takaisin



Historiallisesta ilmiöstä, itsenäisyydestä





1.

Voisiko moniin tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa pinnalle nousseisiin teemoihin – sellaisiin kuin ns. populismi tai esim. maahanmuutto- ja kotoutumisongelmat, niin sanottu rasismi ja rasistijahti, sananvapauden rajoitukset ja muu kontrollipolitiikka, kysymys pakkoruotsista ja ylimalkaan meitä historiallisesti rasittavasta huonosta ruotsalaisesta hallintoperinteestä – tuoda lisävaloa, jos analysoitaisiin sitä ihmiskuvaa, jonka varassa ajatuksemme maailmanmenosta ja ihmisen edesottamuksista muodostuvat?

Mietinnän voisi aloittaa vaikkapa ihmistieteiden tieteenfilosofisista ongelmista. Mietittäisiin sitä missä mielessä sosiologia ja psykologia ovat eri tiedonaloja ja ansaitsevat oman, itsenäisen tieteen asemansa.

Nämä tieteethän irtosivat toisistaan viime vuosisadan alussa, ja irtoaminen tapahtui pahaan aikaan, kun tiedonalojen autonomisoitumisen tarve oli suurta. Eurooppalaisella uudella ajalla eräänlaisena pitkänä kantoaaltona vaikuttanut jatkuva individualismin lisääntyminen irrotti luontevasti psykologian sosiologiasta, mutta samasta historiallisesta dynamiikasta johtunut riippumattomuuden ihannointi rakensi näiden kahden ihmistieteen välille kuilun, joka on ollut ihmiskuvallemme ja kaikelle ihmistä koskevalle tiedollemme ja ajattelullemme tuhoisa.



2.

Sosiologia tieteenä jäljittää yhteisöllisiä vakioita. Jokaisessa yhteisössä esimerkiksi vallitsee tietty sosiaalisen sidonnaisuuden aste, joka asettaa rajat sille missä määrin yksilöt voivat yksilöllistyä. Samoin ajatus, että jokaisessa joukossa syntyy tiettyjä rooleja, kuten johtajien ja johdettavien, myötäilijöiden, sivustaseuraajien ja kriitikoiden roolit, jne, ja näin tapahtuu ihan riippumatta siitä millaisin yksilöllisin ominaisuuksin joukon jäsenet on varustettu, on tyypillisesti sosiologinen.

Sosiologia ikään kuin sanoo, että "tilaisuus tekee varkaan". Psykologia taas yrittää kuvata varkaan yksilöllisiä ominaisuuksia. Näkökulmat ovat erilaiset – voidaan kuvitella, että yhteisöjen erilaiset ominaisuudet voivat selittää yksilöiden tietynlaista käyttäytymistä, mutta samoin psykologia voi väittää, että esimerkiksi narsistit tai psykopaatit ovat yksilöinä sellaisia, jotka käyttäytyisivät samoin olipa yhteisö heidän ympärillään millainen tahansa.

Modernin sosiologian muuan isähahmo Emile Durkheim mietti, mikä voisi olla sellainen esimerkillinen yksilön valinta tai teko, jonka yksilö tekee vaikka sen ei mitenkään voida ajatella kuuluvan yksilön biologis-psyykkiseen "ohjelmointiin". Tällainen teko oli hänen mielestään itsemurha. Sen ei voida mitenkään ajatella kuuluvan yksilön "normaaliin" selviytymis- tai eloonjäämisohjelmaan, joten Durkheim päätteli, että juuri tämän teon kohdalla meidän on mahdollista nähdä miten yksilön ja hänessä vaikuttavien yhteisövoimien välinen häiriö, anomia, ajaa yksilön itsemurhaan.

Itsemurha voi olla ikään kuin psyykensisäinen murha. Vastaavasti jossain sosiaalisesti hyvin sitovassa kulttuurissa niin sanottu kunniamurha on yhteisövoimien teko.



3.

Durkheimilaisesta näkökulmasta voidaan lähteä periaatteessa kahteen eri suuntaan, kun sosiologisen ja psykologisen näkökulman eroa jäsennellään.

Voidaan lujittaa kummankin tiedonalan omaa autonomiaa ja ajatella, että ilmiöiden tarkasteleminen kahdesta hyvin erilaisesta näkökulmasta lisää tietoamme paremmin kuin näkökulmien yhteen sulattaminen. Tai sitten voidaan ajatella, että ihmistä koskeva ymmärryksemme ei voi perustua erilaisista näkökulmista tapahtuville tarkasteluille, vaan ymmärrykselle välttämätöntä olisi kehittää jokin näkökulma, jossa ihminen nähtäisiin kokonaisena.

Olen usein puhunut erityisen ryhmäpsykologisen näkökulman tarpeellisuudesta. Tällä hetkellä sosiologiamme ja psykologiamme ovat kehittyneet toisistaan rajusti erilleen, eikä kummankaan tieteen tarkastelutavoilla saavuteta sellaista tietoa, joka auttaisi ymmärtämään ihmistä nimenomaan ryhmäsidonnaisena olentona.

Sosiologian puolella tätä pyrkimystä edustaa parhaiten paluu kulttuuriantropologian suuntaan, ihmisyyden ryhmäsidonnaisten alkuvaiheiden tutkimukseen. Psykologian puolella taas vastaavaa näkökulmaa avartavaa vaikutusta tarjoaa freudilainen ajatteluperinne, jonka ihmiskuva näkee yksilön oman aikansa, kulttuurinsa, yhteisönsä ja henkilöhistoriansa tuotteena.



4.

Psykoanalyytikoista Erich Fromm hieman lähenee tällaista näkemystä. Hän on jopa rohkeasti pannut erään teoksensa nimeksi "Terve yhteiskunta", koska hän väittää, että tällainen tavoite on absoluuttisesti määriteltävissä yleisinhimillisen kehityksen kannalta.

Relativismi, johon näissä yhteyksissä usein syyllistymme, johtuu nimenomaan eri tiedonalojen väliin jääneistä aukoista, joiden vaikutuksesta ihmiskuvamme on jokseenkin sokea. Koska emme näe ihmistä oikein, emmekä voi luottaa moneen totuuteen yhtä aikaa, relativismi tarjoutuu automaattisesti ratkaisuksi.

Frommin teesi on tietenkin provokatiivisesti esitetty. Mutta mielestäni se sisältää nimenomaan terveen näkemyksen siitä mihin suuntaan meidän pitäisi tiedollisia pyrkimyksiämme kehittää -- pitäisi jäljittää sitä mitä voisi nimittää ryhmäsidonnaisuuden huomioon ottavaksi ihmiskuvaksi. Yksilöä ei todellakaan pitäisi eristää kruuna- tai klaavapuolelta tarkasteltavaksi olennoksi, vaan hänen sosiaalinen peruslaatunsa pitäisi nostaa päällimmäiseksi.

Muistutan vielä, että monet nykyisin "kitkaa" aiheuttavat puheenaiheet – sellaiset kuin totalitarismi-ilmiö, populismi, maahanmuutto- ja kotoutumattomuuskysymykset, pakkoruotsi, jne – ovat juuri niitä, joissa ryhmäpsykologisen ihmiskuvan puute on ilmeisin.



5.

Kun hypnotisoija sieppaa hypnotisoidulta puhtaasti yksilöominaisuudeksi kuvittelemamme "tahdon", paljastuu "tahdon" alkuperäinen kollektiivinen yhteisöominaisuus. Kyseessä on tahdon regressioilmiö, kollektiivinen tahtotoiminto, ihmisen alkulaumojen hyvin kiinteää, sitovaa sosiaaliyhteyttä edustava ilmiö, joka yhä tänäkin päivänä voidaan meistä elvyttää erityistä regressoivaa menetelmää, hypnoosia käyttäen.

Hypnoosi-ilmiö on todellinen, ja kuvaavaa ihmistieteillemme on, ettei sitä toistaiseksi ole voitu selittää sen enempää sosiologian, psykologian kuin nykyisin niin todistusvoimaiseksi koetun aivokuvantamisenkaan avulla.

Hypnoosi on nimenomaan ryhmäpsykologian alueelle kuuluva ilmiö. Mutta sellaista tiedonalaa meillä ei siis oikeastaan ole. Sen sijaan on olemassa harhoja, joita ryhmäpsykologisten ilmiöiden selitysyritykset sosiologian tai psykologian suunnasta ovat tuottaneet. Ne harhat eivät jää tieteen laboratorioihin, vaan ne ovat osa aikalaisajatteluamme, jopa olennainen osa aikalaisajatteluamme. Ne vaikuttavat arkielämässämme – esimerkiksi niissä tavoissa joilla kuvaamme aivan arkitodellisuudessamme esiintyviä hypnoosi-ilmiöitä.



6.

Ihmiset nimittäin regressoituvat aina kun jokin elämänkriisi koettelee heitä tarpeeksi syvältä. Lähiöiden maahanmuuttajamellakat, kapinat ja kansannousut, sotarintamilla raaistuneet nuorukaiset – kuinka uutistekstit näitä tapahtumia ja ihmisiä kuvaavat?

Tähtireportteri hakeutuu pelottomasti joukkosuggestion riehaannuttaman mellakkajoukon liepeille, vetää erilleen yhden osanottajan ja kysyy: "Mistä täällä taistellaan?" – Ja niin syntyy uutisjuttu tai dokumentaari jota laajat vastaanottajakunnat tiedonnälässään ahnehtivat. – Mutta olemmeko koskaan kuulleet toimittajan tai kommentaattorien suusta esimerkiksi sellaisia sanoja kuin "sosiaalisen sidonnaisuuden aste", "kollektiivinen tahtotoiminto", "ryhmävahvistautuminen"? –

Emme koskaan. Emme kertaakaan. Sen sijaan laajaa raporttia seuraavana päivänä lehden tähtipäätoimittaja kirjoittaa tähtipääkirjoituksensa, jossa käsittelee yksityiskohtaisesti kaikkia niitä mellakoiden mahdollisia syitä, jotka hänen järkensä hänen päähänsä mitä määrätietoisimman älyllisen "selvitystyön" jälkeen tähtien lailla kirkastaa.

Ja lukijat ovat haltioissaan. "Hyvin perusteltu! Perusteellisesti perusteltu!"



7.

Kun kokonainen aika, aikalaisajattelu, aikalaisrationaalisuus, kaikki ajan aivan paraskin ajattelu on pahasti harhassa, mitä aikalaiset voivat tehdä? – Tuskin paljoakaan. Aika on ohjannut aikalaiset tavoittelemaan sitä rationaalisuutta joka on ajalle ominaista ja edustaa ajan parhaita tavoitteita.



8.

Otetaan vielä lähitarkasteluun ihmiskuvassamme vaikuttava historiallinen jatkumo. Meitä eurooppalaisen uuden ajan ihmisiä määrää monin tavoin individualismi. Se on se historiallinen kantoaalto, joka on tehnyt meistä sellaisia kuin olemme. Se on niin tiedollisen ajattelumme kuin meille ominaisten, yksilöoikeuksia ja -vapauksia korostavien moraalituntojen takana.

Tämä ihmis- ja itseidentiteetillemme – ihmiskuvallemme – ominainen individualismi on poikkeuksellisen vahvaa, eikä sille ole vertaa lajimme aiemmassa historiassa. Uudella ajalla niin sanotun kartesiolaisen ajatusparadigman – eriytyvän Subjektin ja todellisuuden Objektivoinnin – varaan syntyneet ja kehittyneet luonnontieteet ovat muutamassa vuosisadassa muuttaneet maailmaa ja ihmiselämän laatua tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä ne muuttuivat koko ihmisen aiemmassa miljoonavuotisessa historiassa yhteensä.

Luonnontieteet ovat siis historiallinen ilmiö. Ne ovat syntyneet ja kehittyneet aivan erityisessä paikassa erityisten ajatteluparadigmojen varassa ja ne ovat aikansa tuote. Se että luonnontieteissä tavoitellaan ylihistoriallisia totuuksia määräytyy sekin historiallisten paradigmojen pohjalta.

Samoin on tapahtunut sosiaalisella, yhteisö- ja moraalituntojen puolella. Individualismi on synnyttänyt yksilönoikeudet ja -vapaudet, tuottanut edustuksellisen demokratian ja lopulta yksilöarvoja korostavan kansalaisyhteiskunnan. Se ei ole ollut suora tie, sillä lajityypillisesti sosiaalisina olentoina meille on aina ollut ominaista rakentaa yhteisöjämme pysyvämmiksi kuin mitä yksilöt yksilöinä ovat. Yhteisö on kuin lajihistoriallinen palautuspiste yksilöminuuden ytimessä – yhteisömuodossa ilmenee aina tarpeemme pysäyttää maailma, luoda ei vain jalansija vaan luja maaperä kulloisellekin yksilölliselle vapaudelle.

Myös yksilöoikeudet ja -vapaudet ja demokratia, sellaisena kuin se meille näyttäytyy, ovat historiallinen ilmiö.



9.

Ylihistoriallisesti ottaen yhteisöt ja yksilöt ovat aina olleet jonkinlaisia toistensa peilikuvia. Kaikkina aikoina niitä esimerkiksi on kuvattu samanlaisin attribuutein ja metaforin. Yhteisö ja yksilö – niin toisiinsa palautumattomia kuin ihmistieteellisen tarkastelun näkökulmasta katsoen yhteisöilmiöt ja yksilöilmiöt ovatkin – ilmenevät historian virrassa aina toisiansa läpäisten.

Yhteisöilmiöt ja yksilöilmiöt ovat vanhaa hyvää kliseetä käyttäen todellakin kuin mitalin kaksi puolta – ne ovat yhtä loistavia kumpikin, mutta emme minkään ihmistieteellisen tarkastelukulman kautta näe niitä kumpaakin yhtä aikaa.

Uuden ajan individualistinen ihmiskuva saavutti huipentumansa hyvin paradoksaalilla tavalla natsi-Saksassa, Hitlerin ns. Kolmannessa valtakunnassa. Sen piti olla kuin totaalinen suuri yksilöolento, jolla oli kurinalaisen ja vahvan yksilön ominaisuudet ja koko valtiota läpäisevä yksi vahva tahto.

"Ein Volk, ein Reich, ein Führer!" -huudossa yhteisö- ja yksilömielteet läpäisivät täysin toisensa. Samalla siinä toteutui ihmisen parhaiden pyrkimysten paradoksi, yritys poistaa jännite yhteisön ja yksilön väliltä. Se ei onnistunut, eikä se tule koskaan onnistumaankaan hukuttamalla ihmisindividi totaalisen joukkosuggestion kollektiivisiin voimiin.



10.

Yksi olennainen, yksi kaikkein keskeisimmistä tosiasioista joita emme uuden ajan historiasta ole oikein sisäistäneet on, että historiallisena yhteisöilmiönä kansallisvaltio on sen saman mitalin toinen puoli jossa toisella puolella, yksilöpuolella, voivat toteutua demokraattiset yksilöoikeudet ja -vapaudet. Toistan asian: kansallisvaltio ja demokratia ovat saman historiallisen mitalin kaksi eri puolta.

Kansallisvaltio on oikeuksiaan ja vapauksiaan kaipaavan yksilön projektio yhteisötasolla. Individualistinen ihmiskuvamme kuitenkin tekee meidät sokeiksi näkemään, että suuresti ihannoimamme ihmisoikeudet voivat toteutua vain kansallisvaltion ja sille ominaisen demokratian puitteissa.

Yhtäältä siis kansallisvaltion ja demokratian, toiselta puolen yksilönvapauksien ja yleisten ihmisoikeuksien sidos on historiallinen. Tässä täytyisi käyttää tuota ihan tiettyä ilmaisua: ne ovat historiallinen ilmiö. Ne ovat eurooppalaiselle uudelle ajalle sijoittuva ja vain sille ominainen historiallinen ilmiö.

Aiemmin totesimme että esimerkiksi luonnontieteet ovat eurooppalaiselle uudelle ajalle sijoittuva historiallinen ilmiö. Samoin Hitlerin Kolmas valtakunta oli aivan erityinen, todennäköisesti koskaan toistumaton, historiallinen ilmiö.

Historiallisten ilmiöiden ymmärtäminen on meille individualismin sokaisemille aikalaisille nyt vaikeaa ellei jokseenkin mahdotonta. Kysymys siinä on ihan samasta asiasta kuin yleisessä ymmärtämättömyydessä sosiologian ja psykologian perusasetusten suhteen. On aika karmaisevaa avata silmät, katsoa yhteiskuntaelämää ympärillämme ja tajuta, että meillä todellakin on mahdollista ettei ministeri, suuren lehden päätoimittaja tai edes yhteiskuntatutkija saata tajuta mikä on historiallinen ilmiö tai durkheimilaisen sosiologian perusasetus.



11.

Aiemmin mainittu relativismi on laajalle levinnyt – eli ajattelun rimat on laskettu maan tasalle jotta yli voidaan kävellä vaivatta. Kukapa sitä nyt itseään vaivaamaan, ajatteleminen vie toiminnalta tehot. Relativismi on modernia ja muodikasta, kaikki kulttuurielitismi, suvaitsevuus ja pintasivistyneisyys, saattaa ammentaa relativismista virallisen oikeutuksensa.

Virallisen – niin, jopa akateemisissa väitöksissä sorrutaan relativistisiin väärinymmärryksiin. Ja laajalle levinnyt kuvitelma, että arvorelativismin vastakohta on jonkinlainen vanhakantainen yksiarvoinen absolutismi, syntyy kuin itsestään, kun ei nähdä tapaa jolla relativismi on vain historiallisesti tarpeellinen paikka-aine ihmistieteiden väliin jääviin aukkoihin.

Relativismi on väistöliikettä joka menee täydestä kuin keisarin uudet vaatteet. Moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden toisiinsa sekoittaminen – josta yhteisönä tulemme vielä pahanpäiväisesti kärsimään – saa siunauksensa nimenomaan relativististen ajatuskaapujen poimuissa.



12.

Mutta on sitten myös toinen yleinen mammuttivirheeseen sortuva ajatuskaava, jolla toisiinsa palautumattomien yhteisöilmiöiden ja yksilöilmiöiden yli voidaan isoilla kengillä kävellä. Tarkoitan sitä, että on mahdollista sulkea tiukasti silmät jommalta kummalta ja tulkita todellisuus ikään kuin mitään eroa yhteisölle ominaisten ilmiöiden ja yksilöajattelun välillä ei olisikaan. Vetää ikään kuin mutkat suoriksi yhteisöstä yksilöön ja yksilöstä yhteisöön.

On mahdollista esimerkiksi väittää, että "kaikki se yhteiskuntajärjestys joka meillä ympärillämme on, on demokraattisesti päätettyä, koska mehän olemme demokratia".

Tällaiseen todisteluun törmää usein esimerkiksi pakkoruotsin perusteluissa – aivan kuin yhteisö ei kantaisi mitään kielihegemonian historiallista rasitetta eikä enää kärsisi ylimielisestä ruotsalaisesta hallintokulttuurista. Ikään kuin demokratiassa olisi mahdollista valita ja päättää jopa historiallisesti kehittyneestä inhimillisyyden laadusta – kuin olisi mahdollista demokraattisesti päättää, onko kansalla historia vai ei. Jaa, ei, tyhjiä, poissa?

Tällainen oikosulun omainen ylikävely yhteisötekijöiden ja yksilön valintojen välillä ei edes herätä yleistä hämmästystä vaan niellään individualistisen sokeuden vallassa aivan sellaisenaan. Hyväksymme täydellisen epäihmisyyden, kun se meille käsitehelinällä perustellaan. Historian voimia hiemankaan ymmärtävässä ihmisessä tällainen herättää lähinnä puistatuksia.



13.

Kun historiallinen yhteisöilmiö "demokratia" viedään yksilön korvien väliin, ja kun todellisuus tulkitaan seurauksena vapaiden yksilöiden tekemistä vapaista valinnoista, ollaan upottu aika syvälle harhaisen individualistisen ihmiskuvan suohon.

Tällainen "päättely" mahdollistuu, koska individualistinen sokeus on historiallisesti kasvanut niin valtaviin mittoihin – me olemme todella eksyksissä. Kuten alussa mainitsin, ihmistieteemme eivät enää auta meitä näissä meitä vinosuuntaavissa tiedollisissa jäsennyksissä.

Vielä länsimaisen demokratian väärintulkintaakin vaikutuksiltaan paljon kammottavampi rationaalisuusharha on kuitenkin uudella ajalla kehittynyt – tai pikemminkin nimenomaan kehitystä vaille jäänyt – liberalistinen talousajattelu, jossa kaikki langat niin ikään johdetaan sokeuden asteelle ihannoidun yksilön käsiin. Liberalismin ajatuslavasteet ovat varmasti harhaisimmat mitä ajatushistoria tuntee.

Jos sivistyneistö ja suvaitsevaisto sortuvatkin relativismilla pyhitettyyn individualistisesti sokeaan "ihmisoikeusajatteluun", se ei todellakaan ole vielä mitään sen rinnalla millaiset illuusiot ovat vallanneet talousrationaalisuuden. Sillä ajatusalueella eurooppalaiselle uudelle ajalle ominainen todellisuuden objektivaatio ja siihen olennaisesti kuuluva kvantifikaatio ovat sotkeneet aivan totaalisesti taloustoimijoiden ja -ajattelijoiden päät.



14.

Rahatalous – numerotalous – on autonomisoitunut omaksi operaatioalueekseen ja irronnut reaalitaloudesta eli ihmisten elinehdoista. Rahataloudesta on tullut itse itsensä toteuttava totalitaristinen koneisto, jonka rattaisiin lopulta kaikki ihmiset joutuvat. Kaiken taloustoiminnan ainoaksi tavoitteeksi asettuu lopulta yksi ainoa kaikenmääräävä numeerinen laki: rahan tuotto.

Kasvoton kaikkivoipa raha on lopulta ainoa toimijasubjekti, paitsi ettei se ole subjekti, vaan automotiivinen itse itsensä toteuttava laki. Sitä ei päätä kukaan, se suggeroi kaikki uskomaan että numerot ovat todellisempia kuin ihmiset.

Rahaan liittyvä pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma on varmasti valtavin "kollektiivisen tahtotoiminnon" taantuma maailmanhistoriassa. Globaali taloustotalitarismi ei tyydy edes mihinkään "ein Volk, ein Reich, ein Führer" -kansalliseen kaikkiläpäisevyyteen, vaan se todella tulee toteuttamaan täystuhon koko maailmassa.

Se ei erota omia ja vieraita – se ei totisesti kunnioita kansallisvaltion tai demokratian perinteitä. Sille kansallisvaltio on vain numeerisen lainakaupan kohde, ja demokratiaa se käyttää liberalistisen rationalisaation alustana. Se on myrkyllinen älyllinen ohenne, joka liuottaa individualistiset, rahan kaikkivoipaisuuskuvitelman hypnotisoimat yksilötahdot irti lajityypillisen sosiaalisuuden reaaliselta maaperältä.

Kansallisvaltio, demokratia ja valtiollinen itsenäisyys ovat sille vain alkupaloja, pääruuaksi se syö meistä ihmisyyden.

Se on todellakin pelkkä illuusio, ihmisen oma luomus korvien välissä. Mutta harhat ovat kautta aikain olleet ihmistä ja elämää suurempia.




--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 3.12.2013 )
-----------------------------------







takaisin