takaisin

Johdanto: kaikupohjaa Narkissoksesta



1.


Antiikin myytin mukaan kaunis boiotialainen nuorimies nimeltä Narkissos lähteen silmään kurkistaessaan rakastui omaan peilikuvaansa ja jäi näyn, kuvajaisensa, vangiksi eikä voinut enää irrottautua, vaan lopulta kuihtui olemattomiin - tai ei sentään aivan, sillä siihen kohtaan missä hän oli ollut, antoivat henget hänen muistokseen kasvaa nyttemmin narsissina tunnetun kukkasen.

Tämä on myytin perinteinen tulkinta. Psykologit puhuvat yhä narsismista synonyymina itserakkaudelle, ja freudilaiset analyytikot liittävät siihen alkuperäisen elämänvoiman, libidon. Termillä primaarinarsismi kuvataan äidin ja lapsen eriytymättömään alkusymbioosiin palautuvaa ja kaikkivoipaisuusmagian sävyttämää minän alkuperäistä, itseensä sitoutunutta libidoa. Minä on ikään kuin alusta alkaen narsistinen projekti. Jos minän rakkaus itseensä ei toteudu - kuten kävi Narkissokselle: vedenpinta särkyi joka kerran kun hän yritti koskettaa kuvajaistaan - vaarana on ajautuminen itsetuhoon. Epätoivoisen Narkissoksen kerrotaankin riistäneen hengen itseltään.



2.


Myytti on kuitenkin mahdollista tulkita myös toisella tavoin tai ainakin toisin painotuksin. Esimerkiksi Marshall McLuhan lähtee liikkeelle siitä, ettei Narkissos mitenkään voi tietää, että kuvajainen on hänen oma peilikuvansa. Narkissos reagoi kuvajaiseen kuin itsen ulkopuoliseen olentoon. Vastakkain ovat siis minä ja maailma.

Kun Narkissos hymyilee, maailma vastaa. Narkissos puolestaan vastaa taas maailmalle. McLuhanin sanoin Narkissoksesta tulee "oman itsensä servomekanismi". Minä resonoi ja vahvistaa itseään suhteessa maailmaan. Ei liene sattumaa, että kreikkalaisen myytin jälkimaailmalle välittänyt roomalaisrunoilija Ovidius kertoo myös tarinan Narkissoksesta ja Ekhosta, Kaiku-Keijusta.

Tällainen tulkinta tuntuisi jättävän enemmän tilaa minän alkuperäisen rakenteen dualistisuudelle. Narkissoksen maailma muodostuu hymystä ja epätietoisuudesta, kysymyksestä ja vastauksesta, toivosta ja epätoivosta. Vastakohtaparit muodostavat minuutta sen alusta alkaen. Alkuperäistä havaintoa ja reagointia seuraavat tunteiden vastakohtaparit, ja jos maailmasta saadaan tietoa, sekin jäsennetään käsitteellisten vastakohtien akseleilla.

Minuutta ei siis ehkä pitäisi niinkään ajatella alkuykseydestä vähitellen irti kasvavana, perusnarsismin ympärille kietoutuvana vyyhtenä, vaan alusta alkaen dualististen vastakohtaparien rakennelmana.

Kun ihmislapsen silmä aukeaa, se näkee valoa ja varjoja, suurempia ja pienempiä, ja myös hyviä ja pahoja asioita. Tunteet ja tieto ovat tässä katsannossa samanmuotoisia rakenteita: kuten tunteilla reagoidaan välittömästi ja laidasta laitaan, myös maailman tiedollisiin haasteisiin vastataan vastakohtaisilla symbolisilla käsitepareilla, ja todellisuutta pyritään hallitsemaan kuvauksen ja selityksen tosi-epätosi -akselilla.



3.


Narkissos-myytissä tragedia toteutui kun Narkissos ei saanut kaipaamaansa vastarakkautta, mutta tiedolliselta kannalta katsoen hänen ongelmansa seurasi siitä, että hän hahmotti maailmassa väärät vastakohtaparit. Tapahtui ajatusvirhe, joka on ajatusapparaattiimme ikään kuin sisäänrakennettu. Eri asioita koskien se toistuu kaikuna läpi inhimillisen historian.

Kun kulttuuri-ihmisinä saamme suuren osan tietoisesta ja tiedollisesta ajattelustamme niin sanotusti annettuna, emme kenties osaa helposti kyseenalaistaa meille valmiina tarjottuja vastakohtapareja. Oma kykymme kurkistaa sielumme syviin peileihin saattaa olla varsin vajavainen. Ehkäpä tiedolliset hengenkykymme hyvinkin ovat kuihtuneet kuin Narkissos lähteensä ääreen.

Tilannetta ei yhtään helpota se, että myös moraalisen rakenteemme perusta sijoittuu syvälle Narkissoksen lähteeseen. Moraali on sitä, että sielumme heijastuu lähimmäisissämme - että elämme kaikki toistemme sieluissa.

On moraalinen tosiasia, että teemme itsellemme - itsessämme - sen mitä teemme Muille. Sen lisäksi moraalin mekanismiin kuuluu taipumus incorporoida, so. sisällyttää kaikki Hyväksi havaitsemamme ja kokemamme Minäämme, ja projisoida, ulkoistaa Paha pois itsestämme - Maailmaan. -- Voimmeko siis olla varmoja että jaamme Rakkauttamme ja Vihaamme oikein - ettemme rakasta vain Itseämme, ettemme rakasta Muissa vain Itseämme, ettemme vihaa Muissa vain Itseämme?

Ajatteluamme ja elämänkohtaloitamme määräävien ideologisten vastakkainasettelujen suhteen pätee säännönmukaisesti, että katkerimmat taistelut käydään siellä missä on suurin tarve tehdä pesäeroa oman peilikuvan kanssa. Kaksi todella erilaista ideologiaa - siis sellaista jotka nauttivat aatteellisen ravintonsa todella eri lähteistä - harvoin herättävät toisissaan sellaista tuhoamistarvetta kuin mistä esimerkiksi kertovat kristillisten lahkojen keskinäiset vainot.

Ajatellaanpa sitä, miten polarisoituneen maailman 1900-luku rakensi, ja miten harhaisia ja näennäisiä sen perustavaa laatua olevat vastakohta-asetelmat oikeasti olivat.

Ideologioina kapitalismi ja kommunismi käsitettiin vastakohdiksi, vaikka ne itse asiassa ovat historiallisesti samaa juurta ja perustuvat molemmat liberalistisen talousajattelun käsitteenmuodostukselle. Kapitalismi ja kommunismi ovat pikemminkin liberalismin lahkoja kuin perustaltaan erilaisia tapoja ajatella (saati sitten toimia) taloudessa.

Käytännössä läntiset markkinataloudet ja itäblokin reaalisosialismi toimivat kumpikin varsin samanmuotoisina järjestelminä niin taloudellista valtaa kuin varakkuutta tehokkaasti harvojen käsiin kasaten. Järjestelmien vastakohtaisuus on näennäistä - se on seurausta pikemminkin kulttuurisista ja yhteiskunnallisista lähtökohtaeroista kuin opillisista sisällöistä.

Eroja korostetaan, koska emme halua nähdä itseämme vastapuolen peilissä - haluamme nähdä peilissä ihannekuvan itsestämme, emme todellista minäämme. Pitää muistaa, että ilmoitetut ihanteet heijastavat vain sitä peilikuvaa, jonka poliittiset johtajat, nämä nykyajan itserakkaat Narkissokset, itsestään ja edustamastaan järjestelmästä haluavat maailmanpeilissä näkyvän.

Kylmän sodan, kilpavarustelun ja kauhun tasapainon kaudella koko maailmaa uhkasi kolmas suursota - mutta kukaan korkean tason valtiojohtaja ei korottanut ääntään huutaakseen: tässähän vain pata kattilaa soimaa! Suurvaltajohtajat pidättäytyivät omiin totuuksiinsa, liittoutuivat blokeiksi, ja projisoivat oman järjestelmänsä pahuuden vastablokin ominaisuudeksi.

Nyt elämme aikaa, jolloin sosialistiset opit näyttävät romahtaneen. Entäpä jos sosialistisissa valtioissa vain toteutui mutatis mutandis - jonkinlaisena pienoiskuvana - sama kehitys, joka liberalistisen perinteen läntisessä lahkossa toteutuu paljon pidemmällä historiallisella perspektiivillä? -

Väitän, että taloudellisen rationaalisuutemme ajatushistoriallinen analyysi ja perehtyminen liberalistisen perinteen sisäiseen dynamiikkaan antavat todella aihetta pelätä, että maailmanlaajaksi kasvanut markkinatalous tulee auttamattomasti kokemaan samanlaisen hajoamisen kuin mikä kohtasi reaalisosialismia. Merkit siitä ovat jo nähtävillä.



4.


Markkinatalouden ja reaalisosialismin vastakohtaisuus ei ole aikamme ainoa iso näennäistotuus.

Esimerkiksi hyvinvointivaltioiden sisällä kuvitellaan yhteiskuntapyramidin huipulle ja pohjalle sijoittuvien ihmisten edustavan henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan monessa suhteessa toistensa vastakohtia. Menestyjät on helppo kuvitella kyvykkäiksi - ja menestymisen ehdoista on helppo tehdä hyve.

Sen sijaan on erinomaisen vaikea tajuta, että esimerkiksi "älykkyys" on varsinaisesti vasta 1900-luvun individualistisen ihmiskuvan pohjalta käsitteellistynyt ominaisuus, joka pikemminkin heijastaa jotain menestyjille tyypillistä kuin kuuluu johonkin inhimilliseen perusvarustukseen jota toisille on siunautunut enemmän kuin toisille. Silmien aukaisemiseksi on hyvä vaikkapa vilkaista pitkälle ajatushistoriaan: pysyviä jälkiä jättäneet vaikuttajayksilöt ovat hyvin harvoin olleet omien aikalaistensa silmissä "menestyjiä".

Samoin on meille melkein mahdotonta havaita moraalin samanlaisia ominaisuuksia yli yhteiskunnallisten raja-aitojen. Hyvin rikkailla ja hyvin köyhillä ihmisillä on usein hyvin samanlainen ns. yleisestä (ei yhteisestä) hyvästä täysin piittaamaton moraali.

Rikkaat osaavat perustella itsekkyytensä ja eduntavoittelunsa rationaalisesti, mutta arkielämässä ovat joskus jopa omia perheenjäseniään kohtaan tylympiä, julmempia ja raaempia kuin elämänhallintansa, itsekunnioituksensa ja miltei ihmisyytensäkin menettäneet köyhät. --- Voidaan sanoa, että näinä päivinä niin yhteiskuntapyramidin huipulta kuin sen alatasolta löytyy moraaliton roskajoukko. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että totuus löytyisi sitten ns. suuresta keskiluokasta, sillä välttämättä sekään ei muodosta vastakohtaa ylä- ja alaluokkaa vaivaavalle rappiolle. Eikä edes pidä kysyä: Missä sitten on vaihtoehto? - sillä saattaa olla ettei sellaista maailmassa todellakaan tai ainakaan toistaiseksi ole.

Ehkäpä todelliseksi vaihtoehdoksi jääkin vain harvojen toisinajattelijoiden harrastama filosofinen pohdinta. Siis sellainen ajattelun pioneerityö, jolle yhteiskunnallisen keskustelun päiväkohtaisessa poleemisessa kiihkossa kukaan ei korviaan kallista ja joka ei edes pyri vastaamaan yleisen ajattelun tasolla esitettyihin kysymyksiin, vaan rakentaa alusta alkaen uusia kysymyksiä.



5.


Kapitalismi ja kommunismi ovat siis veljet keskenään. Liberalistinen markkinatalous ja sosialistinen suunnitelmatalous ovat samaa sukujuurta. Järjestelmästä riippumatta rikkaat ja menestyvät ihmiset eivät välttämättä ole hyviä ihmisiä, eivätkä köyhät ja syrjäytetyt tyhmiä. Yhä useammin olemme saaneet todistaa miten julkisen vallan arvostetut haltijat jäävät kiinni törkeistä rötöstelyistä ja korkeasti oppineet auktoriteetit paljastuvat taitamattomiksi manipulaattoreiksi. Jäljelle jäänyt länsimainen järjestelmä ei paremmuudestaan kovin korkeata todistusta anna.

Kaikki Ihanteellinen ja Hyvä, ja sen lisäksi vieläpä kaikki Hallittavissa Oleva ja Järkevä, tuntuvat maailmasta kadonneen. Mihin voimme enää luottaa? Kaikki perustavaa laatua olevat ja varmoina kokemamme vastakohta-asetelmat ovat osoittautuneet paikkansapitämättömiksi. Tuntuu siltä kuin Hyvät ja Pahat pelikortit olisi nykäisty käsistämme takaisin pakkaan, ja kortit jaettu uudelleen tavalla, joka kaikissa aiheuttaa vain ahdistusta.

Yksi tapa ratkaista ongelma on sivuuttaa se. Se on muodikasta: sanomme vain, että maailma on nykyisin niin monimutkainen ja ongelmat vaikeita, ettei mitään yksinkertaisia ratkaisuja ole. Hullu se joka uskoo Yhteen Totuuteen - joku menneisiin maailmoihin unohtunut metafyysikko kenties.

Kuitenkin kaikki ongelmamme ovat korostetusti Ihmisen, ja ihmisen Ajattelun, eivät Maailman ongelmia. Ihminen hahmottaa Hyvän, Toden ja Kauniin, eivätkä ratkaisut ihmisen moraalisiin, tiedollisiin tai elämyksellisiin ongelmiin voi kertakaikkiaan kadota aikakaudesta toiseen siirryttäessä. Entäpä jos kaikki vain vaikuttaa mahdottomalta, koska hahmotamme maailmaamme aivan harhaisten vastakohtaparien varassa? --

Silloin meidän on vain mietittävä asiat uusiksi. Meidän on palattava haarautuneiden polkujen yhtymäkohtiin, katsottava taaksepäin: mistä kaikki tämä näennäinen monikäänteisyys ja määrällinen mässäily käynnistyi, ja miksi.



6.


Aluksi voisimme yrittää mieltää ja torjua erästä ikuista yleisinhimillistä asennevastakohtavääristymää. Kilvoittelemme keskenämme miltei kaikesta. Emme kuitenkaan koskaan tavoita Totuutta ellemme tavoittele Totuutta. (Tämä ei ole truismi, trivialiteetti, eikä infantilismi.) Jos meitä esimerkiksi motivoi älyllisen ylivertaisuuden tai oppineisuuden osoittaminen, so. kilpailu ja suoritus, kyseessä on vain ajatuksellinen kujanjuoksu, joka edellyttää annettuja aitauksia. Siinä sallitaan vain valmiiksi kalkitut kilparadat, annetut käsitteet ja arvot, ja kilpailun voittaja harvoin haluaa kyseenalaistaa pelin säännöt. Totuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Kunnia ja häpeä eivät kuulu ajattelijan asennevarustuksiin. Päin vastoin: kunnianhimo on ajattelun kuolema. Se estää meitä asettamasta kysymysmerkkejä tarpeeksi syvälle (Wittgenstein).

Totuus ei paljastu sille joka peilaa itseään kilpailijoidensa kasvoista ja määrittelee sijaintinsa näihin nähden. Totuus ei ole kenenkään ylä- tai alapuolella. Aggressiivinen uhkaaminen ja akkamainen alistuminen eivät palvele Totuutta, ne nimenomaan eivät ole todellisia vastakohtaisuuksia, vaan, suhteessa totuuteen, molemmat yhtä vääriä ratkaisuja. Kun joku ajaa tahtonsa läpi väkivalloin, tai uskoo jotakin vain miellyttääkseen toista, totuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Totuus on aina jotain yliyksilöllistä ja, voisiko sanoa, ansaan jääneen Narkissoksen peileissä heijastumatonta.

Arkipäivän asenteelliset konfrontaatiot perustuvat Ajattelun annettuihin realiteetteihin, asioihin joiden totuutta emme osaa emmekä halua sen enempää epäillä. Ne ovat elämänmuotomme itsestään selvää Varmuutta, pohja jolla seisomme sitä koskaan kyseenalaistamatta - oikeastaan ne ovat oikea isänmaamme. Niitä puolustamme silloinkin kun koemme uhkana joutua joko naapurikansojen alistamaksi tai kuvittelemme kaukaisen vihollisen edustavan kaikkea omille ajatuksillemme ja arvoillemme vastakohtaista.

Jos haluamme oikeasti ottaa selvän siitä millainen maailma on - jos siis haluamme nähdä maailman oikein (Wittgenstein) - ei riitä että ajelehdimme ajopuun tavoin Ajattelun Valtavirrassa. Meidän on avattava padot, avattava annettujen realiteettien rautaesirippu, suunnistettava tutkimusmatkoille kielen ja käsitteistöjen merille.

Kiintoisimmat kohteet löytyvät ihan päinvastaisesta suunnasta kuin huumetta tajunnalleen tarvitsevien efektintavoittelijoiden elämysmeret. Varsinaiset salatut totuudet ovat omassa menneisyydessämme, siinä mikä on jo tapahtunut, kehityshistoriassa, jo kuljettujen reittien varsilla. Siellä - missä meri on mustin ja primitiiviset myrskyt raivoavat- valoa hetkittäin luo joukko sokaisevia käsiteaurinkoja, joita olemme sopivasta näkökulmasta katselemalla luulleet systeemin navoiksi, taivaallisen palapelin yhteensopiviksi paloiksi. Ovatko ne sitä, vai ovatko kaikki konstellaatiot vain harhaa?

Homeroksen Odysseuksen tavoin Narkissoksenkin olisi nyt sodasta palatessaan eksyttävä harharetkille, kenties epätoivoisille ja turhille tai ainakin turhauttaville - mutta myös antoisille, paljastaville, kaiken uudelleen arvioiville. Sodat ja aggressio ovat aina jo olemassaolevan todellisuuden puolustamista, niissä ja niillä ei koskaan ole suoranaisesti onnistuttu eikä onnistuta luomaan mitään ajatushistoriallisesti arvokasta. Silti länsimainen ihminen näkee historiansa lähinnä sotahistoriana - keskittyy siihen mistä on saanut suurimmat (tai räikeimmät) elämyksensä. Kovin moni ei esimerkiksi uhraa montakaan ajatusta noteeratakseen ja edelleen pohtiakseen mitä oikeastaan merkitsee se että kaikki kolme 1900-luvun suurta ajatusvallankumousta: fysikaalisen maailmankuvan mullistanut Einsteinin suhteellisuusteoria, ihmiskuvan mullistanut Freudin psykoanalyysi, ja ajattelun, kielen ja todellisuuden suhdetta selvittänyt Wittgensteinin filosofia ovat paitsi juutalaissyntyisten myös lähinnä pasifisteiksi määriteltävien miesten kynänjälkeä.

Todelliset edistysaskelet ihmiskunnan historia ottaa siellä missä Ajatus tuottaa voittojaan, ja näiden voittojen rinnalla kaikki raivokkaat taistelut jumalien, kuninkaiden, mieskunnian tai tuhatvuotisten valtakuntien puolesta saavat kalveta. Taistelut merkitsevät aina vain voimien haaskausta ja itsepetosta: niin paljon kuin niihin ponnistusta, suuria tunteita, uhrauksia ja sankaruutta sisältyykin, ne ovat alusta alkaen toivottomia ja turhia yrityksiä, pelkkää järjettömyyttä.

Ja jos jokin on jo lähtökohdissaan pelkkää järjettömyyttä, mikään mikä siitä suoraan tai välillisesti seuraa, ei muuta nimeä ansaitse.



7.


Pyrkiessämme selvyyteen - tai miksemme sanoisi: Totuuteen - missä erityiskysymyksessä tahansa, menetelmä, jolla ongelmia lähestymme, voi pääsääntöisesti seurata kahta täysin päinvastaista perusjäsennystä.

Voimme ensinnäkin pitäytyä siinä enemmän tai vähemmän rajoitetussa ajatusaitauksessa jonka käsitteistöllä kysymykset on muotoiltu ja jolle ominaisilla todistelutavoilla voimme odottaa vastauksenkin löytyvän. Tai sitten voimme rikkoa totunnaiset, annetut tai julkilausumattomasti oletetut aitaukset saadaksemme asiaan kokonaan uusia ulottuvuuksia, uusia tarkastelukulmia ja näköaloja.

Monista syistä meillä on taipumusta valita ensin mainittu vaihtoehto. Se vastaa parhaiten nykyistä käsitystämme järkiajattelun edellytyksistä. Määrittelemme epäselviä käsitteitämme toisten käsitteiden avulla ja pyrimme täsmälliseen ja ehjään, johdonmukaiseen kokonaiskuvaan. Logiikan rooli korostuu. Jos olemme eksyksissä, haluamme selvittää sijaintimme viimeisimmän päivitetyn kartan avulla. Koemme olevamme varmalla maaperällä. Totuuden Kompassi on kädessämme, tiedämme mihin suunnistamme. Eräänä päivänä meren kaikki rannat on kartoitettu. Vielä emme tiedä kaikkea, mutta sanomme, että Tiede edistyy, se on Itseään Korjaava Prosessi.

Mutta mitä tapahtuu, jos panemme eri aikakausina piirrettyjä karttoja päällekkäin ja tarkastelemme samaa maisemaa niiden läpi? Eri aikoina ihmiset ovat nähneet maailmassa hyvinkin erilaisia asioita. Näkökulmat ovat vaihdelleet, ja myös se mitä sanomme rationaalisuudeksi on tuottanut eri aikoina erilaista tietoa. Mitä omalle ajattelullemme tapahtuu, jos laajennamme satunnaista ajatusmaisemaamme visioilla tavasta jolla ajallemme ominainen - niin sanotusti kartesiolainen - rationaalisuus on historiallisesti kehittynyt ja päätynyt nykyiseen muotoonsa?

Silloin mikä tahansa käsittelemämme erityiskysymys - sanokaamme vaikkapa filosofinen kysymys moraalin relatiivisuudesta - asettuu aivan erilaisiin kantimiin. Silloin meidän on kyseenalaistettava niin kysymykset kuin mahdolliset vastaukset niihin. Sama tapahtuu aina kun laajennamme annettujen ajatusaitausten rajoja ja sisällytämme kokonaisia aikalaisajattelun maisemia kuvaavat erilaiset kartat joko osittain tai kokonaan toisiinsa.

Annettuja ajatusaitauksia ovat esimerkiksi uskonto ja tiede. Aikakausien saatossa on niiden puitteissa tulkittu todellisuutta ja ajauduttu ajoittain katkeriin riitoihin.

Nykyisin ne elävät jonkinlaista rauhanomaista rinnakkaineloa toistensa koskemattomuutta kunnioittaen. Uskonto sijoittuu elämän- tai maailmankatsomuksen alueelle, tiede rakentaa maailmankuvaa. Mutta nämä alueet ovat menneet ja menevät päällekkäin ja niihin liittyy ongelmia, vähintäänkin kyteviä. Varjeleeko uskon ja tiedon konsensus ja konformistinen asenteemme kenties meitä kajoamasta johonkin kipupisteeseen - varjelemmeko siis itse asiassa paitsi Itseä myös Tietämättömyyttä? Pitäisikö meidän vertailla uskoa ja tietoa ajatusmuotoina keskenään?

Esimerkiksi: uskonnon suhteen voimme kysyä, voiko kukaan osoittaa tai kokea aitoa uskonnollisuutta tunnustamalla jonkinlaista uskonnollisuutta yleensä, vai ovatko tunnustukselliset uskonnolliset sisällöt aina jonkin tietyn uskonnon mukaisia. -- Tieteessä sen sijaan oletetaan ongelmattomasti - tieteenfilosofisista koulukuntaeroista pitkälti riippumatta - vallitsevan tietynlaisen tieteellisen asennoitumisen, joka on tyypillinen ja leimaa kaikkia erityistieteitä. -- Tarkoittaako tämä kenties että uskon ja tiedon kentät tai kerrostumat erottaa toisistaan jokin päinvastainen päättelysuunta? Vai voidaanko päättelystä edes puhua uskon alueella - eikö se ole tiedollinen käsite?

Jos erittelisimme uskonnon ja tieteen perinteitä edelleen, huomaisimme tarpeelliseksi purkaa ja rakennella uudelleen erinäisiä totunnaisia ajatusaitauksiamme. Luultavasti päätyisimme tarkentamaan rajanvetojamme mm. historiallista tietoa hyväksikäyttäen. Jos kerrostaisimme päällekkäin historiallisia karttoja, huomaisimme että uskon ja tiedon alueet ovat paikka paikoin toisiinsa kiinnikasvaneita, eikä lopulta edes löydy sellaista karttakuvaa, joka esittäisi pelkästään uskoa tai tietoa.

Mutta mihin päätyisimmekään, joka tapauksessa sinne tarvittaisiin rekonstruktioita niistä teistä jonka ihmissuku on aikakausien saatossa erilaisten ajatusmuotojen kehittymisessä läpikäynyt. Ja lopulta karttakuvien sijasta käsiimme jää eräänlainen röntgenkuva, joka ei ehkä kerro niinkään paljon sijainnistamme kuin siitä mikä on oma todellinen terveydentilamme. Ilmiöiden historiallinen läpivalaisu nimittäin myös auttaa meitä diagnosoimaan sairauksia, joiden oireille saatamme olla tunnottomia.



8.

Jonkinlaisen yleisen käsityksen mukaan todellisuutta koskevia teorioita ja väitteitä todistellaan ja perustellaan tavallisesti tosiasioilla - näin ilmaistuna näemme miten näissä käsitteissä sulkeutuvat toistensa sisään sellaiset teoriat tai oikeammin opilliset ajatusaitaukset kuin Totuuden korrespondenttisuus ja Totuuden koherenttisuus.

Käytännössä todistustyötä tehdään metsästämällä ajatusaseilla maailman lainalaisuuksia, so. laatimalla malleja ja havainnoimalla mallinmukaisuuksia, tekemällä empiirisiä havaintoja ja kokeita, kokoamalla systemaattisia mittaustuloksia, tilastoja, jne. Teorioita laajempia todellisuuden tulkintoja tällä tavoin ei voida todistaa. Niitäkin nimittäin on - vuorenvarmasti - ja niiden yhteydessä päättelysuunta tuntuu alinomaa muuttuvan: milloin ne määräävät mielenkiintomme suuntautumista ja kysymystemme muotoutumista, milloin niissä kiteytyy kaikki se Varmuus, jota vakuuttavat vastaukset voivat meille antaa. Niissä on mukana niin intuitiota kuin realismia. Jotkut kutsuvat niitä Suuriksi Kertomuksiksi, Wittgenstein nimittää niitä Yleiskatsauksiksi, eikä niistä ole pitkä matka Karkeisiin Yleistyksiin. Ne muodostavat taustoja, perustan merkityksenannolle, jonka puitteissa tosiasia-aineistot saavat paikkansa ja tutkimustulokset voivat tulla tulkituiksi. --

Miten sitten tällaisia tarvitsemiamme tai joka tapauksessa taustalla vaikuttavia kokonaisvaltaisia visioita voitaisiin todistaa joko oikeiksi tai vääriksi?

Vastaus on: vain tulkitsemalla samaa todellisuutta monesta suunnasta, monista ajattelun kategorioista käsin. Jos jokin tulkinta näin tarkastellen tuntuu sopivan omaksumaamme kokonaiskuvaan, eli näyttäytyy mielekkäänä monen ajatusalueen leikkauskohdassa, se on luultavasti kantavampi ja perustellumpi kuin sitä tukeva yhdenkään yksittäisen tiedonalan puitteissa tapahtuva päättely ja perusteiden arviointi.

Harrastakaamme siis antaumuksella tiedonalojen estotonta risteyttämistä! Jos jokin ilmiö kartoitetaan esimerkiksi filosofian, talouden ja syvyyspsykologian käsitteistöillä ja tulkitaan monesta näkökulmasta, sen todellisen merkityksen on meille paljastuttava.

On siis tallattava paljon polkuja, kuljettava samaa maisemaa ristiin rastiin, palattava polkujen risteys- ja solmukohtiin ja mietittävä miksi ne sijaitsevat juuri siellä missä sijaitsevat. Sellainen suunnistusyritys on outo ja harvinainen maailmassa, jossa Akateemiset Fakki-Idiootit mustasukkaisesti varjelevat Erikoisalojensa Opillisia Nimilappuja ja kilvan viitoittavat Arvovaltaisinta tai Ajanmukaisinta tietä päämäärään.

Mutta juuri siitä on näissä esseissä kysymys. Näissä rikotaan aitausten rajoja ja tarkastellaan asioita epäpyhistä näkökulmista - esimerkiksi uskontoja tarkastellaan kehityspsykologisesta aspektista, ja vastaavasti taas psykologista ihmiskuvaa katsellaan ajatushistoriallisena harhana.

Näissä viljellään vanhoja käsitteitä ikään kuin kukaan ei vielä olisi niiden sisältöä määritellyt. Megalomaaniset yleiskäsitteet eivät pyri tuottamaan mystikkojen kaipaamia maagisia merkityselämyksiä, vaan niissä tiivistyy tekijän tiedonfilosofinen valinta.

Perusteluiksi väitteille ei useinkaan esitetä tosiasiatietoja, ei yksityiskohtia, vuosi- tai muita lukuja, ei myöskään talouden tunnusnumeroita. Tässä ei pinota pöytään prosentteja eikä briljeerata tilastoilla, vaan kootaan toisentyyppistä kokonaisuutta. Siihen yksityiskohtia dokumentoiva tosiasiatieto ei edes suoranaisesti ulotu.

Tarkoituksena on löytää uusi pohja maailmaa hahmottavalle ja rakentavalle ajatustyölle - palata Narkissokseen ja rakentaa Minä ja Maailma alusta alkaen uudestaan.

Sellaiselta pohjalta nousevat sitten aivan uudet kysymyksenasettelut. Aikanaan ne muodostavat myös tutkimukselle uudet haasteet.



takaisin