takaisin



Historian syvempi ymmärtäminen





1.

Loppiainen on lopun aikaa, juhlan loppu, lopun tunnelma. Palaamme tai pakenemme taas arkeen, työhön ja toimintaan. Elämällämme on alku, jossain jo kaukana, ja sen päälle olemme rakentaneet kaiken, onnistuen ja epäonnistuen, on ollut juhlaa ja pohjaa, ja elämämme on paljolti pakoa meitä jokaista odottavasta lopusta, kuolemasta. Elämä on kuin sarja syntymiä ja kuolemia, ja kokonaisuutena elämämme on historiallisesti ottaen suhteellisen lyhyt yhden ihmisen silmät auki vietetty hetki syntymän ja kuoleman välissä.

Elämä perustuu paljolti kuoleman aktiiviseen unohtamiseen. Tämä unohtaminen on meihin ohjelmoitu, se on terveyden merkki – jos kuolema alkaa pahemmin vaivata tai sairaasti kiinnostaa meitä ja vie elämänvoimiamme, silloin jokin on pielessä.

On oikein unohtaa kuolema. Kuolema ei ole elämäntapahtuma – se ei tapahdu eläessämme vaan kuollessamme. Elämässä tärkeää on vain elämä, kuolemaa ei kannata ajatella. Se ei ole taito jonka voisimme opetella. Itsemurha ja murha, itsensä tai toisiensa tappaminen ovat yhtä tarpeettomia, kuolemme kaikki aikanamme joka tapauksessa. Kukaan ei ole koskaan jäänyt henkiin.



2.

Jokin elämää tervehdyttävä rooli kuoleman ajatuksilla kuitenkin voi olla. Epikurolainen, elämän kanssa sovintoa rakentanut renessanssifilosofi Montaigne maisteli mietelmissään kuoleman ajatusta ja näki sen eräänlaisena suurena kosketus- tai koetuskivenä – kuoleman hetki punnitsee parhaiten onko ihminen elänyt oikein vai huijannut ja hukannut itsensä. Kuolema ei ole sovitus, vaan vaaka, joka punnitsee oletko todella sovussa itsesi kanssa vai oletko pitänyt yllä naamareita. Oletko piilottanut itsesi. Itsesi – itseltäsi. Itsepetos paljastuu, kun sen ylläpitäminen ei enää hyödytä.1)

Montaignen esikuva Epikuros oli myöhäinen kreikkalaisfilosofi, kohtuullisten elämännautintojen, sanoisimmeko maallistumisen kannattaja ja kivun ja kuoleman aktiivinen unohtaja. Hän perusti ajattelunsa avoimuuden ja spontaaniuden varaan ja tuomitsi pelon jolla hänen aikalaisensa suhtautuivat jumaliin. Hän luotti ihmisen luontaiseen oikeudentuntoon ja muotoili opillisestikin omantunnonetiikkaa, jolla vastusti ulkokohtaista normimoraalia ja esitti vaatimuksia yksilöoikeuksista – ja jos niin haluamme sanoa, hän oli kulttuurimme ensimmäisiä ihmisoikeuksien puolestapuhujia.

Hän edusti ei vain filosofista vaan tietyssä mielessä yleisinhimillistä näkemyksellistä elämänvalintaa, jossa korkeimpina arvoina tavoitellaan ja kunnioitetaan yksilön itsenäisyyttä, ryhmäsidonnaisuudesta vapaata autonomiaa, ja jossa ihmisoikeudet muotoillaan nimenomaan yksilöoikeuksina. Hän loi pohjat niille historiassa kertautuville opillisille käsityksille joiden mukaan yksilön sisältä löytyvät kaikki elämää kannattelevat voimat ja arvot, ja ne voivat parhaiten toteutua, jos yksilö yksilönä saa kasvaa täyteen mittaansa ilman että ulkopuoliset jumalat ja käskyt määräävät pelotevaikutuksellaan sitä mitä yksilö saa tai ei saa tehdä.

Epikurolaisuudelle vastakkainen oppi oli stoalaisuus. Se perustui ankariin asenteisiin ja itsekuriin, jumalanpelkoiseen normimoraaliin ja yhteiskunnan militaariseen järjestykseen. Se piti auktoriteetteja kunniassa, ja koki kunnian myös yksilön sisäistä ryhtiä luovana tekijänä – siten kuin ihmiset kautta historian ovat käskyvaltaisissa yhteisöissä kokeneet kunnian- ja häpeäntuntoja tosiasiallisesti ulkoisten ohjailevien normivaikutusten sisäistyminä. Yksilöllä ei tällaisessa yhteisössä ole yksilöoikeuksia – tai paremmin sanoen, yksilö ei tällaisessa yhteisössä edes koskaan kasva autonomiseksi eriytyneeksi yksilöksi.

Stoalaisuus teki totta siitä ikuisesta itsekurin kuvitelmasta, jossa fasismin vitsakimppu alinomaa tuntuu selässä. Montaigne saattaisi sanoa, että stoalaisuus kasvatti yksilöstä ulkokuoren, naamarin. Stoalainen oli hyvä sotilas, ja taistelussa kuoleminen sopi hänelle. Sodan voittaa tai häviää aina valtio, yhteisö – tai uskonto tai aate – ei koskaan yksilö.



3.

Miltei mielipuolisuuden asteelle kasvanut puolueuskollisuus, jota esimerkiksi omaa presidenttikanditaattiaan jumaloivilla kannattajilla näyttävästi ilmenee, tuo historian uudelleen luoksemme ja muistuttaa tapaa, jolla haarniskan kovaan kuoreen sonnustautunut loppuun asti taisteleva ritari tai rivisotilas on uskollinen oikeauskoisen kuninkaan kruunulle ja uhraa henkensä sen puolesta. Aivan samalla tavalla on puolueuskollinen lojaali palvomalleen presidenttiehdokkaalle ja näkee tämän kuin todellisuutta supistavan putken läpi omassa suljetussa haarniskamaailmassaan.

Vastaavanlaiseen ansaan on jäänyt myös jonkun puolueen ja ehdokkaan fanaattinen vastustaja, joka tarvitsee päivittäisen närkästymisensä, mitätöinnin tai mielensäpahoittamisen, inho- ja suvaitsemattomuushekuman, annoksen omaa paatoksellista vihapuhettaan. Hänkin on sulkenut itsensä omaan astiaansa jossa lilluu omissa myrkkyliemissään.

Voisimme miettiä vähän enemmän näitä mekanismeja, joiden vaikutuksesta nimellisesti demokraattinen yhteiskunta taantuu aina vaalien lähestyessä ja tuntuu astuvan koko joukon kehitysaskelia taaksepäin. Ne ovat kuin takaperoisia marssiakeleita kohti sotatantereita, joilla kannattajajoukot järjestyvät omien lippujensa alle omia sotahuutojaan ja -torviaan toitottaen.

Kyseessä nimittäin on selvästi yhteisöllisen taantumisen, regression mekanismi. Siinä yksilöllinen järki häviää, ryhmäsidonnaisuuden rivit tiivistyvät, ajattelu muuttuu tunnustukselliseksi, ja "kenen joukoissa seisot" -henki läpäisee yhteiskuntaa.

Syy sille miksi nimenomaan suoran presidentinvaalin yhteydessä tällainen henki valtaa vaalikarjan juontuu suoraan tavasta jolla yhteisö ja yksilöt ryhmäpsykologisesti resonoivat keskenään. Kytkentä yhteisön ja yksilön välillä on lajihistoriallinen, ja yhteisön johtajalla on siinä keskeinen rooli.

Ihminen on lajityypillisesti sosiaalinen eläin, ja primitiivisissä alkulaumoissa elämämme oli täysin "käskyvaltaista". Yhteisön valta- ja sosiaalihierarkia oli selvä, ja lauman johtajan merkkisignaaleiden välitön ja kyseenalaistamaton seuraaminen oli lauman hengissä selviytymisen ehto. Silloin kukaan ei ollut sanan nykyisessä merkityksessä "yksilö", vaan kaikki nekin ominaisuudet, joita nykyisin pidämme yksilön kaikkein "individualistisimpina" määreinä – kuten yksilöllinen "vapaa" tahto – olivat olennaisesti sosiaalisia muodosteita.

Silloin koko laumaa saattoi läpäistä vain yksi "valta" tai yksi "tahto", joka personoitui lauman johtajassa. Jos johtaja kuoli, hänen tilalleen asettui seuraaja, eikä "vallan" tai "tahdon" määrä tässä sosiaalihierarkiassa muuttunut miksikään. Yksilön rooli ja ominaisuudet pääsivät kehittymään niissä rajoissa joissa lauma toteutti työnjakoa. Siinä suhteessa ihminen on lajihistoriallisesti ollut menestystarina – olemme aivan erinomaisen hyvin erilaisiin olosuhteisiin sopeutuvia olentoja, jotka ovat onnistuneet kääntämään vastoinkäymiset kehitysominaisuuksiksi ja nousseet lopulta luomakunnan kruunuiksi.



4.

Nämä kruunut elävät yhä lajimuistimme pohjimmaisissa sopukoissa, ja jokaisen individualistisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö. Synnymme itsekukin keskelle historiallisesti kehittynyttä elämänmuotoa, ja kaikki yksilöllisen kasvumme ja kehittymisemme kehysraamit ovat lajityypillistä historiallis-sosiaalista muodostetta. Sellaista ovat esimerkiksi kieli ja ajattelu – nämä kulttuurievoluution mahdollistaneet "ajatustyökalut". Ne ovat joukko-ominaisuuksia, tyypillisesti yhteistä "omaisuutta", ja esimerkiksi yksityinen kieli on mahdottomuus.2)

Kielen ja ajattelun intersubjektiivisen laadun ja luonteen voimme pienin ponnistuksin tajuta, mutta vaikeampaa on hahmottaa, miten esimerkiksi yksilöllinen "vapaa" tahto on alunperin ollut laumaominaisuus, jonkinlainen "yhteisöllinen tahtotoiminto". Yksilöllinen tahto palaa alkulaumassa vallinneeseen koko laumaa ohjanneeseen "valtaan" tai "tahtoon", ja nykyinen yksilöllinen tahto voidaan erityistä regressiivistä kanavaa, hypnoosia, käyttäen palauttaa alkuperäisen sosiaalisen tahtotoiminnon tasolle. Hypnotisoidun tahto siirtyy hypnotisoijalle, jonka suggestioita hypnotisoitu välittömästi ja kyseenalaistamatta tottelee.

Kaikki yhteiskunnallinen valta on yhä pohjimmiltaan hypnoositilan ja suggestioiden alkuperäistä "maagista" valtaa. Siellä missä valtahierarkiat korostuvat, siellä elpyy lajityypillinen alkulauman valtamagia.

Valtataistelut ovat aina luonteeltaan suggestiivisia, ne avaavat regressiivisiä kanavia ja merkitsevät taantumista kehityksellisesti varhaisempien reagoimis- ja käyttäytymismallien tasolle. Tämä taantuminen on aistittavissa nytkin, kun suorat presidentinvaalit lähestyvät. Mitä kiihkeämpää on vaaliväittely, sitä lapsenomaisemmaksi muuttuu sokea usko oman ehdokkaan johtaja- ja jumalaominaisuuksiin, ja sitä vakuuttuneempia ovat lojaalisuuden tunnustukset.

Ilmassa on totalitarismin oloa. Totalitarismi on sosiaalitila jossa yksilön oma ajattelu hukkuu joukkotietoisuuteen, ja yksilö saa identiteettinsä suoraan lauman johtajalta. Johtaja valistaa kasvonsa kansalleen ja on heille armollinen. Jos on.

Eikö olekin tavallaan irvokasta, että haluamme johtajaltamme nimenomaan "arvojohtajuutta"? Muistutan, että kaikkein korkeimmin kunnioittamamme arvot ovat kehityksellisesti kaikkein myöhäsyntyisimpiä ominaisuuksiamme – määrittelemme ihmisoikeudet nimenomaan yksilöoikeuksina ja -vapauksina. Demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän koemme perustuvan nimenomaan yksilön oikeuksien ja vapauksien pohjalle. Kuitenkin odotamme "arvojohtajaltamme" vahvaa "johtajuutta" – vaikka siis korkeimmat "arvomme" sijaitsevat kehityksellisesti täysin päinvastaisessa suunnassa kuin vahvin "johtajuus".

Miten tällainen paradoksi on mahdollinen? Se voi olla mahdollista ainoastaan siksi, että siinä ilmenee jokin lajillemme aivan ominainen kehitystekijä. Tämä yksilöminuuden ja yhteisöpohjan resonanssi on meille ominainen rakenne, jossa mielemme myöhäsyntyisimmätkin kerrokset tarvitsevat jatkuvasti kaikupohjaa kaikkein alkuperäisimmistä ominaisuuksistamme.

Kaikki "kehityksemme" on hyödyntänyt jatkuvasti myös kaikkein alkuperäisimpiä lajiominaisuuksiamme, ja vieläpä niin, ettei "kehittyneisyytemme" suinkaan tarkoita sitä että jokin koko kognitiota tai tajuntaamme huuhteleva "psyykkinen vedenpinta" olisi meissä historian mittaan pelkästään kohonnut – vaan "kehittyneellekin" ajattelulle on ominaista nimenomaan sen jatkuva kytkeytyminen mielemme pohjalla yhä vaikuttavaan alkuperäiseen magiaan.



5.

Ihmisen lajihistoria, jokaisen suuren kulttuurin historia, kaikkien yhteiskuntien ja yhteisöjen historia on aina kullakin aikalaistasolla vaikuttavan aikalaisajattelun tapa kytkeytyä koko lajille ominaisiin alkuperäisiin lajityypillisiin ominaisuuksiin.

Vaikka nykyisissä kehittyneissä länsimaisissa yhteisöissämme elää pelkästään yksilöllisyytensä läpitunkemia ja omasta "vapaasta" tahdostaan täysin vakuuttuneita individualisteja, silti meissä itsekussakin vaikuttaa jokaiseen meistä istutettu yhteisöhistoriallinen perinne, joka hyvin erityisellä tavalla ohjaa ja määrääkin kaikkia kognitiomme kytkentöjä. Tämä perinne muodostaa rungon kognitiomme kokonaisuudelle – ja ihmisaivot toimivat aina kokonaisuutena, hahmottavat asioita kokonaisuuden puitteissa, jäsentävät yksityiskohtia kokonaishahmojen puitteissa.

Ihminen on aina oman kulttuurinsa historiallinen ja sosiaalinen tuote. Korostunut individualismimme sokaisee meitä niin, ettemme tätä historiallista kehityskytkentää selvästi ja pätevästi pysty itsessämme jäljittämään. Korkeimpien arvojemme – siis yksilöoikeuksina ja -vapauksina mieltämiemme ja määrittelemiemme ihmisoikeuksien – suhteen olemme tavallaan kaikkein sokeimpia. Uskomme, että nämä arvot voisivat toteutua pelkän "vapaan" tahdon vaikutuksesta, aivan kuin ne olisivat vain asenne- ja valintakysymyksiä vailla mitään yhteisöhistoriallisia kytkentöjä.

Se on suurta harhaa, omaa aikalaisharhaamme. Eri kulttuurien piirissä historiallisesti kehittyneet kognitiiviset kytkennät voivat olla huomattavan erilaisia ja rakentaa ratkaisevasti toisistaan eroavat tavat kytkeä yhteydet alkuperäisen lajityypillisen magian ja yhteisöhistoriallisen ajatteluperinteen välille. Nämä yhteydet vaikuttavat "ajattelussa" paradigmaattisesti. Ihminen on ratkaisevasti yhteisöolento, ja eri yhteisöissä kehittynyt ihmisyys on aina enemmän tai vähemmän eriviritteistä.

Koska oma eurooppalainen ajattelulaatumme on uudella ajalla kehittynyt individualistisen sokeuden asteelle, emme enää ymmärrä niitä yhteisöllisiä tekijöitä, jotka ovat historiallisesti tehneet meistä sellaisia kuin olemme. Emme ole siis menettäneet yhteyttä ja ymmärrystä vain suhteessa meille vieraampiin kulttuureihin, vaan samalla myös yhteyden omiin juuriimme.



6.

Se mitä meidän pitäisi kaikkein ensimmäiseksi perätä itseltämme on historiallinen ymmärrys. Tämä ymmärrys meiltä tuntuu totaalisesti puuttuvan. Historia on meille historiankirjoissa kerrottuja, valmiiksi "annettuina" tarjottuja tapahtumia, joiden syitä ja seurauksia jaksamme tosin vatvoa loputtomasti, mutta joiden todellinen ominaislaatu – tavat joilla ne asettuvat aikalaistason maailmankokemuksen ja aikalaisajattelun raameihin – jäävät tyystin käsittelyä vaille.3)

Voimme esimerkiksi käsitellä sotia kuin ne eivät olisikaan joukkomittaisia aggressioita joiden yhteydessä väistämättä toteutuu joukkomittainen regressio. Voimme puhua totalitarismeista ikään kuin niissä olisi kyse vain yhdensuuntaisesta, "ylhäältä alaspäin", diktaattorista alamaisiin suuntautuvasta vallasta – vaikka tuollainen valta saattaa toteutua vain valtapiirejä ja jossain mitassa kaikkia kansalaisia koskevan joukkomittaisen psyykkisen taantuman kautta.4)

Historiankirjoituksemme keskittyy tapahtumahistoriaan, ja historiankirjoituksen ongelmat liittyvät tyypillisesti tapahtumien dokumentointiin ja todentamisiin. Historiatieteessä vaikuttaa koko eurooppalaisen uuden ajan "tieteellistä" ajattelua hallinnut totuudellisuuslaatujen kehitystrendi, jossa koherenttinen kokonaisymmärrys saa vähitellen väistyä yksityiskohtien korrespondenttiseen paikkansapitävyyteen keskittyvän pätevyyspyrkimyksen tieltä. Tämän trendin vaikutuksesta tulemme yhä sokeammiksi näkemään metsää puilta.

Historiaa pitäisi kirjoittaa lajihistorian suunnasta, alkuperäisen valtamagian suunnasta, suurten kulttuurien, vaihtuvien valtiomuotojen ja aikalaisajattelujen suunnasta – tällöin historialliseen tapahtumiin päälle liimaamamme "historiallinen järki" voisi hyväksikäyttää parhaalle ajattelullemme ja kognitiollemme ominaisia takaisinkytkentöjä. Ehkä näin ihmismielessä yli kaiken historian vaikuttavan ikuisen magian kulloisetkin muodot voitaisiin parhaiten paljastaa.

Nykyisellään "historiallinen järki" on todellakin vain tapahtumiin päälleliimattua todistelua. Se on tulkintaa ja selitystä, jonka harhaisuutta ei edes huomata. Historiankirjoissa kukkivat aikalaisajattelumme rationaalisuusharhat, kuten toimijasubjektiharhat, valtiosubjektiharhat, joilla luonnostaan on vahva roolinsa kaikkein taantuneimmissa tapahtumayhteyksissä kuten sotahistoriassa. Ne eivät todellakaan lisää ymmärrystämme joukkomittaisten taantumien kuvailussa ja selittämisessä.

Asiat eivät ole selviä ja järkeviä edes silloin kun ne tapahtuvat. Jos historiankirjoitus ottaa tehtäväkseen liimata kaiken tapahtuneen päälle täydellisen järkevän selityksen, sillä ei enää ole todellisuudentajun kanssa mitään tekemistä.



7.

Elämme nyt varmasti historiallisesti merkittäviä aikoja. Monet eurooppalaisen uuden ajan ajattelun valtatrendit ovat omana elinaikanamme täydellistymässä, ja edessä on mitä todennäköisimmin historiallinen kriisi. Se tulee toteutumaan niin giganttisessa globaalissa mittakaavassa, ettei sille ole missään ihmiskunnan aiemmassa historiassa vertaa.

Esimerkiksi talousrationaliteettimme, joka jo lähtökohdissaan ainoana uuden ajan rationaalisuuden muodoista jäi paradigmoiltaan puhtaasti "ptolemaiolaiselle" kannalle – eli talousajattelussa "realiteetit" asetetaan talousmaailman keskipisteestä, ns. taloudellisesta toimijasta käsin, mikä tekee tieteelliselle ajattelulle ominaisen objektivaation ja todellisuudenhallinnan mahdottomaksi – on täydellistymässä niin, että rahaan kytkeytyvät, pohjimmiltaan uskonnollislaatuiset kaikkivoipaisuuskuvitelmat vahvistuvat, jolloin raha-ajattelu autonomisoituu, irtoaa reaalitaloudesta ja muuttuu puhtaaksi numeromagiaksi.

Seuraukset ovat traagisia, koska talousajattelu on nimenomaan uskonnollisen peruslaatunsa vuoksi priorisointia ja pyhitystä eniten nauttinut ajattelumuotomme. Sen varassa on legitimoitu ja tehty kaikki tärkeät päätökset. Jopa muut, todellista todellisuudenhallintaa omaavat tieteet ovat saaneet toimilupansa ja -mahdollisuutensa talouden "asiantuntijoilta", talouspoliitikoilta tai taloustoimijoilta.

Talousajattelun uskonnollinen peruslaatu tulee näkyviin siinäkin, että talouden kielellä, kuvauksilla ja metaforilla selitetään koko todellisuutta. Kieli ja ajattelu palautuvat alkuperäisiin yhteisöllisiin perustekijöihin, ja alkuperäinen magia toteutuu nimenomaan siinä käsitteistössä jonka aikalaiset pyhittävät ja kokevat "pätevänä".5)

Talousrationaliteetin hajoamisen suhteen tuskin mitään on enää tehtävissä. Rahaan liittyvä kaikkivoipaisuusmagia on jo muuttanut koko maailman jonkinlaiseksi taantuneeksi, kasvottoman kaikkivoivan rahan masinoimaksi taloustotalitaristiseksi koneistoksi, jonka rattaita kaikki ihmiset joutuvat pyörittämään. Korjaan: jonka rattaiksi kaikki ihmiset joutuvat. Korjaan: jonka rattaisiin kaikki ihmiset joutuvat.

Talous"ajattelijat" yrittävät päteä historiallisen kokonaistilanteen kannalta täysin merkityksettömissä yksityiskohdissa, kuten dollarin tai euron pelastamisessa, tähtitieteellisiksi kasvaneiden kupla- ja velkarahojen "hallitsemisessa", johdannaiskaupan kurissapitämisessä, jne. Se on tavallaan liikuttavaa, tavallaan naurettavaa, tavallaan suututtavaa. Tavallaan on se ja sama mitä se on, koska sillä ei enää ole merkitystä.



8.

Suuren historiallisen törmäyskurssin pyörteissä, johon taloususkonnon romahduksen lisäksi kuuluvat mm. kansallisvaltioiden historiallisen pohjan mureneminen, keskenään sopimattomien kulttuurien toisiaan syövä tuhovaikutus, yhteiskuntien sosiaalisen eheyden hajoaminen ja köyhyyden räjähtäminen, lisääntyvä sosiaalinen häiriö ja väkivaltaiset purkaukset – tänä aikana ei yksityisillä ihmisillä, yksilöillä, ole kasvavan kaaoksen keskellä mahdollisuuksia vaikuttaa mihinkään.

Kokonaiskuva, jossa historian lopputulemana kehittynyt ihmisindividi – individualismissaan yli-ihanteellinen yksilö, yksilöoikeuksineen ja -vapauksineen, ihmisoikeuksiaan loppuun asti korkeimpana arvonaan kunnioittaen – muuttuu voimattomaksi, kuihtuu ja kuolee pois, koska on onnistunut totaalisesti katkaisemaan kaikki kytkennät omiin historiallisiin juuriinsa, onnistunut repimään itsensä irti siitä sosiaalisesta maaperästä jolla hänen oma "minänsä" on voinut terveesti kasvaa ja yksilöllistyä – tämä on se aikamme tragedia, jolle tuskin on mitään historiallista vertaa.

Historiallinen ymmärrys edellyttäisi kykyä nähdä yksilöllisyyden harhojen yli. Tai paremminkin niiden alle – jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö, lajihistoriallinen palautuspiste, jossa kaikki yksilöominaisuudet muuttuvat yhteisöominaisuuksiksi. Sitä kautta voisi teoriassa toteutua yksilöitä keskenään yhdistäviä kytkentöjä, mutta sokean individualismin tasolla niitä ei voi muodostua.

Sokean individualismin tasolla uskotaan johtajiin, ylipäänsä henkilöihin, aatetovereihin, rintamalinjoihin ja valintoihin. Kun jutut muuttuvat tunnustuksellisiksi, puolueuskollisuudeksi ja johtajanpalvonnaksi, ja kun aletaan uskoa siihen että inhimillinen hyvä ja paha ovat tiettyjen ideologioiden ominaisuuksia ja saattavat "tarttua" opillisten käsitteiden kautta – silloin on totalitarismia ilmassa.

Kun aikalaisajattelun harhoja ei edes tunnisteta, kuinka ne voitaisiin tunnustaa? Harhoihin vastataan vahvistamalla niitä ajatustekijöitä joiden lopputulemaa harhat ovat.

Taloususkonnossa reaalitaloudesta irronneen ja autonomisoituneen rahatalouden hallitsemattomuutta yritetään korjata raha-ajattelun ehdoilla. Yhteiskuntien sosiaalista hajoamista yritetään paikata kiihdyttämällä taloudellista kilpailua. Keskenään sopimattomia kulttuureita yritetään integroida yhteensopimattomia elementtejä pyhittämällä. Yhteiskuntien sisäisen väkivallan uhka koetaan syynä ja perusteena kontrollipolitiikan kiristämiselle – mielipidesensuurille ja noitaoikeudenkäyntejä muistuttavalle rasistijahdille – eikä kovenevia asenteita nähdä seurauksena siitä että mielipidemitätöinnillä ja sensuurilla on jo evätty kansalaistuntojen esilletulo.

Meillä ei mene erityisemmin hyvin nyt eikä näillä näkymin tulevaisuudessakaan. Näissä kansallisissa mielenmaisemissa ja suhteessa niihin historiallisiin voimiin jotka meitäkin riepottavat ovat esimerkiksi lähestyvät presidentinvaalit – paljonpuhutun "arvojohtajan" vaalit – mielestäni lähinnä säälittävä yhteiskunnallinen yleisönäytelmä. Ei leipää, vaan pelkästään sirkushuveja.




--------------------
(Tämä kirjoitus on julkaistu 6.1.2012 verkkolehti Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla )
-----------------------------------



1) Niin paljon kuin tietoisuus kuolevaisuudestamme voikin meissä elämän yleistä merkitystä lisätä, elämän ja kuoleman rajalinja voidaan vetää myös niin, että "kuolema ei ole elämäntapahtuma" (Wittgenstein). Emme voi käydä kuoleman kanssa kauppaa, mutta kuoleman hetki voi punnita ovatko elämäntapahtumamme olleet aitoja vai olemmeko eläneet eräänlaista naamarielämää – ehkä sijaiselämää? Näin otan vapauden tulkita sen mitä Montaigne mietelmissään ajaa takaa.

Syntymät ja kuolemat sijoittuvat elämäämme tavalla jossa niiden kesken voimme käydä kauppaa. Voimme ajatella psykoanalyytikon käyvän terapoitavan kanssa jonkinlaista vaihtokauppaa – niin "yksipuolisia" kuin tämän vaihdon hyödyt mahdollisesti ovatkin. Voimme kokea että "läheltä piti -tilanteet" tuovat elämään lisä-arvoa. Kun saamme "muistutuksia kuolevaisuudestamme" ne provosoivat meissä vastavaikutuksena halun elää.

Freudin mukaan uskonnot ovat muuan tällaisen kaupankäynnin muoto. Niille on ominaista olemassaolonkokemuksen – siis tuon käyttämämme käsitteen "tietoisuus" – jatkaminen yli elämän ja kuoleman rajan, ja hyvien ja pahojen tekojen sanktioinnin ulottaminen "tuonpuoleiseen". Yksi "minuuden" parhaista määrittelyistähän on, että "minuus" on se jonka varassa koemme olemassaolomme jatkuvuuden.

Tällaista kaupankäyntiä kuoleman eliminoimiseksi mielessämme on varmasti käyty aivan primitiivisiltä tietoisuuden asteilta alkaen. Antropologian suunasta löytyy tapa jolla kaikessa kauppataloudessa yhä käyttämämme käsitteet palaavat perusmielteisiin, jotka puolestaan palaavat ihmisen alkuperäiseen "kaupankäyntiin" kuoleman kanssa. Lähtökohdat siinä ovat ehkä vieläkin syvemmällä kuin käsitteiden "velka" ja "syyllisyys" samuudessa – luulen, että luonnonjumalille uhraamisen rituaalit olivat ensimmäistä taloudessa reaalihyödykkeiden "päälle" syntynyttä lisä-arvoa.

Uskonnot ovat muuan kulissi jossa voimme viettää naamarielämää. Monesti olen uppoutunut mieliaiheeseeni taloususkontoon ja yrittänyt monin tavoin maalailla sitä miten uskonnollislaatuisia talousajattelumme paradigmaattiset perustat ja käsitteenmuodostukset ovat. Uskonnollislaatuiset ajatuskulissit ovat kaiken taloustietomme ongelmaa – mutta kulissit ylimalkaan ovat käsittääkseni myös kaiken tietomme ja tiedonhankinnan ongelma.




2) Kun synnymme jo olemassaolevaan elämänmuotoon, kasvustamme tulee luonteeltaan itsenäistymistapahtuma, jossa ensin imemme itseemme ja omaksumme olemassaolevia käsitteitä – kieltä ja ajattelua, kielimaailmaa – ja jossain vaiheessa, jos kasvu ja kehitys ovat tapahtuneet onnellisissa merkeissä, nousemme "kielen tikapuita" pitkin itsenäisen ajattelun näköalapaikalle. –

Tapahtuu tuo Wittgensteinin kuvaama ihme: sen sijaan että kieli ja ajatukset "käyttäisivät" meitä, me alammekin käyttää kieltä ajattelemiseen. Yksi tapa käyttää käsitteitä on ampua eri suunnista erilaisia käsitenuolia samaan kohteeseen – vaikka kohde jääkin jonnekin eksaktin käsitehorisontin taakse, saamme käsityksen siitä missä se sijaitsee.

Puhumme paljon "ihmeistä" ikään kuin ne olisivat selittämättömiä ilmiöitä tiedollisissa järjestelmissämme, ja jotenkin onnistumme sulkemaan silmämme siltä tosiasialta että jokainen päässämme syntyvä ajatus on toistaiseksi täydellisesti selittämätön ihme. Jos ymmärtäisimme tämän, tuskin suhtautuisimme tiedollisen luonnonjärjestyksemme näennäisesti romuttaviin "ihmeisiin" niin kiihkeästi – itse asiassa jokainen ajattelemamme ajatus on ihme, ja jokaisessa ajatuksessamme tapahtuvaan ihmeeseen verraten luonnontieteissä toistaiseksi "tuntemattomat ilmiöt" tuskin pystyvät antamaan mitään lisä-arvoa.

Tuo kasvun ja kehityksen tapahtuma on yhtäältä lajimenneisyyttämme koskeva tosiseikka, ja sen merkityksen ymmärtämisestä tässäkin kirjoituksessa on kysymys. Sanoisin, että ihminen on tässä ymmärtämisessä ihmisen mitta siten, ettei lajikehitystä ole mahdollista ymmärtää ellei omassa persoonakohtaisessa kasvussa ja kehityksessä ole ylitetty tiettyä autonomisen ajattelun kynnystä. Traagista on, ettei ole mitään kaikille "samaa" tietoa, jonka kautta tilanne voisi avautua "kehitysasteesta" riippumatta jokaiselle.

Ymmärtämisen ongelmat ovat ratkaisevasti muotoa: aikuiset voivat ymmärtää lapsia, mutta lapset eivät koskaan aikuisia.




3) Puhutaan "annetuista" käsitteistä, ja itse olen puhunut kielen siitä ominaisuudesta jota voisi nimittää "käsitekiinteydeksi", ja juuri se merkitsee mielestäni – ja wittgensteinilaisittain – "ajattelun kuolemaa". Tunnustuksellisessa ajattelussa pitäydytään tietyllä käsitepinnalla, jossa käsitteiden koetaan määrittelevän ja pätevöittävän toisiaan, ja näennäispätevät käsitteet otetaan annettuina.

Vasta tietty irtoaminen kielestä vapauttaa ajattelun. Ehkä eksistentialismin kokemuksellinen pohja sijoittuu jonkinlaisen orastavan ajatteluautonomian, käsitehäkin hajoamisen, siteiden irtoamisen tilaan. "Onttous" on kokemus kielestä "toiseutena", eikä nähdäkseni tällainen kokemus ole mahdollinen, jos kokemuksen, käsitekoneiston ja ajattelun yhteys on "yksi yhteen".

Tiedonfilosofisesti mielestäni on niin, ettei fenomenologiaa – sitä että käsitteet ovat jokaisella käyttökerralla eri ontologinen sopimus todellisuuden kanssa – voi edes ymmärtää, jos ottaa käsitteet toisillaan pätevöitettyinä ja annettuina.




4) Jos ihmistä olisivat hallinneet aggressio ja itsetuho, olisi lajimme kuollut sukupuuttoon jo aikapäiviä. Elämää säilyttävien voimien ja ohjelmien on oltava ihmisessä vahvempia kuin aggression ja tuhovoimien.

Lajityypillinen sosiaalisuutemme on mielestäni kiertämätön tosiseikka. Se on kuitenkin eri asia kuin kulttuurievoluution mukanaan tuoma ylimääräinen kyvyttömyys hallita lajinsisäistä aggressiota.

Käsiteharhoissa tälle kyvyttömyydelle löytyy hämmästyttävän paljon puolusteluja. Aggression ja regression väistämätön kytkentä jätetään hämäräksi. Aggression yleistä tuomitsemista pidetään naiivina, paitsi silloin kun sitä vaaditaan jonkin poliittisen ideologian nimissä. Ideologiat, jotka tosiasiassa kaikki laidasta laitaan edustavat naiiveinta mahdollista tunnustuksellista ajattelulaatua, ympäröityvät ja pönkittyvät totalitarismille ominaisilla ilmianto- ja irtisanoutumispakoilla. Ehkä kaikessa pinnalle nousevassa ajatuskuonassa toteutuu se yleinen ajattelulle ominainen laki, että hallitsemisen tarve on suurinta siellä missä kaaos välittömimmin uhkaa tietoisuuden pinnan alla.

Esimerkiksi nykyiset keskustelut sosiaaliaggressiosta, "darwinismista" – jotka ovat siis Darwinin teorian täydellistä väärinymmärtämistä ja totaalista tietämättömyyttä esimerkiksi tavoista jolla Spencer väärinymmärsi Darwinin – kertovat varsin ikävää kieltä siitä miten vähällä järjellä meitä hallitaan. – Politiikka ei todellakaan arvoaan ansaitse.




5) Antropologia ja ylimalkaan historian tuominen mukaan kuvaan on paras tapa taistella omalle rahatalousajattelullemme ominaisia "ajattomia" malleja vastaan. Jos ”taloutta” ajatellaan – kuten me ajattelemme – numeroina, talourationaalisuutemme koko historiallinen kehitysperspektiivi putoaa kuvasta pois. Ja ajattelukyvyttömimmät meistä pitävät tätä vieläpä ”objektiivisuuden” riemuvoittona.

Lajityypillisiin varhaisvaiheisiin palauttava ajattelu oikaisee myös ideologisia harhoja. Kuten lukeneimmat tietävät, nuori Marx lähti ajattelussaan liikkeelle nimenomaan "työn" käsitteen antropologis-sosiaalisesta merkityksestä. Ensimmäinen "vääryys" jonka hän maailmassa hahmotti, oli tapa jolla teollistuminen irrotti työläisen meille ihmisille lajityypillisestä sosiaaliyhteydestä, työyhteisyydestä.

Nuorelle Marxille tämän työstä vieraantumisen merkitsemä loukkaus oli siis peri-inhimillinen, ei niinkään taloudellinen saati sitten tiettyihin taloudellisiin eturistiriitoihin perustuva. Nuoren Marxin ensimmäisiä tekstejä ja pohdiskeluja on ansiokkaasti selvittänyt Reijo Wilenius kirjassaan ”Marx ennen Marxia”.

Historiallinen jäljitys ylimalkaan tarvitsee tuekseen kehityspsykologiaa. – Siinä taas ongelmaksi muodostuu ryhmäpsykologisen näkökulman kehittymättömyys. Mutta yhtä kaikki, näiden tarkastelukulmien oikeutus on ilmeinen.

Emme varmasti voi saada kaikkiin kysymyksiin varmoja vastauksia. Vain se on varmaa, että ne löytyvät jostain lajimenneisyydestämme – eikä meillä ole muuta vaihtoehtoa kuin kaivaa ne oman mielemme sisältä, lajihistorian sinne jääneistä haudoista. Olennaista on kai tajuta, että vastaukset vaikeuksiin – ympärillä olevaan mielettömyyteen – löytyvät menneisyydestä, eivät nykyistä ”totuuksista” tai ideologisten tunnustusten varassa ennustetusta tulevaisuudesta.

Yhteiskunnan tilan ymmärtäminen yksittäisten tarkastelukohteiden kautta – analysoimalla ”eri asioita” ja asiayhteyksia ikään kuin yhteiskunnan tila olisi yksittäisten esimerkkien summa – ei onnistu siksi, että tarvitaan nimenomaan historiallista ymmärrystä. Sen taas täytyy olla jotain kokonaisvaltaista, ajattelukoherensseja hallitsevaa.

Ja sitten on tietysti tuo yleinen ymmärtämisen rajoitus: voit ymmärtää historiaa vain oman henkilöhistoriasi kautta, muu jää "tiedolliseksi". On ilmeisesti oltava jokin määrä kehityskerroksia oman mielen rakenteissa, vasta sitten historiallinen ymmärtäminen onnistuu.





takaisin