takaisin



Kreikasta Kreikkaan ja takaisin




1.


Aina kun taloudesta puhutaan, pitäisi eritellä puhutaanko reaalitaloudesta vai rahataloudesta. Kaikki reaaliset hyödykkeet, tavarat tai palvelut, ovat periaatteessa eri asia kuin kaikki raha-ajattelu – siis raha-arvonmuodostus tai rahalla itsessään tehtävät operaatiot. Sen sijaan että yhtä mieluusti kuin harhaisesti kuvitellaan kaikella raha-arvonmuodostuksella olevan reaalitaloudellinen perusta, periaatteellista eroa reaalimaailman ja raha-ajattelun välillä tulisi korostaa. Aina kun taloudesta puhutaan, pitäisi eritellä puhutaanko reaalitaloudesta vai rahataloudesta.1)




2.


Ihmisen reaaliset elinehdot eivät periaatteessa ole juurikaan muuttuneet lajihistorian aikana. Sensijaan ne tavat, joilla ihminen on maailmaa ja todellisuutta hahmottanut – siis tavat jolla ajattelemme – ovat muuttuneet aivan tavattomasti jo sinä suhteellisen lyhyenä aikana, jolta meillä on kirjallisia historiallisia dokumentteja.

Esimerkiksi eurooppalaisen historian alkukodissa, antiikin Kreikassa, ajatussisällöt muodostuivat eräänlaisista todellisuuden pysäytyskuvista, ideakuvista, ja esimerkiksi syysuhde sisältyi ominaisuutena olioihin. Kreikassa syyt olivat reaalimaailman kohteeseen tai sen ideaan sisältyviä määreitä, attribuutteja.2)

Se oli aivan erilainen maailmanhahmottamis- ja kokemistapa kuin omamme, jossa syyt ja seuraukset nyt muodostavat tapahtumaketjun – nyt ovat kysymyksessä pikemminkin verbit eivätkä antiikin tapaan adjektiivit. Antiikin maailmassa todellisuuden ”malli” oli ”idea” – ja ”idea” saattoi ”esittää” yhtä lailla esineistä kohdetta, oliota, sen ominaisuutta, tai jopa toimintaa, dynaamista elementtiä.3) – Mutta aivan samoin kuin kaikki ajattelun perustekijät, myös talousajattelu on ollut aivan erilaista eri aikoina. Esimerkiksi rahalla on eri aikoina ollut aivan erilaisia funktiota siitä huolimatta, että ihmisen reaaliset elinehdot eivät periaatteessa ole juurikaan muuttuneet lajihistorian aikana.




3.


Eurooppalaisella uudella ajalla rahasta tuli mittayksikkö mittayksiköiden joukkoon. Raha-ajattelullemme on ominaista, että pidämme rahaa jonkinlaisena "yleisen arvon" mittana. Tässä talousajattelumme on apinoinut muita uudella ajalla kehittyneitä rationaalisuuden muotoja – erityistieteitä, jotka kukin kehittivät omat suureensa ja mittayksikkönsä. Niinpä kuviteltiin myös, että taloudessa reaalisia arvoja voidaan mitata raha-arvolla.4)

Talousajattelussa kuten muissakin tieteissä mittayksiköt pyrittiin kalibroimaan suhteessa reaalitodellisuuteen. Rahan arvo pyrittiin määrittelemään suhteessa johonkin pysyvyyttä edustavaan entiteettiin, ja tällainen oli mm. kulta. Kalibrointi oli epäluotettava alusta alkaen, koska ruhtinaat yrittivät huijata lyöttämällä kolikoita joiden arvometallipitoisuus oli pienempi kuin nimellinen arvo. Siten alkoi tarina jossa uudella ajalla rahasta tuli mittayksikkö mittayksiköiden joukkoon.




4.


Syyt sille miksi ihminen kiinnostuu kiiltävistä metalleista ja pitää niitä arvokkaina ovat aika syvällä. Ihminen on eräänlainen harakka. Raha-ajattelu on inhimillisen harakan ajattelua.

Ennen kuin rahaa käytettiin vaihdon välineenä rikkaudet olivat aarrearkkuja, jalometalleja ja korukiviä. Mittayksikkö rahasta todellakin tuli varsinaisesti vasta uudella ajalla. Se oli seurausta uuden ajan uusista ajattelulaaduista, joissa reaalitodellisuutta alettiin tarkastella uusin tavoin – objektivoidusti – ja tarkastelut kehittyivät empiristisiksi, tieteellisiksi, erityistieteellisiksi – kunkin erityistieteen kehittämien käsitejärjestelmien, niiden omien suure- ja mittajärjestelmien mukaisiksi.

Silloin taloudessakin syntyi objektivoitu ideakuva rahasta mittana mittojen joukossa. Mittaa kalibroitiin suhteessa kultaan, jota keskiaikaiset alkemistit olivat yrittäneet valmistaa "luonnon" – siis todellisuuden – kanssa käytävän maagisen kaupan hengessä. Miksi alkemistitkin kiinnostuivat kiiltävästä metallista ja pitivät sitä tavoittelemisen arvoisena on syvä kysymys.




5.


Mitä oikein on yritys saada reaalinen arvo muuttumaan raha-arvoksi ja päinvastoin? Transsubstantion, transformaation, sisällönmuutoksen, muodonmuutoksen, vaihdon idea – se oli läpi koko keskiajan ollut uskonnollisen pyhityksen keskiössä. Ehtoollisleipä ja viini, joka totisesti totisesti totisesti muuttui Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Samaa transsubstantiota edusti alkemistien yritys saada lyijy vaihtumaan kullaksi. Saman transsubstantion nykyinen muoto on taloususkonnon yritys saada jokin reaalinen arvo muuttumaan raha-arvoksi ja päinvastoin.




6.


Kyse on syvistä ajatusmuodoista, syvästä symboliikasta. Raha ei ole mitta vaan pikemminkin symbolijärjestelmä, ja sellaisena samanlainen kuin inhimillinen kieli. Kieli ei voi olla yksityistä – yksityinen kieli on mahdottomuus.6) Niin myöskin yksityinen raha. Raha-käsitteen koko merkitys perustuu siihen ettei se ole yksityistä. Rahan legitimaatio yleisenä vaihtovälineenä edellyttää että rahaa koskevat sopimukset ovat sitovia ja yleisempiä kuin vain kutakin yksittäistä kaupantekotilannetta koskevia. Juuri näin raha irtoaa reaalimaailmasta ja tulee mahdolliseksi, että se muodostaa itse omaa arvoaan.

Raha ostaa ja myy itseään, tekee maagisia transsubstantioita olomuotojaan muutellen. Sille muodostuu sen oma painoarvo – se nousee siiville, lehahtaa lentoon kuin harakka, jota painovoima ei pidättele. Siitä lähtien reaalitalous ja rahatalous eivät ole sama asia. Ne ovat aivan eri asia. Mutta se on mahdotonta. Raha ei voi olla yhtä aikaa sekä suure että mittayksikkö. Aina kun raha-arvoilla – odotusarvoilla – käydään kauppaa, ollaan juostu jyrkänteen yli kuin Kelju K Kojootti ajaessaan takaa maantiekiitäjää. Äkkiä se huomaa olevansa tyhjän päällä – sitten painovoima palaa ja romahdus alkaa. Eläimissä, elämissä, elämässä on kyse syvistä ajatusmuodoista, syvästä symboliikasta. Kaikissa uskonnoissa jumalat ovat olleet ihmisen kuvia, ja kaikissa varhaisissa uskonnoissa jumalat ovat olleet eläimiä.




7.


Uuden ajan rahassa elää pohjimmiltaan keskiaikainen uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma. Koko uusi aika on ollut yritystä säilyttää rahan "vaihdonvälinefunktio" tai "mittayksikköfunktio" – edes jokin side jolla maaginen raha kytkeytyisi johonkin pysyvää arvoa omaavaan tai kiinteään arvoon – edes johonkin todelliseen, reaaliseen.

Valitettavasti tätä sidosta ei ole onnistuttu luomaan, eikä se edes ole mahdollinen. Todellisuudesta ei oikeasti voi irrottaa mitään "yleistä arvoa", mitata, ikuistaa, säilöä ja siirtää sitä "rahan" muodossa kaupasta toiseen. Kaikki raha on vain maagista viittausta todellisuuteen – rahalla on todellisuuteen vain väljä ja viitteellinen suhde.

Kaikki raha on pohjimmiltaan vain luottoa, uskoa, taloususkontoa. Ei ole väliä mille käsitteelliselle "tilille" raha lokeroidaan – sanotaanko sitä "käteiseksi", "luotoksi", "sijoitukseksi", "velaksi", "futuuriksi", "johdannaiseksi", tms. Kyse on siitä että rahassa elää pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma – ja tämän ominaisuutensa, sisäisen ideansa, attribuuttinsa, raha saa puhtaimmin kun raha on puhtaimmin vain rahaa, puhtaasti numeerista, mahdollisimman irti reaalimaailmasta, mahdollisimman yleistä, ylitodellista, vähintäänkin ylikansallista yhteisvaluuttaa.

Euro on aikamme alkemistien unelma. Tai palaamme ajatuslaaduissamme sitäkin kauemmas, aina antiikin Kreikkaan asti, jolloin maaginen syysuhde sisältyi "tosiolevaksi" koettuun reaalientiteettiin. Kaksituhatta vuotta ei inhimillisen harakan lajihistoriassa ole mitään – vain ajatushistoriallinen silmänräpäys, kiillon välähdys linnun silmissä.




8.


Rahan masinoimassa taloudessa luottorahasta on tehty kasvun moottori. Ei ole sattumaa että keinottelu-, sijoitus- ja luottorahan eli niin sanotun "velan" määrä on räjähtänyt samalla kun kasvua tavoitellaan yhä epätoivoisemmin. Jos tekisimme töitä kymmenen kertaa ahkerammin, velan määrä vain satakertaistuisi. Tai, jos taloudessa pyyhkisi oikein hyvin, se tuhatkertaistuisi.

Sijoitettava raha joko kootaan reaalitaloudesta – miettimättä miten paljon raha-arvoa reaalitaloudesta voidaan irrottaa reaalitaloutta haavoittamatta – tai sitten se luodaan maagisessa alkemistisessa transsubstantiossa merkitsemällä se pankkiirin saatavaksi. Ei ole mahdollista että sijoittamiseen ja luottorahaan perustuva talouskasvu koskaan voisi vapauttaa maailman veloistaan. Systeemi toimii vain muodostamalla uutta raha-arvoa. Rahan masinoimassa taloudessa luottorahasta on tehty kasvun moottori. Siksi luottorahan eli niin sanotun "velan" määrä on räjähtänyt.




9.


Kansallisvaltio pohjautuu yhteiseen kieleen, sen käsitekoneistoihin, syviin maagisiin kytkentöihin ja historialliseen ajatusperinteeseen. Se on reaalinen olento verrattuna rahaan, joka on irronnut reaalitalouden ja -todellisuuden pohjalta.7) Ei ole sattumaa että nimenomaan kansallisvaltio joutuu viimeiseksi maksumieheksi, kun rahan harakat alkavat tippua taivaalta ja lyijyä satelee niskaan.

Ei ole mahdollista – niin paljon kuin taloususkonnon evankeliumeilla ja muulla pohjimmiltaan omaan piiriinsä sulkeutuvalla logiikalla taloustoimia ontologisesti perustellaankin8) – että luottorahaan perustuvassa talouskasvussa valtiot koskaan voisivat vapautua veloistaan. Nyt eurooppalaisilla valtioilla on 10 000 miljardia euroa velkaa – summa jota kukaan ei koskaan missään mitenkään pysty "maksamaan takaisin" – ja todellisuudessa tällä velalla on vain taloususkonnon mukainen numeerista kultaa tuottava rooli. Siihen rooliin kuuluu pankkiirien pullistelu ja pullistuminen ja kansallisvaltioiden kansallisen politiikan – esp. sosiaalipolitiikan – alasajo. Muistakaa tämä kun katselette televisiosta presidentinlinnan itsenäisyyspäivän vastaanottoa, jossa inhimilliset harakat vaeltavat frakit päällään ja kukkoilevat kojoottien nahkoihin koristautuneet kanafrouvat kainaloissaan.

Kehitys epäsosiaaliseen suuntaan saa tukea omaa isäkapinaansa transsubstantioivilta liberaaleilta, joille valtio on ankara vapauksia rajoittava isähahmo. He ovat tavallaan niin väärässä kuin inhimillinen harakka vain olla voi. Jos talous olisi vain reaalitaloutta, joka toimisi ja kasvaisi ja lisäisi reaalista hyvinvointia, silloin valtiot tehtävineen kävisivät likimain tarpeettomiksi. Silloin ihmisyhteisön luontaiset, sosiaalista eheyttä ja turvallisuutta takaavat tarpeet tulisivat reaalitasolla tyydytetyiksi, eikä rahatalouden vinosuuntaavia voimia tarvitsisi politiikalla oikoa. Kansallisvaltio olisi reaalinen olento verrattuna rahaan, joka on irronnut reaalimaailmasta ja sotkenut asiat pahanpäiväisesti.




10.


Ei ole mahdollista että pankit – tai muut yritykset, tai koko talouselämä, joka on numeromagian pauloissa ja rahaohjasteisena toimii periaatteessa samalla tavalla kuin pankit – voisivat ihmisen lajihistoriallisen sosiaalisuuden uusina perussoluina korvata valtiot. Kieli-identiteettiin ja yhteiseen ajatusperinteeseen perustuva kansallisvaltio voi vain hajota ylikansallisen talouden vaikutuksesta. Hallittu hajoaminen on mahdottomuus, vain kaaos on mahdollinen. Poliitikot eivät tajua että yrittäessään rahatalouden ehdoilla pelastaa hyvinvointivaltiota he eivät pelasta edes rahataloutta, ja vuorenvarmasti vain romuttavat reaalitalouden.

Kaaos on periaatteessa seurausta siitä, ettei raha ole mittayksikkö jolla reaaliarvoja mitataan, vaan raha on historiallisesti muuttunut itsekantavaksi, ottanut ensin suureen ja sitten vielä toimijasubjektin roolin, ja siitä on tullut talouskasvun moottori, jolla reaalitodellisuutta yritetään manipuloida. Valtiot ovat kaikkivoivan rahan manipulaatiolle viimeinen kohde, käytännössä tähtitieteellisiksi kasvaneiden velkasummien viimeinen maksumies. Valtiot toimivat kiltteinä mallioppilaina ja kuuliaisina taloususkonnon lunastajina vielä kun viimeinen tuomio on tulossa. Valtionvelka on uusi demokratian jälkeinen hallitusmuoto.

Ei kuitenkaan ole mahdollista että raha ja pankit voisivat sosiaalisuuden uusina perussoluina korvata valtiot. Vain kaaos on mahdollinen. Se tulee, ja se on reaalinen. Se on kaikki mitä realismista pian on jäljellä.9)




--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 18.11.2012 )
-----------------------------------





1) Numeeristen voittojen maksimointi ohjaa kaikkea markkinataloutta. Siksi raha kasautuu sinne missä sen ”tuotto”, eli numeerinen ”kasvu” on suurinta. Juuri näin talouskoneisto toimii. Aika harvalle kuitenkaan valkenee tosiasia, että kasvoton kaikkivoipa raha luo taloustotalitaristisen koneiston, jonka rattaiksi ja rattaisiin kaikki ihmiset joutuvat.

Se on koneisto, jossa valtasuhteet ja vallan "depersonoitunut" luonne palaavat ihmisen primitiivisten alkulaumojen tasolle. Niissähän myös vallan määrä oli vakio: jos johtajauros kuoli, hänen tilalleen astui heti seuraaja, eikä juuri mikään lauman toimintatavoissa muuttunut. Samoin toimii ”raha”: konkurssia ei noteerata systeemivirheenä, vaan vain vallanvaihdoksena.




2) Antiikin kreikkalaiset kokivat nimenomaan ideaisten malliensa selittävän tosiolevaista. Matematiikkakin – luvut, numerot – oli heille harmonian malli. Esimerkiksi pythagoralaiset järkyttyivät niin syvästi havainnosta ettei neliön lävistäjää pystynyt täsmällisesti määrittelemään, että määräsivät kuolemanrangaistuksen uhalla jäseniään olemaan kertomatta asiaa julkisesti kenellekään.

Läpi keskiajan elänyt ptolemaiolainen maailmanmalli oli myös hyvin, hyvin, hyvin matemaattinen malli. Sen murskaaminen paljon yksinkertaisemmalla mallilla ei ollutkaan mikään nips naps uuden matemaattisen mallin ja todistuksen asia. Sekin järkytti koko olemassaolon perusteita. – Kuvaavatko mallit siis "todellisuutta", vai sitä minkä kunkin aikakauden ihmiset kokevat todellisena.

Todellisena, todistettuna, totena, järkiperäisenä, järkenä, rationaalisena, parhaan ajattelun mukaisena, jne, jne. Mehän nyt kunnioitamme järkeä aivan järjettömästi. Menepäs sanomaan jollekulle liberalistille ettei hänen rahakäsitteissään juuri ole järkeä. Se on ihan nimenomaan järki, johon hän kokee kaiken perustavansa ja johon luottaa.

Georg Henrik von Wright viittasi jossain yhteydessä siihen, ettemme voi oikein ymmärtää antiikin kreikkalaisia, koska heidän kielimuotonsa ovat niin omituisia – emme pääse eläytymään heidän miellemaailmaansa. Toinen kansainvälisesti menestynyt suomalaisfilosofi Jaakko Hintikka on niinikään puhunut kreikkalaisten omalaatuisuudesta.

Esimerkiksi "staattisuus" oli antiikin ajattelua yleisesti hallinnut ominaisuus – ideakuvien "pysähtyneisyys" leimaa miellemaailmaa, ja ajattelun koherenssi sulkee sisäänsä aivan kaiken: myyttien ajattoman "totuuden", matematiikan ikuiset harmoniat, rakennusten arkkitehtuurin joka korosti tukipisteitä ja statiikan voimia – jopa kuvanveistäjän kivipaaden sisälle kätketyn hahmon, jonka ääriviivojen paljastaminen oli veistäjän tehtävä.

Akhilleuksen ja kilpikonnan rajapinta ei tässä maailmassa voi yhtyä – mutta onko kyse sittenkään "matemaattisesta mallista"? Entäpä jos sanoisin että siinäkin on kyse äären ja ylimäärän rajapinnasta, ihan niinkuin kuvanveistäjänkin miellemaailmassa? – Spengler viittaa sanaan apeiron, joka tarkoittaa jotain rajalinjaa äärellisen ja jonkin muun – en sano "äärettömän" joka tulkitaan matemaattisesti – välillä. Jos ymmärtäisimme mitä tuo käsite kreikkalaisille merkitsi, olisimme antiikin suhteen paljon viisaampia.

Kreikkalaiset ovat meille ongelma, koska meistä itsekunkin oma henkilö- ja kehityshistoria antaa vain vähän tukea tutkia varhaiskehityksellisen, vailla ajantajua ja dynaamista syysuhdetta olevan maailmankuvan laatutekijöitä. On mielestäni kuitenkin mahdollista eläytyä tällaisiin varhaisiin maailmankokemuksen muotoihin, jos omaa lapsuuttaan pystyy tarpeeksi kaukaa kaivelemaan ja elvyttämään esille.

Muutakaan keinoa ei oikein ole. Psykologinen tieto ei sinänsä riitä – kyse on jostain jolle meillä ei ole sanoja. Tai sanamme tarkoittavat jotain aivan muuta kuin varhakantaiseen miellemaailmaan kuuluvaa. Kieli itsessään on petollista, koska kieli on kehittynyt yhdistämään ihmisiä eikä korostamaan erilaisuutta ja elämysten eroja. Historiallinen kieli voi antaa viitteitä käyttöyhteyksissä vallinneesta ajattelusta, mutta kuten von Wright totesi, emme voi olla varmoja siitä mitä ymmärrämme.




3) On mahdollista että edelleenkin esimerkiksi matemaattisen mallin ja maailman välillä kuljetaan eri suuntiin, ja välille jää aina enemmän kuin hiushalkeamia.

Malleihin – matematiikkaan, logiikkaan – ei kytkeydy käyttöohjeita. Käytämme niitä kuvailussa, yritämme käyttää niitä selityksissä – mutta mikä kertoo meille että tämä-ja-tämä malli on käyttökelpoinen tässä-ja-tässä yhteydessä? Antiikin kreikkalaiset eivät käyttäneet matematiikkaa juuri muuhun kuin harmonian dokumentointiin. Se oli osa heidän kaikenkattavaa selitystään.

Voisi olla mahdollista lähteä liikkeelle ihan toisesta suunnasta ja sanoa, että hei, ajattelehan tämä asia ilman mitään malleja! Etsi se hetki hahmon- ja käsitteenmuodostuksen alkuhämärästä jolloin ajatuksesi vasta hapuilevat ja tapailevat hahmoja ja järjestyksiä, suhteita ja vaikutustapoja, malleja – motivaatiosi tarvitsemaa pohjaa "perusteluille". – Eikö olisi mahdollista että ajattelumme harhaisuus tavoitettaisiin paremminkin näin kuin etsimällä tietty malli tietyn tilanteen yhteyteen ja taittamalla peistä sen puolesta että juuri tämä malli on tässä yhteydessä "tosi"?

"Keskusteluissa" liberalististen taloususkovaisten kanssa huomaa, että järkemme kaipaa malleja ihan sietämättömän kipeästi. Yhtäältä koetaan että käsitteiden määritteleminen toisilla käsitteillä lisää totuudellisuutta – käytetään määrättömästi "tämä-on-tätä" -perusteluja – ja toisaalta on kova taipumus nähdä maailma mallinnettuna – "tässä-on-kyse-tästä" -perusteluja. Vakuuttuneisuus niin käsitesisältöjen kuin kytkentämallien suhteen on lujaa kuin sementti.

Siksi minusta tuntuu siltä, että historiallista legitimaatiota nauttivien harhojen purkaminen on tarpeen. Elämme nyt aikaa jolloin koemme olevamme jotenkin "historian huipulla", niin että kaikki mitä aiemmin on ajateltu tai tapahtunut, on ollut vain pohjaa sille miten hyvin nyt ajattelemme. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Historiassa on kokonaisia aikakausia, jolloin on ajateltu huomattavan eri tavoilla – erilaisten ajatteluparadigmojen, erilaisten perusjäsennysten, erilaisen päättelynkin varassa.

Aikakausien yli voi ulottua jonkinlaisia resonanssin kaltaisia vaikutuksia, mutta ei suoraa kasvu-yhteyttä. Ajatushistoria ei ole mikään puu, jonka juuret ovat antiikin Kreikassa ja hedelmät meidän nautittavissa.




4) On tavattoman vaikeaa sanoa "teoreettisesti" mikä kaikki raha-ajattelussamme on "ongelmana". Esimerkiksi "mitoille" on ominaista nimenomaan etteivät ne ole kenenkään "omaisuutta", sensijaan mitään "ei-kenenkään rahaa" ei ole ole olemassa. Raha on aina jonkun rahaa.

Niin sanottu talouskeskustelu käydään "talouden" suljetussa ontologisessa kehässä. Siinä ikään kuin jokainen muotoilu on yritys säilyttää tietty käsitekiinteys – että kaikki käytetyt käsitteet kytkeytyisivät muihin yleisesti käytettyihin käsitteisiin.

Siinä saattaa syntyä esimerkiksi vaatimus jonkin "dynaamisen" elementin mukaan tuomisesta. En tiedä voiko se koskea rahaa – sitähän talous"tieteilijät" juuri pitävät dynaamisena elementtinä. Itse asiassa ensimmäinen askel talousontologian boxista pois voisi olla, jos ensiksi tehtäisiin selväksi ero rahan "pysähtyneiden" ominaisuuksien – arvon siirtämisen, säilömisen, jäädyttämisen, ikuistamisen – ja etologiseen yrittämisdraiviin palautuvan dynamiikan välillä alettaisiin ottaa huomioon.




5) Keskiajalla koron periminen oli sekä syntiä että järjettömyyttä – kun tajunnassa ei ollut esimerkiksi "nollan" käsitettä, tuntui täysin älyttömältä että mikään olisi kasvanut "itsestään" – kasvanut korkoa. Syy miksi juutalaisia koronkiskureita myöhemmin vihattiin liittyi osin siihen ettei kristillinen moraali sitonut heitä.

Keskiajalla kirkko oli Kristuksen ruumis, ja vielä merkantilismin mielikuvat taloudesta liittyivät suureen tilikirjaan, jossa viennit ja tuonnit kirjattiin. Individualismin lisääntyessä yhä useammat yhteisötoimintoja koskevat mielikuvat muodostuivat ruumiintuntojen projektioiksi. Se skaala on laaja – esimerkiksi fysiikan "voiman" käsite on ruumiintuntojen ulkoistuma, samoin taloudessa fysiokratismin mielikuvat, esimerkiksi rahavirrat eräänlaisena yhteiskuntaruumiin verenkiertona, sitten sielutettu tahtotoiminto, "rahan" mieltäminen toimijasubjektina, jne.

Rousseaulaisen yhteiskuntasopimuksen maailmassa jossa valtio oli autonominen orgaani, jolla oli oma "tahtokin" – "yleistahto" – oli hyvin luontevaa kuvitella talous orgaanina jonka "näkymätön käsi" asetteli hinnanmuodostukset kohdalleen kunhan vain kukaan ei estänyt sen verenkiertoa, jne.

Liberalismi sai opilliset muotoilunsa valistusajalla, ja noihin oppeihin jäi paljon niin keskenkasvuista, kehittymätöntä mielikuva-ainesta, ettei siitä koskaan selvitty. Syy on yksinkertainen: taloudessa operoidaan numeroilla, ja numeroissa pelkistyy koko uutta aikaa individualisaation kääntöpuolena vahvistuneen objektivaation idea. Numerot edustavat jotain absoluuttisen objektiivista – ja jos joku tänä päivänä sanoo, että minkä tahansa "arvon" mittaaminen numeroilla on varsin lapsellista ajattelua, hänet nauretaan keskusteluista ulos. Kamreerit ovat aikamme sankareita.

Jossain yliopistossa tai museossa taitaa olla sellainen kansantalouden mallikin, putkirakennelma, jossa rahat virtaavat tuotannon ja kulutuksen kierroissa. Ikään kuin rautalangasta väännetty, siis. Sellaisilla malleilla ei kuitenkaan ole olemassaolon oikeutta edes mielikuvatasolla, sillä ne perustuvat hyvin kehittymättömään ihmiskuvaan.

Kun sanomme esimerkiksi "Jokainen saa tehdä omilla rahoillaan mitä tahtoo", tässä lauseessa ei ole ainoatakaan käsitettä joka olisi ongelmaton. Ihmisen minäidentiteetti on historiallista ja sosiaalista muodostetta, "rahat" eivät koskaan voi olla "omia", koska raha on sosiaalinen muodoste ja osin sopimus, ja "tahto" on ehkä kaikkein ongelmallisin käsite – tahto on alunperin yhteisöominaisuus, kollektiivinen toiminto, jolle historiallisen individualisaation myötä on muodostunut yksilökokemuksellinen sisältö.

Emme pysty minkään tiedonalan käsitteistöillä – suureilla ja mittayksiköillä – toistaiseksi selittämään esimerkiksi hypnoosi-ilmiötä, jossa yksilöllinen "tahto" siirtyy henkilöltä toiselle. Kuitenkin tämä ilmiö on todellinen, ja ihmisen ominaislaatua ajatellen paljon, paljon, paljon painavampi kuin aikalaisajattelumme harhaiset mielikuvat "vapaasta tahdosta".

Ihmisille on kuitenkin tärkeää epävarmuuden sijasta pyrkiä selityksiin ja varmuuteen, ja taloudessahan nämä jalkapuoliin mielikuviin perustuvat opit ovat tarpeeksi falskeja ihan täydellisen varmuuden saavuttamiseen. Kun liberalisti sanoo "Jokainen saa tehdä omilla rahoillaan mitä haluaa", lauseeseen on ladattu niin paljon opilliselta vaikuttavaa ideologiaa, että vahvistautuminen on mahdollista ja lauseen talouskäsitteelliset "perustelut" koetaan todisteluina.

Olemme tietysti tottuneet puhumaan "taloudesta" ikään kuin se olisi tiedonala, tai jopa tieteenala. Opillisuus taitaa olla kirkas- ja puhdasoppisinta näiden ääriliberalistien piirissä. Oma kantani on lähinnä yritystä hajottaa tämä ajatushistoriallinen legitimaatio – ihan sieltä kartesiolaisen järjen syntyhetkiltä nykyiseen täydellistymään asti – ja tuoda mukaan muut ihmistieteet, sosiologia, psykologia, ryhmäpsykologia. Niidenkin ongelmat meille riittäisivät – ei meillä edes ole toistaiseksi sellaista ihmiskuvaa, jonka pohjalta esimerkiksi "kollektiivista tahtotoimintoa" voitaisiin käsitteellistää.




6) Olen päätynyt talouskäsitteisiin lähinnä Wittgenstein-harrastuksen ja psykoanalyysin kautta. Wittgenstein näki myöhäisfilosofiassaan inhimillisen kielen osana elämänmuotoa – eli käsitekoneistoilla on aina merkityksensä nimenomaan osana tiettyä elämänmenoa – ja niin käsitejärjestelmille kuin elämänmuodollekin on ominaista pyrkimys jatkuvuuteen ja vakauteen. "Varmuuteen", kuten Wittgenstein tämän ominaisuuden nimesi.

"Varmuuden" yksi ilmentymä voisi olla senkaltainen "tietokirjatieto", joka nykyisin tuntuu muodostavan ns. "sivistyneistön" koko henkisen arsenaalin. Tarkoitan siis tapaa jolla epävarmassa maailmassa käsitteet yritetään "kiinteyttää" kytkemällä ne muihin – muka "selittäviin" – käsitteisiin, ja näin saatu "varmuus" koetaan tositietona, vaikka se on vain kudelma olemassaolevaa käsitemetaforaa. "Tämä-on-tätä" -tyyppinen tieto on jonkinlainen valistuksen viimeinen ilmentymä, puhtaaksiviljelty elämänmuotomuunnelma siitä mitä ensyklopedistit aikoinaan panivat alulle.

"Ensyklopediahan" tulee tuosta tässäkin yhteydessä esillä olevasta antiikin Kreikasta, ja kuten tiedämme, sykli siinä tarkoittaa kehää, ja siihen on liitetty paideia, eli valistaminen, tai opettaminen. Ensyklopedistien suurhanke, Suuri Ensyklopedia, oli mahtimittainen yritys selittää sana sanalta koko maailma ja kaikkien käsitteiden todellinen merkitys. Teos oli vahvasti propagandistinen, uskonnonvastaista valistusaatetta joka rivin välistä tihkuva, ja varmasti vahvimpia vaikuttajia Ranskan suuren vallankumouksen taustalla.

Kansallisvaltiot olivat tuolloin muotoutumassa, ja demokratia ja liberalismi saivat opilliset muotoilunsa tuossa yhteiskunnallisessa elämänmuoto-ilmapiirissä. Ei siis mikään ihme että demokratia ja liberalismi, politiikka ja talous – veljekset kuin ilvekset – ovat nykyisin niin kiinteästi toisissaan kiinni että ovat myös toistensa kurkuissa kiinni.

Opillisuus ylimalkaan taas on sittemmin – koko eurooppalaista uutta aikaa hallinneiden megatrendien vaikutuksesta – ajattelussamme saanut yhä määräävämmän roolin, niin että nyt elämme todellakin eräänlaisessa "ismien" maailmassa, jossa jo jonkin ismin mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille totuudellisuuden leimaa.

Ja myöhäsyntyisimmät "liberalistit" joukossamme kokevat vahvistautumista aitaamalla oman ajattelunsa "tämä-on-tätä" -ontologioiden sisään ja toistelemalla papukaijamaisesti oppikirjaviisauksiaan. On aikalailla mahdotonta mitenkään "vaikuttaa" tällaiseen "ajatteluun", joka ei oikeastaan ole ajattelua lainkaan, vaan pyrkimystä aukottomaan tautologiaan.

Taloustieteilijöidenkin joukossa on kaksi koulukuntaa – on niitä jotka ovat tiukasti sulkeutuneet "talousteoriaan", eli pyrkivät aitaamaan ajattelunsa jonkinlaiseen talouskäsitekoneiston suljettuun "loogiseen avaruuteen" – eli siis tiedonfilosofisesti ottaen "ontologiaan" – ja sitten on niitä, jotka pitävät itseään enemmänkin "käyttäytymistieteilijöinä" ja uskovat että säännönmukaisuudet löytyvät ihmisestä – jostain sosiologisen ja psykologisen tiedon piiristä.

Jako on tietysti häilyvä, koska joka tapauksessa ollaan tekemisissä hahmon- ja käsitteenmuodostuksellisen alkuhämärän kanssa, jossa tiedonalat kadottavat omat ominaispiirteensä ja palataan perusinhimillisyyden primitiiviseen piiriin.




7) Itse asiassa kytkentä kansallisvaltion, demokratian ja liberalismin kesken syntyi väljästi ottaen valistusajalla, ja se opillinen kitka, jota nämä käsitesekaannukset keskenään tuntevat, on juurikin samanlaista kuin saman uskonnon eri lahkojen välillä yleisesti tunnetaan. Siis hyvin, hyvin, hyvin kitkerää ja kipeää. Muistettakoon myös, että sosialismikin perustui nimenomaan liberalismin käsitteenmuodostukselle – ja sekin oli ajatushistoriallisella kartalla vain yksi opillis-tunnustuksellinen lahko uudella ajalla muodostuneen taloususkonnon helmoissa.

Emme yleisesti ottaen ymmärrä että alunperin kansallisvaltio oli uuden ajan individualismin – yksilöoikeuksien ja -vapauksien – terve projektio yhteisötasolla, ja demokratia oli nimenomaan tämän kansallisvaltion ominaisuus. Individualismin kasvettua sokeuden asteelle tuntuma vapauden ehtoihin, yhteisöllisiin juuriin kadotettiin, ja juureton individualismi-liberalismi muodostui opilliseksi alustaksi yhteiskunnallisen hajoamisen tiellä.

On samaa tunnustetaanko valtaa valtion väkivaltakoneiston vai omistamisen oikeuden ja rahan nimissä. Kyllä ne löytävät toisensa tarpeen tullen. Tai taantuman, historiallisen taantuman, kehityksellisen taantuman, joukkomittaisen regression tullen. Ei ole sitä vahvaa joka alistuisi heikolle, ei sitä rikasta joka katsoisi köyhään ylöspäin.

Alistamisen mielle on esineistävä mielle. Omistamisen mielle on esineistävä mielle. Valtajärjestelmä ja rahajärjestelmä ovat saman taantuneen totalitaristisen ajatusmuodon näennäisesti erilaisia ilmentymiä.

Geenit ovat jo kansainvälisten lainakauppiaiden omaisuutta, samoin linnut jotka muuttomatkallaan sattuvat istahtamaan hautausmaan puiden oksille. Niin, ja pohjavesistä käydään kauppoja. Pyydystämättömät kalatkin myydään vesistä. Kenelle jää edes varaa olla niistä kateellinen.

Argentiinassa taidettiin kalatkin myydä meristä. Rahapelurit ovat tottuneet valjastamaan valtiot velkarekiä vetämään, eikä esimerkiksi Suomen kaappaaminen 80-luvun lopulla ollut mikään poikkeuksellinen operaatio. Se on ollut normaalikäytäntöä kehitysmaissa. Kansallisvaltio on hyvä instituutio sovellettavaksi puhtaan keinottelutalouden ekspansiivisiin aggressioihin – kunhan se ensin vain saadaan velkaannutettua. Sen jälkeen kuoritaan kermaa päältä kaikesta mitä ne saavat tuotettua ennenkuin uupuvat kuten velkaorjien kuuluukin uupua.




8) Logiikalla on tyypillisten talouskäsitteistöjemme analyysissa – kuten muuten kaikkialla muuallakin – vain rajoittunut rooli. Logiikka nimittäin jää aina omaan piiriinsä. – Se edellyttää lähtökohtaisesti tiettyä käsitekiinteyttä – eli käsitesisältöjen on oltava siten fiksattuja, etteivät loogiset suhteet niiden välillä kärsi sisältöjen häilyvyydestä.

Emme voi harrastaa logiikkaa käsitesisällöillä jotka ovat lähtökohtaisesti epämääräisiä. Ja kaikki valistusajalla syntyneen liberalismin opilliset peruskäsitteet ovat sen ajan hengen mukaista metaforaa. Yli-ihanteellista ja yliromanttista.

Esimerkiksi lauseessa "jokainen saa tehdä omilla rahoillaan mitä tahtoo" ei ole ainoatakaan käsite-elementtiä, joka olisi sisällöllisesti selvä. – Logiikka ei tässä auta, se vain moninkertaistaa ajatusvirheet noitumalla ymmärryksemme, kun yritämme pitää vielä tiukemmin kiinni omaksumastamme käsitemagiasta ja "perustelemme ja todistelemme" todellisina kokemillamme sisällöillä.

Näin päädytään täysin hyödyttömiin "talouskeskusteluihin" joissa vastakkain ovat opillisesti fiksatut – tosiasiassa ajattomina koetut – talouskäsitteet, jotka edustavat eri variaatioita oman aikalaisajattelumme pahimmista harhoista. Ne ovat vain muunnelmia rahan ”yleistä arvoa” ikuistavista aikalaiskliseistä – ja on jokseenkin toivoton yritys nähdä näitä käsitteitä niiden todellisessa ajatushistoriallisessa kehitysperspektiivissä. "Keskustelu" on sitten pelkkää merkityssokeutta, jossa takerrutaan käsitesisältöihin kuin totuuteen ikään.

Kuinka värisokealle selitetään tai perustellaan se että muut ihmiset todellakin näkevät ja kokevat eri värejä? Ei ole mitään tapaa viedä tätä värikokemusta värisokean miellemaailmaan. Aivan sama on tilanne käsitteellisen merkityssokeuden suhteen. Ei ole mitään tapaa saada tietyt käsitesisällöt sisäistänyttä ja niillä ajattelunsa "varmuutta" vahvistavaa ihmistä "aukaisemaan silmiään" niin että hän yhtäkkiä tajuaisikin kaiken aivan toisissa koherenttisessa kokemuskehikoissa. –

Ajattelu on aina holistista, kokonaisvaltaista, ja kokonaisten ajattelukoherenssien hahmottaminen on mahdotonta siellä missä käsitesisällöt otetaan kiinteinä ja päättely etenee ankkuroimaan ja ”pätevöittämään” avainkäsitteitä. Tällöin vain sulkeudutaan ontologisiin kehiin. Historia – aikalaisajattelujen koherenssien analyysi – voisi olla yksi työkalu, jolla edes tietynlaista yleiskatsauksellista etäisyyttä ja käsitteiden käyttöyhteyksien ymmärtämistä olisi mahdollista saada.

"Yleiskäsitteet noituvat ymmärryksemme" – Wittgenstein.

Ajatushistoriallinen kartoitus on erilaatuinen operaatio kuin kuvauksen ja selityksen antaminen. Pyritään vastaamaan kokonaan toisen tason kysymyksiin. Historian näkökulma ei pyri antamaan ilmiöille "lopullisesti oikeaa" tai edes "parempaa" selitystä, vaan yrittää ensin jäljittää syyt sille miksi selitykset ovat olleet eri aikoina niin erilaisia. Historia – aikalaisajattelujen koherenssien analyysi – on yksi työkalu, jolla edes tietynlaista yleiskatsauksellista etäisyyttä ja käsitteiden käyttöyhteyksien ymmärtämistä on mahdollista saada. Silloin myös nykyhetki näyttäytyy erilaisessa valossa.

Omasta kartesiolaisesta aikalaisrationaalisuudestamme suoraan juontuu että nimenomaan lisääntyneen individualismin yhteisöopilliset projektiot – sellaiset kuin demokratia ja liberalismi – ovat tarkastelun keskiössä. Kansallisvaltiot ovat eriytyneen yksilöminuuden projektioita, samoin fysiokratismin ja liberalismin muodostama aatejatkumo, ja demokratia ja liberalismi saivat opilliset muotoilunsa valistusajan yhteiskunnallisessa elämänmuoto-ilmapiirissä. Ei siis mikään ihme että demokratia ja liberalismi, politiikka ja talous – veljekset kuin ilvekset – ovat nykyisin niin kiinteästi toisissaan kiinni että ovat myös toistensa kurkuissa kiinni.

Ajatteluamme ja elämänkohtaloitamme määräävien ideologisten vastakkainasettelujen suhteen pätee säännönmukaisesti, että katkerimmat taistelut käydään siellä missä on suurin tarve tehdä pesäeroa oman peilikuvan kanssa. Kaksi todella erilaista ideologiaa – siis sellaista jotka nauttivat aatteellisen ravintonsa todella eri lähteistä – harvoin herättävät toisissaan sellaista tuhoamistarvetta kuin mistä esimerkiksi kertovat kristillisten lahkojen keskinäiset vainot. – Politiikka ja talous ovat saman historiallisen kehityksen "lahkoja", ja siksi irtiotot ovat niin kipeitä.

Uuden ajan ajatushistoriallinen tarkastelu fokusoituu liberalismiin. Siis aatteeseen, josta sen kannattajat sanovat että se niukimmillaan perustuu vaatimukseen negatiivisen vapauskäsitteen kunnioittamisesta. Muu on vain "muovautunut" sen ympärille. – Tosiasiassa tuo "muovautuminen" on historiallinen ilmiö eikä suinkaan mitenkään "vaatimaton", vaan itse asiassa pahimmanlaatuinen todellisuudentajun vamma mitä kartesiolainen yksilön eriytymiseen ja ulkomaailman objektivoimiseen perustuva rationaalisuus on voinut tuottaa. "Raha" kartesiolaisena mittana on todella valtava ajatusharha – siinä uusi aika on pettänyt itsensä ja elättää tosiasiassa keskiaikaista, pohjimmiltaan uskonnollislaatuista kaikkivoipaisuuskuvitelmaa.

Kun sanomme esimerkiksi "Jokainen saa tehdä omilla rahoillaan mitä tahtoo", tässä lauseessa ei ole ainoatakaan käsitettä joka olisi ongelmaton. Itse asiassa koko lause on muodostettu aivan harhaisilla mielikuvilla. Ihmisen minäidentiteetti on historiallista ja sosiaalista muodostetta, "rahat" eivät koskaan voi olla "omia", koska raha on sosiaalinen muodoste ja osin sopimus, ja "tahto" on ehkä kaikkein ongelmallisin käsite – tahto on alunperin yhteisöominaisuus, kollektiivinen toiminto, jolle historiallisen individualisaation myötä on muodostunut yksilökokemuksellinen sisältö.

Olemme tottuneet puhumaan "taloudesta" ikään kuin se olisi tiedonala, tai jopa tieteenala. Opillisuus taitaa olla kirkas- ja puhdasoppisinta näiden ääriliberalistien piirissä.

Oma kantani on lähinnä yritystä hajottaa tämä ajatushistoriallinen legitimaatio – ihan sieltä kartesiolaisen järjen syntyhetkiltä nykyiseen täydellistymään asti – ja tuoda mukaan muut ihmistieteet, sosiologia, psykologia, ryhmäpsykologia. Niidenkin ongelmat meille riittäisivät -- ei meillä ole toistaiseksi ihmistieteissä edes pätevää ihmiskuvaa – eikä ongelmien tarvitsisi kertautua keskiaikaista uskonnollislaatuista pyhitystä nauttivalla "talouden" ajatusalueella.

– Nämä ylläolevat lauseet ovat likimain pelkästään toistoa siitä mitä tähän mennessä on jo sanottu. Sanoisin vielä näin: jos lukija ymmärtää näistä teksteistä edes jotain olennaista, hän ei kysele sellaisia kysymyksiä kuin yleensä talouskeskusteluissa kysellään. Mutta se sokeus, joka keskuudessamme vallitsee, ei ole kenenkään yksityisen, vaan se on nimenomaan tyypillistä aikamme individualistista sokeutta.




9) Elämme eräänlaisessa hullujenhuoneessa, jossa niillä joilla on eniten valtaa on vähiten ymmärrystä.

Keskiajan teokraattisessa maailmanjärjestyksessä ihmiset selittivät aivan kaiken Jumalan tekoina ja tahtona, ja aivan vastaavasti me taloususkonnon talousteokratian maailmanjärjestyksessä elävät ihmiset selitämme kaiken "taloudellisten realiteettien" vaikutuksina.

Jopa keksinnöt. Talousliberalisteille tekisi hyvää lukea esimerkiksi Egon Friedellin "Uuden ajan kulttuurihistoria", jonka kolmessa osassa käydään läpi noin 1300 niin tieteen kuin taiteen kehitykseen pysyviä jälkiä jättäneen ajatusvaikuttajan elämänkerrat – eikä heistä löydy yhtäkään jolle raha olisi toiminut motiivina.

Raha ei kerta kaikkiaan auta ihmistä ajattelemaan yhtään paremmin. Silti kaikki valta yhteiskunnassamme on niillä jotka eivät maailmasta juuri muuta ymmärrä kuin "talouden" ja "rahan".

No, luulen kuitenkin, että ainakin jotkut jollakin lailla tajuavat että jokin aivan viime aikoina finanssitalouteen ilmestynyt tekijä on täysin hallitsematon – ja sillä lailla uusi, ettei taloushistoriasta ole apua kaaoksen hallitsemisessa.

Mutta toimijat toimivat, eikä heille ole suotu ajattelun lahjaa. Toiminnan legitimoi olemassaoleva todellisuus, ja toiminnalla hallitaan vain niitä toimia joihin osallistutaan. Kokonaisuus ei ole kenenkään "hallinnassa", mutta silti taloudessa on kyse nimenomaan kokonaisuudesta, ei yksittäisten tapahtumien summasta. – Talous ei ole mikään oksymoroni, hayekilainen ”hajautetun järjen systeemi”.

Poliitikot osaavat ajatella kokonaisuuksia vain ideologioiden kantimissa. He ovat kantansa ja ryhmänsä valinneet, eikä tämä ryhmittyminen suinkaan auta heitä ajattelemaan yhtään paremmin. Poliitikko elää itsepetoksen ja petoksen häilyvässä välimaastossa. Olen tuntenut elämässäni satoja poliitikkoja, mutta toistaiseksi en ole osannut kunnioittaa ainoatakaan.

En tiedä onko mitään tehtävissä. Hyvin harvat tajuavat miten isoista asioista on kyse – kokonaisista historiallisista ajatusperinteistä, ajatuslaaduista, ajatusvirheistä. Virheet ovat niin tavattomia, ettei niitä ikään kuin tavallisilla sanoilla voi oikein kuvatakaan.

Kuka tajuaa mitä se merkitsee, että eurooppalainen ihminen eli tuhat vuotta keskiajalla kokien totena että maailma hänen ympärillään muodostui "Jumalan teoista ja tahdosta"? Kuka tajuaa, ettemme me ole sen viisaampia – että talousteokratia on aivan yhtä valtava harha kuin mitä teokratian maailmanjärjestys oli?

Aikanamme me tulimme koulusta jossa opimme ulkoa luettelemaan mm. Jaakobin poikien nimet. Oliko se ihan täysijärkistä touhua? Nyt niille tosiaan opetetaan liberalistisia talouskliseitä – kuinka joko tuhlaat tai säästät saamasi euron. Ja miten siitä syntyy se "talous". Ei sitä oikein tiedä pitäisikö siinä itkeä vai nauraa.







takaisin