takaisin



Historiantajuttomuuden hedelmät
-- rasistijahti ja vihapuhevaino





1.

Euroopan ajatushistoriassa ei ole toista niin merkittävää murrosta kuin se mikä ihmisten mielissä tapahtui kun siirryttiin keskiajalta uudelle ajalle. Oli eletty likimain tuhat vuotta oudossa henkisen pysähtyneisyyden tilassa, jossa yksilöminuus oli kadonnut – vallitsi niin sanottu depersonalisaation tila, jossa yksilöminuus ei hahmottunut. Myöskään psyykkistä dynamiikkaa ei ollut, sen myötä ajantaju oli hukkunut, eikä mikään sielunliike, joka olisi edellyttänyt lineaarista aikakäsitystä, ollut mahdollinen. Esimerkiksi syyn ja seurauksen – syysuhteen – tajuaminen oli keskiajan ihmisille mahdotonta.

Tuollaisesta depersonalisaation unesta herääminen sijoittuu muutamien vuosisatojen ajalle renessanssista "kartesiolaisen Subjektin" syntyyn. Voimme metsästää ajan ajattelijoiden jälkeenjääneistä kirjoituksista merkkejä ajatustapojen muutoksista. Ehkä ensimmäinen uuden ajan airut oli Wilhelm Okkamilainen, joka noteerasi esimerkiksi vapaan tahdon olemassaolon. Okkamilaista emme kuitenkaan muista hänen voluntarismistaan, vaan ihan erityisestä yksittäisestä ideasta, ns. "Okkamin partaveitsestä".

"Okkamin partaveitsi" on hyvä esimerkki siitä miten aikakaudelle ominaisen järkiajattelun – rationaalisuuden – laatuerot katoavat kuvasta kun muutamme ajatukset opillisiksi ja ikuistamme ne opillisilla yleiskäsitteillä historiankirjoihin.

"Partaveitsellä" tarkoitetaan nykyisin sitä että yksinkertaisimmat perustelut riittävät – ei ole tarpeen lavennella tai jatkaa perustelujen rönsyjä äärettömiin. Se on tyypillinen oman filosofointimme tarpeisiin ajastaan irrotettu "periaate", josta emme enää nykyisin jää miettimään mikä sen todellinen pätevyys mahtaa olla, kun se on kuitenkin esitetty aivan toiseen ajalliseen suuntaan tapahtuvan päättelyn – taaksepäin suuntautuvien ajatusliikkeiden, yksityisestä yleiseen palauttavan keskiaikaisen deduktion – maailmassa.

Tämä opillinen esiinpoimiminen ja pelkistäminen on jotain omalle ajattelulaadullemme aivan ominaista. Kuvittelemme filosofian historiankin jonkinlaisena ajattelun pätevöitymisen puuna, johon on aikojen varrella kasvanut uusia oksia, kun aina uudet ja paremmat opit ja argumentit ovat korvanneet aiemmat ja vanhentuvat käsitykset. "Se-ja-se filosofi kumosi niillä-ja-niillä näkemyksillään sen-ja-sen teorian." Tällainen käsitys ajatushistoriasta ikään kuin yhden ikuisen logiikan jatkuvana voittokulkuna on oman aikalaisrationaalisuutemme harhaa.

Historia oikeasti on ollut pikemminkin eri aikakausina vallinneiden hyvinkin erilaisten "järkiajattelun" laatujen vaihtelua, ja ihmiset ovat eri aikoina ajatelleet paljon enemmän eri tavoin kuin mitä edes eläytymiskykyisimmät meistä nykyisin pystyvät kuvittelemaan.



2.

Miksi aikakaudet vaihtuvat, ajattelun laadut muuttuvat? Keski- ja uuden ajan taitteesta historiankirjamme kirjaavat selityksiksi paljolti ulkoisia syitä. Lisääntynyt liikenne ja kauppa olivat luoneet yhteyksiä muihin kulttuureihin, tuotteisiin ja elämäntapoihin. Löytöretket murensivat vanhan maailmankartan ja maailmanjäsennyksen reunat. Samoin tähtitaivaalta tuleva tieto – käsitys maapallosta kaikkeuden keskuksena mureni. Siinä koko universumi nyrjähti entiseltä paikaltaan, ja niin myös ihmisen roolin oli perinpohjin muututtava.

Tällaisten ulkoisten selitysten lisäksi on noteerattava sisäsyntyiset tekijät. Niistä emme tiedä miksi ne syntyivät – mikä virittää ihmissielut uudestaan niin että historiassa syntyy kokonaisia aikakausia? Joka tapauksessa uuden ajan ajattelun ensimmäiset sisäiset viriämät sijoittuvat jo renessanssiin, siis aikaan paljon ennen mitään ulkoisia vaikutteita. Oikeastaan jo gotiikassa kirkontornit kohosivat katsetta huimaten kohti taivasta ja aivan uudenlainen ajatuslokalisaatio alkoi hahmottua. Pystysuorat linjat hahmottavat perspektiivin – ja jossain kognitiomme poimuissa on perspektiivin ja ajantajun yhteinen lähtöpiste. Aikaa alettiin mitata – kellot alkoivat soida. Se kertoo sisäisen dynamiikan heräämisestä, eikä sitä aiheuttanut mikään maailmanmittainen ulkoinen muutos.

Sisäisillä mittareilla uusi aika toi mukanaan keskiaikaiselle depersonalisaatiolle täysin vastakkaisen tajunnantilan. Keskiajalla oli jopa kaikkein parhaiden älyjen mahdollista epäillä jopa omaa olemassaoloaan. Tälle "minuuden" häviämiselle täysin vastakkainen havainto kirkastui Descartesin oivalluksessa: "Ajattelen, siis olen olemassa." Syntyi mielen dualismi, kahtiajako – "minä", Subjekti, eriytyi ja ulkomaailma, "todellisuus" Objektivoitui. Tämä "kartesiolaisen Subjektin" synty, "minän" ja "maailman" vastakkainasettuminen oli se uusi ajatusjäsennys, jonka varaan kaikki uudella ajalla myöhempinä vuosisatoina tapahtunut henkinen kehitys ja edistys rakentui.

Eriytyvän Subjektin puolella saimme jatkuvasti lisääntyvän individualismin, yksilönvapaudet ja -oikeudet sekä edustuksellisen demokratian. Vastaavasti Objektivoituvan todellisuuden puolella kehittyivät empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi. Näiden ihan nimenomaisten – tietyssä paikassa tiettyyn historialliseen aikaan kehittyneiden – kognitiivisten ajatustyökalujen vaikutuksesta maailma on nyt muutamassa vuosisadassa muuttunut tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä se muuttui koko ihmissuvun historian aiemman miljoonan vuoden aikana yhteensä.



3.

Renessanssifilosofit ja uskonpuhdistajat olivat uuden ajan individualismin ensimmäisiä airuita. Filosofit olivat uuden humanismin, uuden ihmiskuvan ja ihmisarvon ennakoijia, ja uskonpuhdistajat kaikessa ankaruudessaankin uuden individualismin, henkilökohtaisen jumalasuhteen esitaistelijoita. Tämä kaikki pani sielun perusjäsennykset uusiksi.

Maailmaa voidaan ajatella tapahtumaksi aikakausien näyttämöllä. Shakespearen toinen jalka oli kasvoista kasvoihin vaikuttaneen katuteatterin maailmassa, toinen astui institutionalisoidun teatterin estradille. Siihen väliin ilmestyi esirippu, jonka käyttö levisi muutamassa vuosikymmenessä kuin humaus läpi koko Euroopan. Sen vaikutuksesta näytelmät muuttuivat ikään kuin eri tasolle, toiseen todellisuusjäsennykseen. Sama jäsennys tapahtui tuohon aikaan kaikkien aivoissa – kaikessa mitä koemme. Tajunnantapahtumaa sanotaan "kartesiolaisen teatterin" syntymäksi. Silloin meistä tuli esiintyjiä oman elämämme näyttämöllä.

Sivumennen sanoen: Shakespearekin vihasi juutalaisia ja loi Venetsian kauppiaan Shylockin roolihahmon, joka lienee ilkein draaman historian henkilö. Otellokin oli musta mauri, jota riivasi järjetön mustasukkaisuus ja viha. Myös Luther oli varsinainen vihapuhuja. "Vihaisena saarnaan paremmin", hän sanoi. Juutalaiset olivat myös hänen tulisen vihansa kohteena.

Uuden ajan tajunnanlaajentumat ja maailman reunojen repeileminen löytöretkien vaikutuksesta muuttivat "ulkoisia" perusjäsennyksiä. Maailma olikin iso, ei paikallinen. Yleiskäsitteillä piti nyt kuvata laajaa maailmaa, ei ikuisia "sisäisiä" totuuksia. Ihmeteltävää ja hämmennystä riitti. Monenlaisia ihmisiä kuljetettiin sivistyneeseen Eurooppaan, ihan sirkushäkeissäkin, täällä kummasteltaviksi ja katsottaviksi. Maailma arvottui uudelleen, ihmistä arvioitiin uudelleen. Yleiskäsitteillä on se taipumus, että ne noituvat ymmärrystämme, ja niin uudet arviot saivat "sisäisesti" selvän opillisen luonteen.

Rotuteoriat ovat osa uuden ajan tiedon- ja tieteenhistoriaa. Niillä on ihmistä koskevassa tiedon näytelmässä miltei yhtä vahva rooli kuin myöhemmin kehittyneillä valtiotieteellä, sosiologialla ja psykologialla. Biologia ja ihmiskuva elivät pitkään rinnakkain samassa ihmistiedon kategoriassa. Uuden ajan koko henkisen kehityksen suurta valtavirtaa – lisääntyvää individualismia – mukaillen viimesyntyisin tiedonala, psykologia korjasi tavallaan koko potin. Tai ei oikeastaan psykologia, vaan individualismi. Individualismi kaiken selitysperusteena. Esimerkiksi nyt melkein kaiken päätöksenteon perusteena oleva liberalistinen talousajattelu on vain individualismin vääristynein muunnelma.

1800-luvun mittaan rotuteoriat olivat kuitenkin olennainen osa ihmistiedettä. Vuosisadan loppua kohden ne saivat arvoväritteisiä rooleja, ja viime vuosisadalla sairaan arvoväritteisiä rooleja. Emme saa kuitenkaan unohtaa tärkeintä tosiseikkaa: ne olivat opillista pätevyyttään yleiskäsitteiden kautta tavoittelevan tiedollisen auktoriteetin täysvaltaisia ilmentymiä. Omana aikanaan ne eivät suinkaan olleet mitään "vihapuheita".



4.

On mahdollista ajatella että kartesiolaisen järjen parhaat ja puhtaimmat saavutukset sijoittuvat viime vuosisadan alkuvuosikymmenille, jolloin tapahtui kolme ajatusmuodoiltaan toisiinsa verrattavaa suurta ajatusvallankumousta. Einsteinin suhteellisuusteoria mullisti fysiikan maailmankuvan, Freudin psykoanalyysi ihmiskuvan, ja Wittgensteinin tiedonfilosofia selvitti kielen, ajattelun ja totuuden suhteita. Jokaisessa näistä ajatusvallankumouksista "minän" ja "maailman" keskinäissuhde asettui aivan uudella tavalla niin, että maailmaa tarkkaileva Subjekti sijoittuu subjektiivisuutensa kalibroineena Objektivoituun todellisuuteen.

Kuin sattumoisin nämä nerot olivat juutalaissyntyisiä, ja kuin sattumoisin kaikki olivat kotoisin saksankieliseltä kulttuurialueelta. Kuin sattumoisin kaikki joutuivat pakenemaan natsien vainoa. Onko siis sattumaa, että tämä vaino jollain lailla edusti samaa kartesiolaista järkeä jota nerotkin edustivat – vaino tosin vanhan ihmistieteen perustalta, negatiivisin etumerkein, äärimmäisenä käänteisarvoina kaikelle sille mitä nämä toisinajattelijat, Einsteinin pasifismi, Freudin yleisinhimillinen syvällisyys tai Wittgensteinin yliherkkyys edustivat?

Rotuteoriat olivat kehittyneet vahvana oksana ihmistieteiden puussa – ja nyt ne otettiin opillisten yleiskäsitteiden tasolta arkikäyttöön. Mitä teoreettisempia "ismit" ovat, sitä hirveämpää jälkeä syntyy kun niiden "totuus" yritetään todistaa oikeaksi käytännössä.

Natsi-Saksa oli varmaan sen tiedon irvokkain ilmentymä. Emme saa milloinkaan unohtaa, että kysymyksessä oli nimenomaan tieto – ei siis vain puhdas moraalinen pahuus. Muistutan, että korkeinta sivistystä omaava ammattijärjestö, lääkäriliitto, oli Hitlerin valtakunnassa ensimmäinen joka omassa virallisessa ohjelmassaan hyväksyi opit "elinkelvottoman elämän eliminoimisesta". Auktorisoitu tieto koki siellä oman totaalisen haaksirikkonsa.

Muistakaapa te – kaikki jotka nyt kuohkaatte rasismista ja vihapuheista – että se "rasismi" mistä nyt puhutaan ei ole sama asia kuin se mikä aikaansai holokaustin. Silloin taustalla oli kokonaisen vuosisadan itseään teorioiden tasolla vahvistanut auktorisoitu tieto. Kysykääpä sen sijaan, kuka nyt edustaa auktorisoitua sivistystä?

Vain yksi ikuinen kuvio näissä yhteyksissä on sama. Se on se että vainoamiseen tarvitaan aina enemmistön tuki. Joko aktiivinen tuki tai hiljainen hyväksyminen. Se on aina enemmistö joka vainoaa vähemmistöjä – kansanryhmät vainoavat yksilöitä – ei koskaan päinvastoin. Yksilöillä ei ole mitään mahdollisuuksia vainota kansanryhmiä. Vain kansanryhmillä on mahdollisuus tuomita yksilöitä. – Tämä tosiasiallinen asioiden järjestys tuppaa unohtumaan. Enemmistö ei tunnista oman itseoikeuttamansa, itsevaltaisen auktorisoitumisensa vaaroja. Enemmistö on sokea itselleen aivan samalla tavalla kuin natsit aikanaan olivat sokeita omille vaikuttimilleen.

Valitettavasti se ihmistieteen surkea osa joka sai toteutuksensa rasistisissa opeissa elää nyt suuren enemmistön mielipiteissä ja vainossa toisinajattelijoita kohtaan. Sitä perintöä – siis opillisen sivistyksen ja sen kulloinkin puhuttelevimpien arvojen perintöä – edustaa nykyinen oma "sivistyneistömme" ja "suvaitsevaistomme". Se on murskaamassa nyt elinkelvottomaksi arvioitua "impivaaralaisuutta".



5.

Milloin ihmislajin aggressiot alkoivat? Historiallisesti varhaisin lähtökohta voisivat olla ihmisen alkulaumat, ensimmäiset alkuyhteisöt. Suvut, klaanit ja heimot saattoivat jo silloin vihata toisiaan. Raamatullisina aikoina kansojen vihat olivat historian keskeisin sisältö. Ihmislajin historiassa ei tasa-arvosta ole tietoakaan. Suomalaisetkin käännytettiin miekan voimalla. Uskonsotien aikaan taisteltiin Euroopassa ja rajoilla vääräuskoisia vastaan, ja uskontojen sisällä vainottiin harhaoppisia. Noitaoikeudenkäynnit olivat silloin jonkinlaisia rasistijahteja.

Jokin rasismin kynnys ylitettiin, kun uudella ajalla maailmankartan rajat reunoistaan repeilivät ja löydettiin vieraita kansoja ja kulttuureja. Niiden kukistaminen oli ensimmäinen roturasistinen teko. Maailman ääristä rahdattiin myös villi-ihmisiä häkeissä näyttelyesineiksi sivistyneeseen Eurooppaan. – Sanoisin että jotain historian ironiaa on tavassa, jolla nykyinen "sivistyneistö" haluaa panna "rasisteja" häkkiin kaikkien kauhisteltavaksi.

Historiassa suorat ja käyrät miekat olivat sotineet, puhkoneet ja halkoneet eriuskoisia. Kristittyjen viha juutalaisia kohtaan oli syvää ja jatkuvaa. Sitten tulivat tiedoksi maailman pakanat, jotka piti käännyttää taikauskoistaan ainoaan oikeaan uskontoon. Mitä se kaikki oli ellei rasismia? Eriuskoisten, erinäköisten, erirotuisten ihmisten keskinäistä väkivaltaa ja vihanpitoa?

Uudella ajalla individualismi valtasi ihmisten mielet. Silloin se kaikki mikä aiemmin oli ollut vain rasismia muuttui yksilöä koskevaksi. Historiassa tuli mahdolliseksi olla rasisti. Uuden ajan suurin yksilöllisyyden julistaja, filosofi Nietzsche, ylevöitti yli-ihmisen ja suhtautui massoihin vain ylikäveltävänä mattona. Se oli rasismin uusi ajatusmuotorakenne. Kansan halveksiminen.

Tieteen puolella kehiteltiin rotuoppeja osana biologiaa ja ihmistieteellistä ihmiskuvaa. Niihin sisältyi arvovarauksia, mutta ne olivat aikansa legitiimiä tiedettä. Biologia, kansatiede, yhteiskuntatiede ja psykologisten ominaisuuksien määritteleminen elivät vielä eriytymättöminä ja toisiaan tukien. Rasismi oli osa biologian ja ihmiskuvan tieteellistä liittoa. Sen tiedon perustalta elettiin vielä viime vuosisadan alkupuolella. Yhtä hyväksytty kuin oli biologian ja rasismin opillinen kytkentä, yhtä laillinen oli Hitlerin valtaannousu. Kolmas valtakunta oli uuden ajan kansallisvaltion täydellistymä. Se oli psykologisen ihmiskuvan ruumiillistuma – yksi suuri orgaani, vahva ja virheetön. Kuin atleetti, jolla oli nietzschelainen yli-ihmisen tahto ja muiden kansojen matto tallattavanaan.

Rivisaksalaisetkin antoivat tukensa natsivallalle. Vasta sodan jälkeen paljastunut rasistinen joukkotuhonta kauhistutti kaikki ihmiset. Siitä lähtien kaikella pahuudella on ollut vain yksi nimi – "Hitler" – ja tämän nimen demonisoiminen vapautti kaikki rivikansalaiset vastuusta.

Maailmanhistorian hirvittävintä rasistista tuhontaa seurasi syyllisten – suuren enemmistön – syyllisyyden täydellinen poispyyhkiminen ja viattomuuden laillistaminen. Tapahtui sellainen tajunnallinen taikatemppu, jossa rasismi, joka kautta historian oli ollut enemmistöjen harjoittamaa vähemmistöjen vainoa, metamorfoitui enemmistön itsepuolustuskeinoksi, ulkoistukseksi, sormella osoittamiseksi, kun yksi Paha Paholainen noitui kansan populismillaan ja tuhosi viattomia rotuja.



6.

Toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettiin YK:n Ihmisoikeuksien Yleismaailmallinen Julistus, jossa kaikki huomio fokusoitiin puolustettavaan yksilöön, jonka perustavanlaatuisia vapauksia ja oikeuksia määriteltiin. Se merkitsi uuden ajan yksilöihanteellisuuden huippua. Yksilö käsitettiin ja käsiteltiin täydellisesti omaehtoisena ja itseriittoisena – eikä lainsäätäjää ollenkaan askarruttanut, kuinka tämä yksilö sitten käytännössä saa oikeutensa toteutumaan yhteiskunnassa, joka muodostuu yhtä itseoikeutetuista ja oikeuksiaan vaativista yksilöistä.

Tässä julistuksessa niin juridinen muotoilu kuin yksilöpsykologinen ihmiskuva alkavat pettää. Ihmisoikeuksien Julistus sijoittaa abstraktin yksilön jonkinlaiseen absoluuttiseen sosiaaliseen tyhjiöön. Kun yhteisö lakkasi mielikuvatasolla kokonaan olemasta, enemmistö ei enää voinut olla rasisti. Vähemmistökään ei nyt voinut olla rasisti, koska vähemmistöt muodostuvat vähistä yksilöistä, joita pitää suojella. Mistä sitten löydetään Paha Pahuus, Paholainen, joka uhkaa viatonta enemmistöä populismillaan? Pahuus jolle ei pidä antaa pikkusormeakaan, ettei se vie koko kättä ja vedä lopulta itseään häpeävää syyllistä kokonaan esiin.

Nyt rasistin löytämiseksi tarvitaan erityistä rasistijahtia. Vain niin voidaan oikeaoppisuutta ja oikeassaolemista puolustaa. Tarvitaan konkreettista näyttöä ja esimerkillisiä oikeustapauksia uskottavuuden saavuttamiseksi. Rasistijahdit ovat nykyajan noitaoikeudenkäyntejä.



7.

Rasismia ei voida määritellä rikokseksi, koska rasistin määritelmä jää tekemättä. Rasistiksi voidaan leimata joku ihminen, mutta kaikki rasistileimat ovat tosiasiassa pelkkiä enemmistön oman syyllisyyden ulkoistumia. Mistä enemmistö sitten tänä päivänä kokee kipeästi syyllisyyttä? Esimerkiksi siitä että köyhyys on tullut keskuuteemme ja kasvaa jatkuvasti? Se täytyy kirjata köyhien omaksi viaksi? Näin todella tapahtuu – projektio toimii.

Hämmästyttävää kyllä, kaikki rasistit ovatkin yhteiskunnan heikkoja vähäosaisia. Meillä ei ole yhtään yläluokkaista ökyrikasta rasistia. Mistähän se mahtaa johtua? Kenelle on oikeasti yllätys, että tyypillisesti rasisteiksi leimataan vain niitä jotka ovat muutenkin sosiaalisesti halveksittuja?

Ollaan käytännössä samassa henkisessä tilassa kuin kansalaiset olivat natsi-Saksan joukkotuhonnan paljastuttua. Enemmistön on löydettävä syylliseksi joku muu kuin itsensä. Suomi on nyt jakautunut hallitus-Suomeen ja köyhäläis-Suomeen, ja arvatkaapa kummasta rintamasta rasisteja vainoten kaivetaan?

Se että omaa syrjäytettyä kansanosaa kohdellaan kaltoin – tutkimuksen mukaan omat sosiaalivirkailijamme syyllistävät asiakkaitaan kahdeksan kertaa enemmän kuin pohjoismaiset kollegansa – ja protestoijia leimataan "impivaaralaisiksi", ja samaan hengenvetoon kuitenkin suvaitaan ja hellitään eksoottisina tänne suku-, klaani- ja heimoyhteiskunnista saapuneita ja ihmisoikeuksista aivan piittaamattomia maahantulijoita, kertoo miten projektiivisia asenteet näissä yhteyksissä ovat.

Sokeus oman ajattelun laatutekijöitä kohtaan mahdollistaa projektiivisuuden. Eikä näitä haasteita oteta vakavasti, vaan tuudittaudutaan ryhmävahvistautumisen takaamaan oikeassaolemiseen. Se on enemmistön synti, niin historiassa kuin tässä ja nyt.



8.

Niin ovat historian kelkat kääntäneet suuntaansa. Rasisteiksi leimatut ovat nykyajan juutalaisia. Todellinen vainoaja on kuitenkin sama kuin se on ollut historiassa aina: enemmistö.

Juuri enemmistö, tai kokonaiset kansanryhmät, vainoavat vähemmistöjä ja yksilöitä, ei todellisuudessa koskaan päinvastoin. Tämän asian peittelemiseksi enemmistö on halukas laillistamaan viattomuutensa, kirjoittamaan lain jossa kansanryhmiä suojellaan kuvitteellisilta Pahaakin Pahemmilta rasistiyksilöiltä.

Enemmistön suuri osa on hiljaista enemmistöä. Sille äänen antavat omasta oikeassaolemisestaan vakuuttuneet kulturellit ja "sivistyneet" leimakirveiden heiluttelijat. Elämme yhteiskunnallisen lynkkausmielialan reunalla, rasistijahdin ja vihapuhevainon äänensävyt kiihtyvät. Leimoja lätkitään päivittäin mm. YLE:n uutisissa ja ajankohtaisohjelmissa sekä kaikissa suurissa päivälehdissä.

Rasistia ei voi määritellä rikolliseksi. Rasismin määritteleminen käsitteellisesti päätyy järjettömyyksiin. Rasistinen motiivi on kuitenkin otettu lakiin rangaistusta koventavaksi seikaksi. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen juridisen ajattelun häränpylly, koska "motiivi" on tällöin täytynyt käsittää teon attribuuttina eikä rasistisen psyyken ominaisuutena. Sekin on osoitus siitä miten julman tuomitsevaa voi enemmistön viattomuutta varjeleva juridinen ajattelu olla, ja miten hämärää yksilöpsykologinen käsitteenmuodostus on.




--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogikirjoitukset 16.12.2012 ja 13.1.2013 )
-----------------------------------







takaisin