syy”-käsitteet olivat pikemminkin olioiden ominaisuuksia kuin maailmaa selittävän kausaliteetin rakenteita. Materiaalinen syy, formaalinen syy, vaikuttava syy ja finaalinen syy. Me jäsennämme nämä jokseenkin päinvastoin kuin kreikkalaiset: mikään materia, raaka-aine, vaikkapa marmoripaasi, ei meille tarjoa muuta kuin avoimia mahdollisuuksia, ja tätä avoimuutta olemme nimenomaan taipuvaisia korostamaan. Formaalista syytä emme edes ponnistelematta tajua. Taltan ja vasaran rooli veistosta tehtäessä on meille pelkkää fysiikkaa ja voimien vaikutusta, kun taas kuvanveistäjän sisäiset ideat ja päämäärät luokittelemme puhtaasti psykologiseen kategoriaan. Meillä on mielessämme hyvin erilaisia kuvia todellisuudesta kuin kreikkalaisilla. Aivan eri ideat siitä miten asiat keskenään kytkeytyvät. Ovatko omat käsityksemme jonkin absoluuttisen mittapuun mukaan parempia, sopii kysyä.

Ideat olivat jonkinlaisia pysäytyskuvia todellisuudesta. Niissä kaikki muutos, vaihtuva ja epävarma oli eliminoitu, ja ne tarjosivat maailmasta ”tosiolevaisen”, muuttumattoman ja ikuisen. Jos yhdessä kuvassa esineet A ja B on asetettu rinnakkain, ja toisessa esineet B ja C, kumpikin näistä kuvista sisältää ideaista tositietoa, joka on käsitteellisessä ristiriidassa toisen kuvan kanssa. Ideaopin mukainen ratkaisu syntyneeseen ongelmaan oli: esineen B täytyy sisältää sekä suuruutta että pienuutta. Tämä väite voitiin todistaa asettamalla B ensin A:n rinnalle, jolloin näyttäytyi sen suuruus, ja asettamalla sitten sama B esineen C rinnalle, jolloin näyttäytyi sen pienuus. Tässä todistelutapahtumassa näemme, millainen marssijärjestys havaitsemisen kehällä vallitsee: ensin ovat lähtökohtaiset havainnot, kuvat todellisuudesta, sitten yritys sovittaa keskenään ristiriitainen aines yhtenäisen koherentin maailmankuvan ja -selityksen puitteisiin. Koska kuvat, ideat, olivat tosiolevaa, ja niistä pidettiin kiinni, selityksen tehtävänä oli poistaa käsitteellinen ristiriita, ja sen se hyvin tekikin. Sellainen on selityksen tehtävä yleensäkin, vaikka eri aikoina kuvat todellisuudesta ovatkin kovin erilaisia ja erisisältöisiä.

Korostaessaan pysähtyneisyyttä antiikin ideamaailma sulki selitysten ulkopuolelle dynaamisen muutoksen ja virtaavan ajan, siis kausaliteetin edellytykset. Antiikin maailmankuva oli myyttinen, eivätkä myytit tunne aikaa. Mytologiat, jumal- ja sankaritarustot toistivat ikuisia elämänmalleja, antoivat esikuvat tapahtumille ja tunteille. Ne tarjosivat suuren kehikon, jossa olemassaolonkokemus jäsentyi. Jumalmaailma sijoittui vain näennäisesti ”ulkopuolelle”, sen sijainti jopa tiedettiin: Olympos-vuori. Mutta Olymposkin oli vain vahva idea, se oli VuoriJumala, eikä siitä että jumalat asuivat Olympoksella, nauttivat nektariaan, mutta myös punoivat juoniaan ja riitelivät armottomasti, seurannut mitään mitä siitä meille ominaisen kausaliteetin mukaisesti olisi voinut seurata. Jumalat elivät ideoina, eikä heitä esimerkiksi lähdetty jäljittämään. Sen sijaan jumalten elämä koettiin myyttisen samaistumisen kautta, ”sisäisesti”. Poseidon oli raivoissaan, kun myrsky ärjyi merellä, Dionysos otti ihmisen valtaansa kun tämä joi liikaa viiniä. Jumalat olivat todellisuuden mallikuvia ja niihin samaistuttiin paljon totisemmin kuin länsimainen ihminen historiassaan sittemmin on konsanaan kuninkaallisiin, kirjallisuuden henkilöihin, elokuvan roolimalleihin tai juorulehtien julkkiksiin samaistunut. Kreikkalaisilla ei myyttiseen maailmankokemukseen liittynyt mitään ”ulkoisia” kausaalisia tai ”sisäisiä” psykologisia selityksiä: he kokivat vain sisällään kuolevaista pientä ihmistä määräävät Kohtalon voimat.

Tällaisista Kohtalon voimista kreikkalainen tragedia tarjoaa hyviä esimerkkejä. Sofokleen näytelmässä ”Kuningas Oidipus” päähenkilön kohdalla toteutuu hänelle langetettu kohtalo ja kirous: hän surmaa isänsä ja menee äitinsä kanssa naimisiin. Nämä dramaattiset tapahtumat toteutuvat väistämättömästi, ja merkittävää on, että niihin sisältyy yksilön syyllisyys vaikka tämä ei itse ole edes tietoinen siitä kenet surmaa, kenet nai. Kohtalon ideat ovat vahvoja, ja niiden mukaan Oidipus syyllistyy hirvittäviin tekoihin. Saadessaan tietää ja tajutessaan mitä on tehnyt, Oidipus määrää itselleen yhtä hirvittävän ja tuskallisen rangaistuksen: hän sokaisee itsensä. Tavallaan hän siis tuomitsee itsensä totaalisesti maailman, kaikkien ideoiden ja kuvien ulkopuolelle, ikuiseen pimeyteen. Pääseekö hän rangaistuksen idean toteuttamalla rauhaan häntä riivaavasta syyllisyyden ideasta? Eikö sokaiseminen ole virhe, eikö kaikki sijoitukin vain hänen päänsä sisään? Ei. Ideat ovat todellisuutta.



6.

Esineitä A ja B esittävän kuvan ja esineitä B ja C esittävän kuvan painoarvot totuudellisuuden suhteen ovat yhtä suuret. Ne ovat pysähtyneitä ideoita olioista ominaisuuksineen. Ajatuskokeen hengessä voisimme kuvitella mitä tapahtuisi, jos veisimme näihin kuviin mukaan ulkopuolisen selittävän tekijän, esimerkiksi ajan. Meillä voisi olla vaikkapa vahva mielikuva siitä, että kaikki maailmassa kasvaa ajan mukana pienestä suuremmaksi. Tällainen lainmukaisuus saisi runsaasti todistusaineistoa luontoa tarkkailemalla. Mikä on pysyvää, on pysyvää, ja sellaisena ongelmatonta, mutta mikä muuttuu, se on epäselvää ja määrittelemätöntä - ja juuri siksi tarvitsemme erityisesti muutosta koskevaa tietoa, kuten sen tiedon, että moni muutos alkaa pienestä ja kasvaa muutoksen tapahtuessa isommaksi. Olkoon tämä hyvä teoria.

Katsoessamme kuviamme muutoksen näkökulmasta näkisimme entiseen tapaan selvästi että ainoa mikä näyttäisi muuttuneen olisi B, joten se siis muodostaa ongelman ja vaatii selityksen. Taustalla vaikuttavat edelleen ristiriitaiset informaatiot B:n suuruudesta ja pienuudesta. Mainittu muutoksen laki kuitenkin kertoisi meille että kuva, joka esittää B:tä ja C.tä rinnakkain, edeltää ajallisesti toista kuvaa, jossa B on jo saanut itseensä suuruuden ominaisuutta. Koska ajallinen järjestys olisi olemassa, voisimme ehkä soveltaa muutoksen lakiin Aristoteleen syysuhdeajattelun ominaislaatua ja esittää, että pienempi B on suuremman B:n syy. Sanokaamme vaikkapa ”muutoksellinen” syy. Kun seuraavan kerran mielemme näyttämöllä iskettäisiin pöytään nuo pysähtyneitä ideoita esittävät kuvat, tietäisimme oitis, ettei niihin liity ongelmaa, koska toinen kuva seuraa toisesta ja sille on syy.

Tällainen ajatusleikki ei tosiasiassa ole ollenkaan kaukana siitä mistä oikeasti oli kyse. Antiikin kreikkalainen filosofia kokee varsin drastisen murroksen Platonista Aristoteleeseen siirryttäessä. Pysäytyskuvan kaltaiset platoniset ideat, joiden varassa tapahtuva ajattelu edellytti selityksen palautuvan siihen mitä kuvassa nähtiin, menettivät merkitystään lähtökohtina, ja niiden rinnalle syntyi yleiskäsitteellinen ajattelu, jossa etenemissuunta oli selvemmin induktiivinen. Platon uskoi että idea-ajattelulla tavoitettaisiin ikuinen totuus, tosiolevainen, kun taas Aristoteles hylkäsi käsityksen ideoista itsenäisesti olemassaolevina muotoina ja esitti (kirjassa ”Organum”) aposteriorisen induktivismin. Aristoteleen kuuluisa syllogismilogiikka tavoitteli myös tällaisia ajattelun uusia malleja. Taustalla vaikuttivat edelleen selkiytymättömät ideat, joihin sisällytetään uusi kielellinen, yleiskäsitteellinen ote, ja näin todellisuutta esittävät ideakuvat asettuvat selvästi määräytyneeseen uuteen järjestykseen. Kun kuvan ”Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia” päälle asetetaan kuva ”Sokrates on ihminen” syntyy kolmas kuva joka esittää johtopäätöstä: ”Sokrates on kuolevainen”. Tällaisen logiikan juuret ovat vielä vahvasti ideoiden maailmassa, mutta syntynyt selvyys on käsitteellistä.

Aristoteleen ajattelussa ovat siis vielä taustalla vaikuttavina lähtökohtina pysäytyskuvat, mutta päättely on käsitteellisiä hahmoja yhteensovittavaa. Tämä päättely on induktiivisesti etenevää, eli siihen sisältyy tietynlaista dynamiikkaa ja jonkinlainen aika. Tätä ei pidä tulkita kausaliteetiksi. Ei pidä vetää johtopäätöstä, että Aristoteleen logiikkaan kuuluisi kausaliteetti sellaisena kuin me sen ymmärrämme. Antiikin kausaliteettia koskevan ajattelun laatua kuvaavat hyvin nuo Aristoteleen esittämät, olioihin ominaisuuksien tavoin kietoutuvat neljä erilaista syyryhmää. Syysuhdeajattelu sellaisena kuin se meille aukeaa, syntyy eurooppalaisessa ajattelussa vasta uudelle ajalle tultaessa.



7.

Inhimillinen kieli on sosiaalista muodostetta, ja puhumaan oppiminen edellyttää ympäröivää ihmisyhteisöä, jossa se tapahtuu ikään kuin luonnostaan, näennäisesti itsestään, mutta tosiasiassa hyvinkin hienojakoisten vaikutusten kautta. Tiedetään, että erilaisten kognitioiden kehittymisessä on omat herkkyyskautensa, jolloin asiaan liittyvillä virikkeillä on tärkeä merkitys ja jolloin jonkin ratkaisevan avainärsykkeen puuttuminen saattaa suunnata kasvua toisille urille. Ihmislajin sosiaalisesta perusluonteesta ja ympäristövaikutusten merkityksestä ovat dramaattisimpina esimerkkeinä niin sanotut susilapset, lapset, joita aiempina vuosisatoina äidit synnytyksen jälkeen hylkäsivät metsiin ja joita sudet olivat hoivanneet pentuinaan. Kuin ihmeen kautta tällaisia lapsia saattoi selvitä hengissä, ja eräistä tapauksista on olemassa mielenkiintoisia raportteja. Esimerkiksi Karl von Linne luokitteli löytämänsä susilapsen erityiseksi eläinlajiksi - niin vähän hän näki siinä mitään inhimillisiä piirteitä. Tyypillisesti susilapset esim. ovat liikkuneet nelinkontin, ja äännelleet muristen. Ihmisten piiriin päätyminen ei heitä enää kyennyt inhimillistämään kuin ehkä hyvin tulkinnanvaraisesti.

Puhutun kielen sosiaalinen perusluonne ja yhteisöllinen merkitys on helppo ymmärtää, samoin se että eri paikoissa eri ihmisyhteisöille historiallisesti kehittyneet kielet poikkeavat toisistaan. Mutta ne näyttelevät lajikehityksessä kuitenkin samanlaista roolia, syntyvät kukin tahollaan ikään kuin ”itsesytytyksellä” suurin piirtein samoihin aikoihin, ja täyttävät saman tehtävän. Sen sijaan se, että kirjoitettu kielikin on ”itsestään” syntynyt kehitystapahtuma, sen merkitystä on jo vaikeampi tajuta. Yksilöinä me itsekukin opimme lukemisen ja kirjoittamisen kehityksemme siinä vaiheessa, jolloin kanssakäyminen tapahtuu tietoisella asteella -- ja tällaisen ulkoapäin tulevan vaikutuksen me ehkä jotenkin vaistomaisesti projisoimme historiaan kuvaamaan kirjoitustaidon syntyä. Todellisuudessa kukaan ei opettanut ensimmäistäkään ihmisyhteisöä kirjoittamaan. Kuvien tekeminen ja merkkien kehittyminen olivat ”itsestään” syntynyt kehitystapahtuma. Edellytykset tulivat ihmisen sisältä, ne olivat potentiaalisesti vain ihmisessä itsessään. Historia ei tunne kirjoitustaidon opettajaa. Niinpä se merkitys, joka kirjoitustaidon kehittymisellä kognitioiden kannalta on, on historiassa erilainen ja kokonaan toista suuruusluokkaa kuin mikä vastaavalla tapahtumalla on yksilökehityksessä nykyään.

Kuvien kehittymistä kirjainmerkeiksi voisi verrata platonisten ideoiden ja aristoteelisten yleiskäsitteiden erottumiseen. On käynnissä symbolitason evoluutio. Ideakuvat saavat parhaan laatunsa kun ne kokoavat todellisuuden olennaiset piirteet, pysäyttävät muutoksen, kiinteytyvät, ja tällöin ne myös luovat vahvan harhan omasta autonomisesta olemassaolostaan, ”todellisuudestaan”. Yleiskäsitteellisessä ajattelussa käsitteellinen autonomia kielletään, päättelysuunta vaihtuu kuvan raameihin rajoittuneesta deduktiosta käsitteellisellä maaperällä tapahtuvaan, yksittäisestä yleiseen etenevään induktioon. Deduktiivinen ajatusmuoto oli tarpeen kun haluttiin saada muutos hallintaan, pysäyttää maailma ja nähdä olennainen, ja induktio jatkaa siitä mihin idealismi kehityksen jätti. Tämä on evolutiivinen, historiallinen marssijärjestys, eikä pidä kuvitella, että ideakuvat ja kielellis-käsitteelliset kognitiot olisivat voineet olla alun perin mitenkään toistensa vaihtoehtoja.

Roomalaisten keskuudessa lukutaito oli suhteellisen yleistä, ja kysymys, miksi jo olemassa ollut lukutaito miltei totaalisesti katosi koko kulttuuripiiristä Rooman valtakunnan kukistumisen jälkeen, on todella selvittämistä tarvitseva, tärkeimpiä eurooppalaista ajatushistoriaa koskevista megasuuruusluokan kysymyksistä. Tämä katoaminen kertoo nimittäin sen, ettei historia välttämättä ole lineaarista edistystä, vaan on olemassa myös pysähdyksen, jopa kehitystaantuman mahdollisuus. Kirjassaan ”Lapsuuden lyheneminen” Neil Postman yhdistää lukutaidon häviämisen yleiseen kulttuuritaantumaan. Jos ajattelemme niin puhutun kuin kirjoitetun kielen kehitystä evolutiivisena tapahtumana, tuntuu ymmärrettävältä, että mikäli kielen hallinalle tapahtuu jotain ratkaisevaa, sillä voi olla suuri kulttuurinen seurausvaikutus - tai päinvastoin. Mikä on syytä mikä seurausta, emme ehkä pysty näkemään. Mutta joka tapauksessa kyseessä on ollut vahva regressioilmiö. Sen myötä eurooppalainen ihminen vajosi lähes tuhanneksi vuodeksi tuohon pimeäksi keskiajaksi kutsuttuun käsittämättömään henkisen pysähtyneisyyden tilaan, jossa niin maallinen elämänjärjestys kuin yleiset totuudet määräytyivät uskonnolliselta pohjalta. Maailmanjärjestystä kutsutaan teokratiaksi. Feodaalinen hallinto jähmettyi paikallishierarkian puitteisiin, kirkko koettiin Jumalan ruumiina ja todellisuus muodostui Jumalan ajatuksista. Ideat, totuudet, ja niiden kielelliset ilmaisut, dogmit, olivat niin vahvoja, että jopa yksilöllinen olemassaolon kokemus katosi ja depersonalisaatio sai vallan. Ihmisajattelu käpertyi raamatuntulkinnallisiin yhteyksiin, ajattelijoita, niitä jotka vielä vaivoin osasivat lukea ja kirjoittaa, olivat vain luostareihinsa vetäytyneet hengenmiehet.

Läpi koko keskiajan käytiin ”skolastista” väittelyä ns. universaaleista eli yleiskäsitteistä. Väittelyssä pysyi muuttumattomana taustakuviona idea-ajattelun ja kielellis-käsitteellisen ajattelun rajankäynti. Elpyi Platonin ja Aristoteleen ristiriita, vaikka näitä nimiä ei varhaisella keskiajalla tunnettukaan.

”Realistit” uskoivat että yleiskäsitteet ovat autonomisina olemassa, että niillä siis ilmoitetaan jokin ”todellinen” asia. Ideoiden maailmassa yleiskäsitteet ovat kuvia kuvien joukossa, todellisuuden kuvia, siis ”realismia”. Me ehkä hymyilemme sille että olisi olemassa jokin vaikkapa lajinimikettä ”lintu” käyttävä ”yleinen siivekäs olento”, mutta miten omaan todellisuuteemme suhtautuvat esimerkiksi sellaiset ideat kuin ”suuri” ja ”pieni”, ”ylös” ja ”alas”, tai ”yksi”, ”kaksi”, jne. Onko mahdollista kuvata oikeaa todellisuutta tällaisten formaalisten ideoiden kautta? Voidaan kysyä: kun positivismin opit enemmän kuin täydellisesti sisäistänyt nykypäivän ”tieteellinen realisti” uskoo puhtaasti formaalisella käsitteenmuodostuksella ja kvantifioinnilla saavuttavansa ”todellisuuden”, eikö idealismin ikuinen perinne tässä elä ja voi hyvin? Asiassa voi olla puolensa. Ajattelussa kaikki evolutiiviset kehityskerrokset elävät toistensa päälle kertyneinä, eikä pohjarakenteita koskaan voi temmata alta pois -- ne ovat välttämättömiä, jotta myöhäsyntyisemmät ajattelulaadut saattaisivat toimia. Tasot saattavat läpäistä toisiaan, ”ulkoinen” ja ”sisäinen” saattavat vaihdella paikkojaan, ajaton ja aikaan sidottu kuvaavat ilmiöitä rintarinnan, syistä ja seurauksista ei aina saa selvää. Neil Postman menee niin pitkälle, että kantaa huolta kuvallisen ajattelulaadun paluusta valta-asemaan. On merkkejä siitä että kuvallisen viestinnän määrän huima lisääntyminen käynnistää samanlaisen psyykkisen regression, taantumailmiön, joka koteloi Euroopan tuhatvuotiseen keskiajan kiveen. Luku- ja kirjoitustaidon heikkeneminen ja katoaminen olisivat osa tätä pelottavaa kehityskuvaa.--

”Nominalistit” taas pitivät yleiskäsitteitä kielellisinä muodosteina, joihin päädytään yleistämisen tietä. Ideakuva-ajatteluun perustuva käsiterealismi kuitenkin syrjäytyi kielellis-käsitteellisen nominalismin tieltä vain hyvin vähitellen. Eurooppalaisen ajattelun pitkä kehityskaari kiertyy keskiajan ympärille ja sulkee sen omituiseksi käpertyneeksi skolastiikan kehäksi. Jumalankuvilla oli pyhiä ominaisuuksia, opilliset dogmit olivat miltei kuvamaisiksi kiinteytyneitä teologisia totuuksia. Raamatuntulkinta oli kaiken ajattelun alku- ja päätepiste. Ennen Rooman valtakunnan hajoamista elänyt kirkkoisä Augustinus oli jumalakäsitteeseensä sisällyttänyt määritelmän Jumalan täydellisyydestä. Toiselle vuosituhannelle tultaessa Anselm Canterburylainen konstruoi Jumalan olemassaoloa koskevan ”ontologisen” todistuksen, joka voidaan esittää näin: koska Jumala on täydellisin ajateltavissa oleva olento, Hänen on oltava olemassa, sillä jos Häntä ei olisi, Hän olisi olemassaolon osalta epätäydellinen. Näemme että tällainen todistus tapahtuu vahvojen mielikuvien varassa tavalla, jossa oliot ja ominaisuudet asettuvat toiseen keskinäissuhteeseen kuin mitä me pidämme loogisena. Anselm koki päättelyllään lähestyvänsä todellisuutta. Se vahvisti hänen uskoaan, ja sitä kautta järkeään. Augustinusta toistellen hän sanoi: ”Uskon jotta ymmärtäisin.” Päättelyn suunta on platoninen. Anselmin todistusta vastustettiin nominalistisemmalla kielellis-käsitteellisellä argumentaatiolla, irrottamalla käytetyt yleiskäsitteet Anselmin mielikuvista ja rakentamalla niitä käyttäen muita vastaavanlaisia lauseita, jotka eivät kuulostaneet enää yhtä vakuuttavilta. Mitä mikään superlatiivi todistaa? Täydellisin saari? Voidaan sanoa: täydellisin saari - mutta onko sillä todistettu että on olemassa täydellisin saari?



8.

Eurooppa virkosi keskiajan pysähtyneisyydestä vähitellen, ja uuden elämän, myöhemmin renessanssiksi eli uudestisyntymiseksi kutsutun, esiinmurtautuminen toisen vuosituhannen puolella tapahtui suunnilleen samoista henkisistä lähtökuopista, joihin antiikin ajattelu oli Aristoteleen jäljiltä jäänyt. Arabialaisten toimesta Aristoteleen kirjat olivat säilyneet, ja nyt ne kelpasivat taas. Niitä alettiin kääntää kreikasta ja arabiasta latinaksi, ja ennen pitkää kitka katolisen kirkon oppien ja aristotelismin välillä lientyi niin että Tuomas Akvinolainen saattoi 1200-luvulla tehdä valtavan synteesin raamatuntulkintojen ja aristoteelisen filosofian välillä. Tuomas oli eräänlainen oman aikansa Kant, joka kokosi edeltävän vuosisadan viisauden ja otti haasteekseen kaiken silloisen näkemyksellisen ja tiedollisen järjen yhteen sulattamisen. Tuomaksen ”Summa theologiae” nivelsi filosofian palvelijakseen kuten Kantin ”Puhtaan järjen kritiikki” hyödynsi suurten systeeminrakentajien opit transsendentaalisen perusjäsennyksensä palvelukseen.

Elämä on kuitenkin yhtä aaltoliikettä, niin myös uudestisyntyneen elämä. Eurooppalainen ajattelu koki vielä vahvan uusplatonismin aallon ennen kuin uusi aika renessanssin, humanismin ja uutta, yksilöstä lähtevää ajattelua omalta osaltaan edustaneiden uskonpuhdistusten yhteisvaikutuksesta varsinaisesti alkoi. Alkupistettä tosin on mahdotonta paikallistaa. Hyviä ehdokkaita on. Joku näkee uuden ajan merkit jo Wilhelm Okkamilaisessa, joka ehdotti turhan todistelun karsimista, ns. Okkamin partaveistä, pragmaattista asetta, jolla ajattelun rönsyt pidettäisiin kurissa. Samaten Okkamilainen korosti yksilöllistä tahtoa ja vastuuta, mikä tarkoittaa että pää nostettiin nyt keskiajalle ominaisen depersonalisaation vedenpinnan yläpuolelle. 1400-luvulla elänyt saksalainen Nicolaus Cusanus, uusplatonisti, näyttää hyvin miten uudella tasolla platoniset ideat jo tuolloin hallittiin: hän tuo esiin näkemyksen coincidentia oppositorumista, käsitteellisten vastakohtien yhteenlankeamisesta. Tällä voitaisiin tarkoittaa esim. sitä että antiikin kreikkalaisten ajatusongelma esineen B ”suuruudesta” ja ”pienuudesta” ratkeaisi, jos nämä määreet tajuttaisiin saman vastakohta-akselin ääripäiksi, eikä niitä pidettäisi toisistaan erillisinä itsenäisinä ”ideoina”. Jos em. Tuomasta pidetään oman aikansa Kantina, Cusanus saattaisi olla jonkinlainen varhainen Spinoza. Siististi Cusanus sijoittaa Jumalan inhimillisen todellisuuden äärilaitaan, äärettömyyteen. Jumala on ”ulkopuolella”, eikä meillä ole mahdollisuutta nähdä todellisuutta Jumalan silmin, mutta vaikka itse olemme ”sisäpuolella”, voimme tietämättömyydessämmekin tajuta Jumalan. Havainnon kehän ja käsitteiden kehän lisäksi kirkastakoon mieltämme Cusanuksen kehä: ympyrä, jolle piirretty tangentti leikkaa kehää yhdessä pisteessä. Mitä suuremmaksi ympyrä kasvaa, sitä lähemmäs kaari tulee tangenttia, kunnes ne äärettömyydessä ovat yhtä. Ihminen ei äärettömyyttä tavoita, mutta Jumalan silmät näkevät sen.

Francis Baconin ajattelussa 1600-luvun alussa näyttäisivät uuden ajan ominaislaadun tekijät tulevan esiin laajalla rintamalla. Hän käyttää lähteenään mm. Aristotelesta, joten vertailu antiikin ajatteluun tulee kuvaan automaattisesti mukaan. Baconin "Novum organum", uusi työkalu, on induktiivisen metodin julistus. Ottamalla tutkittavaksi suuri joukko erityisiä ilmiöitä voidaan nähdä, mikä niitä yhdistää, mikä erottaa. Johtopäätökset tulee tehdä kun tutkimusmateriaalia on koossa ja läpikäyty kylliksi. Mitään totuuksia ei pidä asettaa ennalta, joten deduktiiviselle ajattelulaadulle ei myönnetä mitään roolia. Kun ajattelua pidetään työkaluna, siis välineenä, induktiivisen metodin korostaminen merkitsee selvästi omaksuttua Tarkkailijan asemaa, ja ajattelun säännöt kehitetään nimenomaan tarkastelutointa varten. Myös muu Baconin ajattelu pyrkii määrittelemään hyviä "käsitteellisiä" välineitä. Hän mm. erittelee seikkaperäisesti ajatusharhoja ja niiden syitä. Siis: syitä.

Baconin mukaan ihmismieltä sumentavia ennakkoluuloja ja -asenteita on, kuin sattumoisin, neljänlaisia. Yksi pääjäsennys näyttäisi olevan, että Bacon erottelee ihmislajille (tai ihmisolennolle) tyypilliset ja yksilölle eri syistä syntyneet ennakkoluulot toisistaan. Mielenkiintoista on myös panna merkille, että Bacon nimittää ajattelun virheitä nimenomaan harha”kuviksi”. Tärkeimpänä virhelähteenä Bacon pitää yleensä ihmiselle tyypillisiä rajoituksia (idola tribus, heimon harhakuvat). Ihminen on tunnevaltainen ja epätäydellinen. Tunnevaltaiset odotukset muuttuvat usein helposti selityksiksi, jotka siirretään luonnonilmiöihin. Tässä Tarkkailijan Subjekti siis on jo niin eriytynyt, että projektiivisen metodin olemassaolo tunnistetaan. Tällaisen harhan vastustamiseksi täytyy tunteet pitää kurissa ja keskittyä järkeen. Järjen laatu ja työskentelymahdollisuudet ovat parhaimmillaan hyvin suunnitellussa systemaattisessa havainnonteossa. Juuri tätä itsekuria Baconin induktiivinen metodi pitkälti tarkoittaa. Listataan havaintoja, tehdään niitä numeerisesti paljon, luetteloidaan systemaattisesti. "Kylmä", so. tunteet ja intohimot kurissa pitävä, kurinalainen ja säännöistä kiinni pitävä tutkija-asenne on paras. Tutkijalla täytyy olla kykyä pitää tunteet kurissa, ja kun hän älyllään saavuttaa tietoa, tämä tieto on "valtaa".

Bacon näkee, että ihmiselle tyypillisen tunnevaltaisuuden lisäksi kullakin yksilöllä on omat henkilökohtaiset rajoittuneisuutensa. Elämäntilanne ja mielipiteet ovat tällaisia (idola specus, erityiset harhakuvat). Kun joistakin asioista on vallitsevia käsityksiä (idola fori, torin harhakuvat), ne ovat juurtuneet puhetapoihimme ja haittaavat selvää näkemistä. Tällaiset rajoittuneisuudet seuraavat siitä että kukin Yksilö elää yhteisössään. Nämä yleiset harhakuvat voivat olla myös opillisesti kiinteytyneitä (idola theatri), vaikkapa filosofisia teorioita, jotka myös on kyettävä hylkäämään, jos ilmiöiden perusteellinen tutkimus siihen antaa aihetta.

Ajatushistoriallisesti tässä kaikessa on viime kädessä kysymys Tarkkailijan roolin määrittelystä - myös siitä mikä otetaan lähtökohdaksi eli mitä ei kyseenalaisteta (esimerkiksi sitä miten tarkasteltava ilmiö rajautuu, mikä siinä edustaa tarkkailijan jo omaksumia käsityksiä). Tarkkailija on operaattori, tiedonhankkija, joka omaa erityiset asenteet ja joka käyttää erityistä metodia tietoa hankkiakseen. Kysymys tiedon käyttämisestä on mielenkiintoinen. Päällimmäinen vaikutelma Baconin filosofiasta on, että hän pyrkii pikemminkin pragmaattiseen totuuteen kuin maailman filosofiseen selittämiseen. Seuraako tiedon käyttökelpoisuuden korostaminen, siis tiedon ”ulkoisen” arvon vaatimus ja käsitys että tieto on valtaa siitä, että Baconin ”sisäinen” maailma on niin ankaran itsekurin määräämä? Eli, ajatushistoriaa koskien: nousevatko opillisesti noteeratut induktio ja tiedon pragmaattinen laatu esiin siksi, että Baconia vaivaavat hänen luonteestaan johtuen idola specis, yksilön omat harhakuvat? Filosofian historiassa ajattelijoiden rajoittuneisuudesta saattaa seurata opillisia sisältöjä.

”Novum organum” on Aristoteleen kritiikkiä, mutta myös Aristoteleen uudelleenlämmitystä. Siinä toistuvat jotkin ajatusmuodot jotka voidaan havaita myös Aristoteleella. Kuten muistetaan, eritellessään syitä - jotka antiikin maailmankuvassa siis olivat lähinnä erityisiä olion ominaisuuksia - Aristoteles erotti neljänlaisia syitä. Kerratkaamme nämä. Kuvanveistäjälle hänen veistoksensa materiaalinen syy oli marmoripaasi. Formaalinen syy oli se hahmo, joka tuon paaden sisällä odotti paljastumistaan. Vaikuttava syy oli kuvanveistäjän vasara ja taltta, eli se työ joka veistäjän rooliin kuuluu. Vihdoin, viimeinen syy oli päämäärätietoisuus tai -hakuisuus, se että veistäjällä on tavoite. Jos Aristoteleen syitä ajatellaan tässä järjestyksessä, huomataan, että hyvin yleinen, perustavanlaatuinen syy koskee materiaa. Se on ikään kuin kaiken perusedellytys - se on materiaa yleisessä merkityksessä, ei sinä erityisenä esille otettavana marmoripaatena, jossa muoto odottaa "sisällä". Aristoteleen todellisuudessa ”ulkoapäin” nähty materia edustaa”yleisenä” sitä samaa mitä uuden ajan Baconille - Yksilön ja Tarkkailijan ajan kasvatille - edustaa ihminen - ihminen yleensä, lajinsa edustajana. Kun Bacon siis lähtee määrittelemään millainen Yksilö-Tarkkailija parhaimmillaan olisi, hän myös nostaa ensimmäisenä esiin ihmismaterian, ihmislaadun, ja toteaa että ihmisellä on ihmisominaisuuteensa kuuluvia harhakuvia ja rajoituksia. Eikö tämä - ajatusmuotona, mutatis mutandis - vastaa Aristoteleen käsityksiä materiaalisesta syystä?

Formaalista syytä edusti materiaalisesta, yleisestä paljoudesta valittu yksilöllinen paasi. Tässä pysytellään siis vielä ikään kuin saman kategorian - aineen - piirissä, vaikka materia on ”yleistä”, kun taas tietyn paaden sisällä oleva toteutumistaan odottava muoto ”erityistä”. Sitten, edettäessä: Aristoteleen formaalinen syy ja vaikuttava syy muodostavat tietynlaisen näkökulmanvaihdoksen, jossa aineeseen yhdistetyt seikat vaihtuvat toimijaan liittyviin seikkoihin. Vaikuttavan syyn piiriin kuuluvat niin työkalut, työ kuin tekijäkin. Kuten materiaalis-formaaliset syyt etenivät aineen kategoriassa yleisestä erityiseen, vastaavasti vaikuttavat-finaaliset syyt omassa - ihmisen - kategoriassaan etenevät yksittäisestä takaisin yleiseen. Finaalista syytä lähestyessämme etenemme ”yksittäisen” veistoksen tekijästä hyvin abstraktiin, ”yleiseen” Taiteilijaan. Tästä Taiteilijasta voimme puhua ”taiteellisen”, siis taiteen ideaa edustavan ”yleisen” päämäärätietoisuuden toteuttajana. Jos siis materiaalista syytä ajatellaan veistoksen mahdollisimman yleisten aineellisten alkuedellytysten määritelmänä, finaalista syytä voidaan pitää Aristoteleen ajattelussa mahdollisimman yleisenä ihmisyyteen kuuluvana lopputekijänä.

Vastaavasti Bacon harhakuvia tarkastellessaan etenee ihmisen suhteen: ensin otetaan tarkasteluun ihminen ”yleisenä” lajiolentona, so. ihmismateriaali. Sitten erityinen ihminen, yksilö, jolla on omat "psykologiset" rasitteensa. Nämä molemmat tarkastelut toteutuvat samassa - ihmisen - kategoriassa. Sitten huomio käännetään toiseen - käsitteellisen ja opillisen ajattelun, ikään kuin hengen - kategoriaan, ja edetään ottamalla tarkasteluun sosiaaliset totunnaiskäsitykset ja torikokousten viisaudet. Ne edustavat karkeaa versiota siitä mistä jalostunein filosofinen ajattelu olisi puhtaaksiviljelty yleispätevin muoto. Viimeksi päädytäänkin filosofisiin sfääreihin, käsityksiin, jotka siis niinikään voivat olla harhaisia. -- Siinä missä aristoteelisessa kategorisoinnissa asteikolla ovat materia ja ihminen, siinä baconilaisessa aikalaisajattelussa nousevat esiin vastaavina lähtökohtina ihminen ja filosofia. Missä Aristoteles liukuu tavallaan portaattomasti aineen kategoriasta ihmisen kategoriaan, siinä Bacon vastaavalla tavalla portaattomasti liukuu ihmisen kategoriasta filosofian kategoriaan. Antiikin kreikkalaiselle syyt olivat tarkasteltavissa ”ulkoapäin”. Baconin tarkastelut koskivat ”sisäisiä” harhojen syitä.

Baconin 1620 ilmestynyt ”Novum organum” oli tarkoitettu osaksi suurta kokonaisuutta, tieteellisen ajattelun kokonaisuudistusta, ”Instauratio magnaa”. Nimilehdelle painettu kuva esittää kaiken edelläkerrotun yhdellä silmäyksellä. Kuvassa on laiva täysin purjein, tutkimusalus aallokossa saapumassa horisonttiin yltävältä tiedon mereltä. Kaukana siintää saari, tieteen apuneuvoin toteutettu utooppinen unelmavaltio Uusi Atlantis. Se oli Baconin vastine Moren poliittiselle Utopialle. Kuvaa reunustaa kaksi jättiläismäistä pylvästä, mahtavine kivialustoineen, doorilaisine kapiteeleineen - ne muodostavat suuren portin, jonka läpi laiva saapuu. Ylhäällä on pilviä, näyttää siltä kuin pylväät kannattelisivat taivasta paikoillaan. Tämä näkymä, myyttinen kuva, viittaa antiikkiin, tarinaan Herkuleen pylväistä. Ne sijaitsivat maailman reunalla, asutun ja asumattoman, tunnetun ja tuntemattoman rajalla. Jotkut ajattelivat tämän paikan sijaitsevan siellä missä Välimeri loppuu, siis Gibraltarilla, mutta luultavasti kysymys paikasta tai sijainnista ei ole näin yksinkertainen. Sen sijaan voidaan sanoa, että kuvassa on perspektiiviä.

takaisin