takaisin
Kuvien palvontaa
1.
"Aistimien välityksellä
tulvii mieleemme vaikutelmia, aistimuksia, jotka muodostavat
yksinkertaisimman psyykillisen tosiasian, jonkinlaisen henkisen
raaka-aineksen - rohkeata siirtokuvaa käyttääksemme.
Erilliset aistimukset tuskin milloinkaan tulevat tajutuiksi; ne
sulautuvat kokonaisuuksiksi, ilmenevät tajunnallemme yhtenäisinä
havaintokuvina eli aistihavaintoina. Ikkunani edessä kasvavan
pihlajan värit ja sen lehvistön ääriviivat
heijastuvat mieleeni näköaistimuksista sukeutuvana
havaintona, puutarhan tuoksut johtuvat tajuntaani lainehtivien
hajuaistimusten kokoutumina, tuulen kohahdus on lukemattomien
kuuloaistimusten synnyttämä kokonaisvaikutelma jne. Kaikki
nuo havaintokuvat, jotka ilmaantuvat tajuntaan vain lyhyeksi hetkeksi
väistyäkseen uusien vaikutelmien tieltä, näyttävät
kuitenkin voivan säilyä mielessä, vieläpä
pitkiäkin aikoja. Vuosien kuluttua saattaa minulla olla hyvinkin
eloisa pihlajan mielikuva: 'näen' sen tukevan, hiukan vinosti
kohoavan rungon, sen pyöreän lehväjoukon ja erikoisen
vihreyden, vieläpä kukaties ne pari punaista lehteä,
jotka äsken havaitsin erään oksan latvassa. Pitkien
väliaikain kuluttua palautuvat samoin mieleeni entiset
kuulovaikutelmat: kotipitäjäni kirkonkellojen sointi,
vanhojen tuttavain äänet yms. Näissä ja muissa
samanlaisissa tapauksissa, kun alkuperäinen vaikutelma uudistuu
tai kun luulen sen uudistuvan sellaisena kuin sen todella olen ennen
kokenut, nimitän mielikuvaani erikoisella nimellä. Se on
muistikuva. Mutta usein sattuu niinkin, että löydän
mielestäni kuvan, joka lähemmin tarkasteltuna osoittautuu
alkuperäisestä havainnosta poikkeavaksi. Pihlaja, jonka
sijoitan vapaasti sepittelemääni kertomukseen, on ehkä
aivan toisenlainen kuin mikään näkemistäni,
laajempi lehvistöltään, monihaaraisempi jne. Siitä
huolimatta siinä tietysti voi olla jonkin oksan päässä
pari punaista lehteä. Tällaista muuntunutta
tajunnansisältöä, jossa kenties siellä täällä
huomaan entisten havaintojen sulautumia, nimitän mielikuvaksi
(sanan suppeammassa merkityksessä) eli fantasiakuvaksi. Paitsi
muisti- ja fantasiakuvista puhumme vielä yleismielikuvista eli
tyypillisistä mielikuvista, jotka otaksumme saatavan siten, että
jätetään huomioimatta ryhmään kuuluvain
yksilöjen erikoispiirteet ja pidetään silmällä
vain ryhmän yleisiä ominaisuuksia, joten näin syntynyt
kuva sopii koko ryhmän edustajaksi. Edelleen mainitaan
sielutieteessä käsitteet tarkoittaen niillä
mielikuvia, joissa yksityisen esineen tai kokonaisen esineryhmän
tunnusmerkit ajattelun avulla yksityiskohtaisen täsmällisesti
määritellään. Puhutaanpa vielä
ajatuksistakin erikoisina 'epähavainnollisena' eli 'kuvattomana'
tajunnan sisältönä, johon kuuluviksi käsitteetkin
toisinaan määritellään."
Tämä sitaatti on kappale Juho Aukusti (August)
Hollon v. 1918-19 ilmestyneestä kasvatusopillisesta suurtyöstä
"Mielikuvitus ja sen kasvattaminen". Poiminta on
kaksiosaisen yhteensä noin viisi ja puoli sataa sivua käsittävän
filosofis-kasvatusteoreettisen tutkielman ensimmäisen osan
neljännestä luvusta. Monia kokonaisia kirjoja voitaisiin
korvata tämän "Mielikuvat" -kappaleen
sisältämällä tiedolla. Monia myös voitaisiin
kirjoittaa tämän kappaleen pohjalta. 1900-luvun alun
ajankuvassa Hollon kokonaisvaltainen tutkijanote asettuu luontevasti
rakentamaan siltoja ja kattamaan toisistaan eriytyviä
filosofiaa, kasvatustiedettä ja psykologiaa. Hollon peruskäsitys
ihmisestä on kehitysajattelun läpäisemä: ihminen
niin lajina kuin yksilönäkin on käsitettävä
kehittyneenä ja kehittyvänä olentona, ja myös
kasvatusopin täytyy lähteä liikkeelle jäljittämällä
tämän kehityksen ehtoja ja edellytyksiä. Hollon
suurtyön kakkososa oli samalla hänen
tohtorinväitöskirjansa, ja hän teki kunnioitettavan
elämäntyön yliopistollisella uralla kasvatustieteen
parissa. Hän toimi professorina Helsingin Yliopistossa ja
myöhemmin muutamia vuosia Tampereella Yhteiskunnallisen
Korkeakoulun kanslerina.
Kokopäivätyö
akateemisessa maailmassa ei kuitenkaan ollut Hollolle kuin yksi
projekti hänen määrättömästä
henkisestä arsenaalistaan. Hollo oli myös kirjallisuusmies
henkeen ja vereen. Hän kirjoitti kymmenluvulla laajakatseisia
kirjallisuuskritiikkejä, ja elämänsä toisen
jättiläistyön hän teki suomentamalla miltei koko
klassisen suuren maailmankirjallisuuden. Hänen käännöstyönsä
määrä on hätkähdyttävä: noin
kolmesataa mitä keskeisintä ja tärkeintä
kirjallisuuden, filosofian ja tieteen klassikkoteosta, useista eri
kielistä ja kautta historian. Hollo käänsi
käytännöllisesti katsoen kaiken kääntämisen
arvoisen alkaen Tuhannen ja yhden yön saduista antiikin
klassikoiden, Cervantesin Don Quijoten ja Tolstoin Sodan ja rauhan
kautta Nietzschen ja Bertrand Russellin teoksiin. Viime vuosisadan
alussa maamme oli vielä melkoinen henkinen takapajula, jopa
osassa maata elettiin liki keskiaikaisella tavalla savupirteissä,
ja tätä taustaa vasten katsottuna Hollon suururakka
näyttäytyy todellisena sivistysprojektina, oman
lahjakkuuden varauksettomana lahjoittamisena oman kansan parhaaksi.
Hollo uskoi sivistykseen, kasvatukseen ja kehittymiseen, ja siltä
pohjalta hän teki määrällisesti käsittämättömän
elämäntyönsä. Isänmaallinen ahtaasti
patrioottisessa mielessä hän ei ollut. Oikeastaan
päinvastoin: hän oli nimenomaan kosmopoliitti, paljon
matkustellut ja laaja-alaiset vaikutteensa kypsäksi
suvaitsevaksi humanismiksi sulattanut maailmankansalainen, joka toimi
yleisinhimillisistä motiiveista, eikä tuntenut tarvetta
ohjata suunnattomia sielunvoimiaan minkään ahtaan aatteen
palvelukseen.
Hollon suvereniteetti ja hänen suuruutensa
ihmisenä, humanistina ja maailmankansalaisena tulevat hyvin
esiin hänen jälkeensä jättämistään
päiväkirjamerkinnöistä, jotka hänen
tyttärensä Irina on toimittanut kirjaksi. (”Sielun
vaellus”, WSOY 1985) Kirjaan on Kai Laitinen laatinut lyhyen
elämänkerran, jossa mainitaan Hollon viipyneen vuosia
Wienissä väitöskirjavaiheensa jälkeen.
”Ulkomaanvuosien päiväkirjassa vilahtelee nimiä,
jotka Suomessa pitkään pysyivät tuntemattomina: Stefan
George, Franz Werfel, Arthur Schnitzler. Mutta kaikkein tärkein
ja likeisin heistä oli Karl Kraus, dramaatikko, satiirikko,
älyniekka.” Huomautettakoon, että samainen Kraus oli
myös yksi niistä harvoista, jotka Wittgenstein mainitsee
vaikuttajikseen. Kun Wittgenstein lahjoitti pois isältään
perimäänsä omaisuutta, ne kirjailijat ja taiteilijat,
jotka valittiin taloudellisesti tuettaviksi, löytyivät
kustantaja Ludwig Fickerin ympärille kerääntyneen ns.
Karl Kraus -piirin liepeiltä.
Useimpien suomalaisten
yleissivistys ei tänäkään päivänä
kanna niin pitkälle että heidän olisi mahdollista
lukea ymmärtäen läpi edes kymmenesosa siitä
kirjallisuudesta jonka Hollo suomensi. Mutta myös niiden, joiden
henkiset harrastukset ovat aktiivisia, täytyy Hollon ajatustyön
äärellä pysähtyä hämmästelemään
miten läpiajateltuja hänen kasvatusajattelunsa
käsitteelliset lähtökohdat olivat. Olemme yhä
niiden samojen kysymyksenasettelujen äärellä jotka
Hollo niin elävästi esitti. Yllä siteerattu mielikuvia
käsittelevä teksti jatkuu:
"Se mitä ylempänä
on mielikuvista sanottu, tuntunee ainakin suurimmaksi osaksi
jokapäiväisimpään kokemukseen perustuvalta,
enempää selittelyä kaipaamattomalta tosiasiajoukolta.
Tarkempi silmäys osoittaa sentään mainituissa
seikoissa piilevän vaikeitakin ongelmia, joiden ohi olemme
kepeästi liukuneet. Sanoimme vaikutelmia tulvivan mieleemme
'aistimien välityksellä'. Todellisuudessa asia tietysti on
niin, että aistielimeen vaikuttava kiihoke aiheuttaa
hermostollisen, aivoihin johtavan kiihotustilan. Mutta kysymyksessä
olevia fysiologisia ilmiöitä vastaavat psyykilliset
tosiasiat, aistimukset, muodostavat aivan omalaatuisen todellisuuden,
ja moitteettoman sillan rakentaminen näiden eri maailmojen
välille on tieteen suurimpia, toistaiseksi ratkaisemattomia
tehtäviä. Sanoimme aistimusten tajunnassa esiintyvän
kokonaisuuksina. Mutta miten sellainen sulautuminen on ajateltava
tapahtuvaksi? Sanomme mielikuvain 'säilyvän' ja
'palautuvan'. Miten ovat sellaiset siirtolauselmat tässä
kohden ymmärrettävät? Vihdoin herää sarja
itse 'kuvia' koskevia kysymyksiä. Mikä on mielikuvain suhde
havaintokuviin, muisti- ja yleismielikuviin, käsitteisiin ja
ajatuksiin? Mitkä näistä muodostavat mielikuvituksen
'aineksen'? Ja onko näillä kaikilla sielutieteessä
olemisenoikeutta?"
Tuskinpa kukaan nykyinen aivo- ja kognitiotutkija osaisi
näin pätevästi esittää perustavanlaatuiset
kysymykset fenomenologisen kuvailun ja perimmiltään
positivistisen tutkimusmetodologian väliltä. Tietoisuuden
ja ajattelun ongelmille oli jo Hollon aikana hahmottunut sama pohja
kuin mikä niillä on vielä nykyäänkin. Meidän
on kuvattava tietoista ajatteluamme sanoilla jotka tuntuvat sitä
parhaiten kuvaavan - ja toisaalta meidän on tutkimusta ja
mittauksia varten kehitettävä sellaisia käsitteistöjä,
jotka tekevät mittaamisen mahdolliseksi. Nämä
pyrkimykset eivät välttämättä käy
yksiin, ja niin tietoisuutta ja ajattelua koskevat kuvaamisen
ongelmat jäävät elämään.
2.
Varhaisnuorilla esiintyy muuan mielenkiintoinen
näköhavaintoihin, muistiinpainamiseen, muisti- ja
mielikuviin sekä ajatteluun liittyvä ilmiö, jota
sanotaan eideettisyydeksi. Kyseessä ovat "aistimusvoimaiset
näkökuvat", jotka ilmeisestikin sijoittuvat jonnekin
jälkikuvien ja mielikuvien välimaastoon. Jälkikuvathan
ovat aistifysiologinen, silmän näkösolujen toimintaan
palautuva ilmiö, joka poikkeuksetta jokaisella tervesilmäisellä
esiintyy kun tarpeeksi pitkään tuijotetaan liikkumattomin
katsein yksiväristä kohdetta, ja siirretään sen
jälkeen katse tasaharmaalle taustalle. Tällöin silmän
verkkokalvolla olevat näkösolut hermofysiologista
tasapainotilaa tavoitellessaan tuottavat taustapinnalle ikään
kuin heijastuksena, vastavaikutuksena, alkuperäisen ärsykekuvan
muotoisen mutta komplementtiväriä olevan jälkikuvan.
Jälkikuville on ominainen sellainen piirre, että ne
näyttävät heijastuvan tyhjälle tuijotuspinnalle
sitä suurempana mitä kauempana pinta on (ns. Emmertin
laki). Jälkikuva on siis aistielimessä, silmässä,
syntyvä toiminnallinen reaktio, jonka seurauksena näköhermot
tuottavat näkövaikutelman, joka "oikeasti"
sijaitsee näköelimissä ja aivoissa, mutta joka silmän
linssien läpi näennäisesti sijoittuu sille
etäisyydelle jossa tausta on. Tällöin se siis vastaa
näennäiseltä kooltaan taustalle verkkokalvolta
heijastuvaa projektiota.
Emmertin laki ei eideettisten kuvien
suhteen päde. Kuitenkaan kyseessä eivät ole puhtaasti
aivoihin sijoittuvat muisti- ja mielikuvat, vaan tapahtuu
jonkinasteinen näköaistin mukaanveto. Juuri tämä
on eideettisyydelle ominainen piirre. Kun Aristoteles aikanaan
ajatteli näkemisen tapahtuvan siten, että silmästä
lähtee maailmaan eräänlainen näkösäde -
tämä vaikutelma syntyi selvästi kun esim. tarkasteli
kissaeläinten pimeässä hehkuvia silmiä -
eideetikkojen olemassaolo näyttäisi kauniisti todistavan,
ettei Aristoteleen teoria ollut kokonaan totuutta vailla.
Koetilanteessa eideettisiä kuvia tuotetaan kuten jälkikuviakin:
katsotaan intensiivisesti jotain selvärajaista, selkeäväristä
kuvaa, esimerkiksi jotain postikorttia tai tilannekuvaa, ja
eideettisiä taipumuksia omaavan henkilön tajuntaan
tällainen kuva piirtyy oudon voimakkaana, niin että vaikka
kuva otetaan pois, se säilyy eideetikolla todellisuusvoimaisena,
aistimusvoimaisena, ikään kuin hän näkisi sen
jatkuvasti edessään. Hän pystyy kertomaan kuvasta
tarkkoja yksityiskohtia, esimerkiksi laskemaan kuvassa esiintyvien
tikapuiden tikkaat tms., ja jos kuva esittää dramaattista
tilannetta, dynaaminen jännite saattaa siirtyä eideetikkoon
niin että hän kokee kuvan elävän ja suorastaan
tuntee olevansa itse tapahtumien keskellä.
Eideettinen
taipumus on voimakkaimmillaan jossain 11-13 ikävuoden
tietämillä, jolloin noin joka toiselta lapselta voidaan
todeta eideettisyyden olemassaolo. Sukupuolella ei ole merkitystä
muutoin kuin että tyttöjen kohdalla huippukohta sijoittuu
hieman aiemmas kuin pojilla. Eideettisyys kuuluu siis mitä
ilmeisimmin normaaliin kognitioon, ja sitä voidaan pitää
kehityspsykologisena ilmiönä. Sillä on niin selviä
jälkikuvamaisia ominaisuuksia, että ilmiön merkitystä
tuskin voidaan ymmärtää, elleivät jälkikuvat
sisälly selitykseen. Toisaalta se kytkeytyy suoranaisesti
muisti- ja mielikuvamaailmaan, joten sitä voidaan pitää
eräänlaisena välittäjänä aistielinten
fysiologian ja ajattelun psykologian kosketuspinnalla. Kuten voidaan
puhua yleensä havaitsemisen kehästä, eli ulkomaailmaa
koskevien havaintojemme ja sisäisen tietomme kumuloitumisesta,
tai käsitteiden ja kielen kehästä, eli
intersubjektiivisen kielen ja oman merkityksenantomme
vuorovaikutuksesta, samoin voitaisiin puhua kuvien ja ideoiden
kehästä, eideettisestä kehästä. Niin sanottu
valokuvamuisti saattaisi olla eideettisyyden yksi erityinen
ilmenemismuoto. Siinä on kuitenkin kyseessä selvästi
nimenomaan muisti - muistisuoritus on omaa laatuaan oleva
ajattelutapahtuma.
Kysymykset aistimusten ja tiedon sekä
käsitteiden ja kuvien keskinäisestä yhteydestä
ovat loputtomia. Ajattelun aineksiksi meillä on maailmasta sekä
tietoa että kuvaa. Ihmismielen historialliset kerrokset ovat
kuin pino kuvia, joita kielellis-käsitteellinen ajattelu pyrkii
aina täydellisemmin jäsentämään ja
järjestämään. Kaukana primitiivisen alkulauman
tajunnassa on kuva Vuorijumalasta, tuosta ensimmäisestä
invarianttisesta merkityslaajentumasta, ensimmäisestä
yleiskäsitteestä -- ja nyt meillä on kaikkialla
edessämme vuorenkorkuinen pino mitä erilaisimpia kuvia.
Menneisyyteen meidät liittää päättymätön
käsitteellinen köysi, jonka lujuus ei seuraa siitä
että jokin yksittäinen säie kulkisi läpi koko
köyden, vaan siitä että niin monet säikeet ovat
punoutuneet toisiinsa (Wittgenstein). Elämän virta on ollut
katkeamaton, ideat ja ihanteet elävät meissä yhä.
Antiikin jumalatkin, nuo omalle elämällemme muotoa antavat
ja selityksiä tarjoavat kuva-ideat, elävät jälleen
päittemme yläpuolella julkkiskulttuurin muodossa.
Nyt
kyselemme huolestuneina: häviääkö pitkälle
kehittynyt kielellis-käsitteellinen ajattelu, kirjoitettu ja
kenties kunnollinen puhuttukin kieli maailmasta? Nythän meitä
jälleen näyttää hallitsevan tiedonvälitys,
joka operoi kuvilla, kuvilla, kuvilla. Kuinka meidän käy?
Olemmeko kenties jälleen jokin jättimäisen henkisen
taantuman kynnyksellä, vajoamassa kohti uutta keskiaikaa,
jolloin kuvat korvasivat Rooman valtakunnassa jo olemassaolleen,
mutta sitten kadonneen luku- ja kirjoitustaidon? Olemmeko taas
palaamassa keskiaikaan, jolloin kuvia tehtiin kokonaan erilaisilla
ehdoilla, ilman "näköisyyttä" ja
perspektiiviä, kokonaan erilaisista premisseistä liikkeelle
lähtevien kielellis-käsitteellisten arvo- ja
merkityssisältöjen varassa?
Keskiajallahan kuvat
olivat lukutaidottomalle rahvaalle tarkoitettu apukeino raamatun
kertomusten havainnollistamiseksi, ne olivat eräänlaisia
repliikittömiä sarjakuvia. Niiden tehtävänä
oli korvata kirjoitus, ja siksi kuviin sisällytettiin
ei-visuaalista informaatiota esimerkiksi kuvaamalla tärkeät
henkilöt suurempina kuin vähemmän arvokkaat. Mikään
näköisyys tai perspektiivi ei tällaiseen
"kuvakirjoitukseen" sopinut. Mutta entä nyt? Kuvat
valtaavat jälleen maailman, ja siinä missä niiden
aihepiiri keskiajalla rajoittui pelkästään pyhän
ilmoituksen havainnollistamiseen, siinä omat kuvamme
valitettavasti käyvät myös yhtä lailla
aihepiireiltään rajoittuneiksi. Ne ilmoittavat vain uudelle
ajalle ominaisia kartesiolaisia dualismeja. Seksi toisaalta väkivalta
toisaalta, harmonia toisaalta hirvittävät efektit
toisaalta, jatkuva vastakohta-asetelmallisuus ja siihen liittyvä
etäisyydenotto, aina entiset rajat ja kokemukset ylittävä
elämyksenmetsästys, ja kaiken edellytyksenä Minän
ja Maailman vastakkainasettelusta juontuva jatkuva oman itsen ja
ihmisidentiteetin määrittely -- nämä muodostavat
kaikista tiedonvälityksen tuuteista päällemme
hyökkäävän kuvapaljouden keskeisen sisällön.
Näennäisestä visuaalisesta rikkaudestaan huolimatta
omat ikonimme osoittautuvat lähemmässä tarkastelussa
sisällöllisesti hyvin määräytyneiksi ja
henkistä köyhyyttämme hyvin kiteyttäviksi.
Voidaan sanoa: kun olet lukenut yhden kuva-magazinen, olet lukenut ne
kaikki.
3.
Ihmispsyykelle ominainen piirre, se jonka ajatellaan erottavan
meidät muista eläimistä, on ns. tietoisuus. Puhutaan
itsetietoisuudesta, jolla tarkoitetaan sitä että koemme
oman olemassaolomme ja sen tietynlaisen eheyden ja jatkuvuuden.
Voisimme ehkä käyttää sanaa holismi kuvaamaan
sitä miten tietoiselle ajattelullemme on ominaista muodostaa
kokonaiskuva niin itsestämme kuin maailmasta. Tällaisen
holismin rooli tulee hyvin esiin lukemattomissa
havaintopsykologisissa kokeissa, joissa paljastuu miten
aistinelintemme välittämät vaikutelmat mielessämme
jäsentyvät aina jonkin tietyn, kussakin tapauksessa
käyttökelpoisen kokonaishahmon puitteissa, ja yhtä
lailla holistinen taipumus tulee näkyviin pyrkimyksessä
selittää maailmaa mahdollisimman yleispätevien
lainalaisuuksien kautta. Se mitä sanomme järkiajatteluksi
tai parhaassa tapauksessa logiikaksi on holismin puhtain ilmentymä
- koemme että puhtaasti muodollinen päättely on
yleispätevintä mitä järki voi kehittää,
siksi logiikkaa voi olla vain yksi kappale. Voimme tosin puhua eri
ehdoilla olemassaolevista loogisista todellisuuksista - ns.
loogisista avaruuksista - mutta ne kaikki täyttävät
täsmälleen samanlaisen yleispätevyyden ehdon, eli
saman logiikan on läpäistävä kaikki mikä sen
piiriin sulkeutuu. Niissä toteutuu siis holistinen ominaisuus.
Aivofysiologia on ottanut haasteekseen inhimillisen
tietoisuuden selittämisen, mutta toistaiseksi se on tämän
haasteen edessä jokseenkin voimaton. Voidaan kysyä hukkaako
se ehkä parhaat voimansa täysin vääriin
kysymyksenasetteluihin, kun se lähestyy ihmisajattelua
kartesionistisesta konemetaforasta käsin ja karsii kuvailevia
käsitteistöjään teknisille mittalaitteille
sopiviksi. Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että
aivofysiologia on antanut vahvimmat ja hämmästyttävimmät
näyttönsä ei suinkaan aivotapahtumien selittämisen
saati hallinnan vaan sen todistuksen puolesta, ettei ajattelua
pystytä aivofysiologisesti ymmärtämään. Kun
tutkimuksissa käy ilmi, että esim. näköhavainto
koostuu pienistä palasista - mahdollisesti senkaltaisista
alkutekijöistä joita migreenipotilas näkee silmissään
kohtauksen aikana - ja että aivoissa on useampia kymmeniä
"keskuksia" joissa näköaistimusta
"prosessoidaan", tämä kertoo ehkä
paremminkin tietoisuuden tavoittamattomuudesta kuin antaa toivoa
siitä että ihmisajattelun salat jonakin päivänä
tunnettaisiin tarkkaan ja voitaisiin vaikkapa rakentaa samalla
kaavalla toimiva keinoäly.
Neuropsykiatri Oliver Sacks,
jolta edelläoleva migreeniviittaus on peräisin, kertoo
kuuluisassa kirjassaan "Heräämisiä"
unitautipotilaista, jotka dopamiinikokeilun tuloksena heräsivät
pitkästä koomankaltaisesta horrostilasta ja hetken aikaa
elivät "täyttä elämää"
aistivina ja kokevina, tietoisuudeltaan virkistyneinä ihmisinä.
Mikä on tämä tietoisuus, johon he uudestaan
havahtuivat? Monet heistä todella kokivat kuin heränneensä
pitkästä unesta - unesta, jonka aikana he tosin olivat
oudolla "syrjästäkatsovalla" tavalla tietoisia
siitä mitä ympärillä tapahtuu. Mutta
historiallinen jatkuvuus oli kadonnut, he olivat menettäneet
miltei koko ihmisiän, vuosien varrella sattuneet yksittäiset
tapaukset olivat vain kuin irrallisia yhteydettömiä kuvia
vailla mieltä ja sisältöä. Heräämisen
jälkeen elämä ja tietoisuus tuntuivat jatkuvan siitä
mihin ne olivat aikanaan unitaudin jäljiltä jääneet.
Muuan unitautipotilas koki tuollaisia irrallisista kuvista koostuvia
todellisuusefektejä vielä valveillaollessaan: hän näki
esim. piipun sytyttämisen sarjana kuvia, jotka kaiken lisäksi
eivät tulleet tietoisuuteen siinä järjestyksessä
missä asioiden todellisuudessa täytyi tapahtua, vaan piipun
savun tuprahdusta saattoi seurata tulitikun raapaisu, tms. Näissä
häiriötiloissa näemme miten monimutkainen asia
tietoisuutemme on. Tapa, jolla havainnoistamme rakentuu aivoissamme
kokonaiskuva, saattaa varioida käsittämättömässä
määrin. Kuitenkin kokemus omasta itsestä, omasta
olemassaolosta ja sen jatkuvuudesta voi olla suhteellisen eheä.
Aivokirurgia ehkä omalta osaltaan voi havainnollistaa tätä
holistisen tietoisuuden outoa ilmiötä: kerrotaan
tapauksista, joissa potilaalta on poistettu käytännöllisesti
katsoen isojen aivojen koko toinen puolisko, ja silti tällainen
henkilö toivuttuaan tunnistaa itsensä, muistaa
menneisyytensä ja omaa kokonaisen, ehjän, persoonallisen
tietoisuuden.
4.
Historiallisissa tarkasteluissa, varsinkin silloin kun
kirjoitamme valtio- tai tapahtumahistoriaa, ihmisen holistinen
ominaisuus jää täysin noteeraamatta. Liimaamme
historian tapahtumien päälle sellaisen kuvauksen ja
selityksen, joka on oman aikalaisajattelumme, siis omalle
ajattelullemme ominaisen holismin mukainen. Kuitenkin ainoa totuus
historiasta on, että eri aikoina ihmiset ovat ajatelleet
huomattavan eri tavoin. Jopa niin, että meillä on omien
ajatteluehtojemme puitteissa joskus melko mahdotontakin eläytyä
jonkin historiallisen ajan elämäntuntoihin.
Yrityksissä
hahmottaa historiallista aikalaisajattelua meillä on työkaluina
käytettävissä vain oma psyykemme ja sen asettamat
rajat. Kysymys historiantulkinnoista vertautuu jollakin tavalla
mahdollisuuksiin rakennella erilaisia loogisia historiallisia
avaruuksia, tosin sisällöiltään varsin
kokemuksellisia. Muuan lähtökohtainen realiteetti tekee
tällaisten psyykkisten avaruuksien rakentelun helpommaksi:
tiedämme että tietoiselle kokonaisvaltaiselle
ajattelullemme on aina ollut ominaista taipumus muodostaa samojen
premissien varassa kuva sekä itsestämme että
maailmasta. Aikakauden ihmiset noteeraavat aina itsessään
samoja tai vastaavia piirteitä kuin mitä he pyrkivät
toteuttamaan yhteiskunnassaan. Ihmisten käsitykset itsestään
ja käsitykset yhteiskunnasta kulkevat aina käsi kädessä.
Minä ja maailma ovat analogisia. Tieto siitä miten yksilöt
ajattelevat ja mitä he arvostavat kytkeytyy siihen millainen
heidän yhteiskuntansa on, ja vastaavasti tieto heidän
yhteiskunnastaan kertoo aina jotain siitä millaisia kansalaiset
yksilöinä ovat. Historiallisia rekonstruktioita varten
löytyy siis tukirakenteita.
Viime vuosisadan valtio- ja
tapahtumahistorian merkittävimpiä ja merkillisimpiä
ilmiöitä oli ns. Kolmannen valtakunnan eli Hitlerin
fasistisen natsi-Saksan nousu ja tuho. Tässä järkyttävässä
ja monisäikeisessä inhimillisessä murhenäytelmässä
punoutuivat toisiinsa niin yksilöitä koskettava psykologia
kuin se mitä sanotaan kansanluonteeksi. Lyhyen, ylikiihottuneen
hetken ajan ensimmäisen maailmansodan tappion katkeroittamat ja
alistetut saksalaiset saivat kokea nousevansa maailmanhistorian
taivaalle luodakseen jotain ylivertaista ja jopa yli-inhimillistä.
Syvyyspsykologisesti arvioiden kyse oli kansallisessa mittakaavassa
tapahtuneesta, varhaisissa kehitysvaiheissaan vammautuneen
saksalaisen sielun suunnattomasta ylipuolustusreaktiosta, joka jo
käynnistyessään sisälsi oman tuhonsa siemenet.
Psyykkisinä eväinä olivat vain auktoriteettia kaipaava
huono omanarvontunto ja mustavalkoasetelmista vahvistusta saava
epävarma minuus. Tällainen minä yritti projektiivisen
mekanismin kautta kääntää kaikki kipeät
asiat vastakohdikseen: koetun tappion voitoksi, häpeän
ylpeydeksi, alhaisen ja raakalaisuuteen taipuvan mielenlaadun
kunniaksi ja sotasankaruudeksi. Koetun tappion myrkyttämä,
yhteiskunnallisen hajaannuksen ja talouslaman katkeroittama kansa
tarvitsi vain jonkun joka toimisi indikaattorina ja akseleraattorina,
kansallisen sairauden oireet henkilöivän Hitlerin, joka
selvästi nimesi ja osoitti sormellaan "ulkopuolisen"
vihollisen, juutalaiset, joiden syyksi kaikki paha olo voitiin panna.
Ja niin käynnistyi itse itseään ruokkiva psykologinen
pahuuden projisoinnin kierre, joka johti yhteiskunnan
väistämättömästi keskitetyn vallan ja
lopulta fasistisen kuri- ja pakkovaltion kehitystielle. Sen
päätepisteessä näyttäytyivät kaikki ne
piirteet, jotka yksilöiden sairaissa sieluissa alusta asti
potentiaalisina olivat odottaneet toteutumistaan.
Kolmatta
valtakuntaa voidaan pitää tietyllä tavalla
psykologisen ihmiskuvan täydellistymänä. Tämä
yhteiskunta nähtiin tiukkana valtioruumiina, se siis omasi
tiettyjä yksilöominaisuuksia. Kun ihmisihanne oli
tahdoltaan ja ruumiiltaan vahva, kurinalainen ja asettamistaan
tavoitteista tinkimätön, rohkea ja loppuun saakka
uhrautuvasti taisteleva, samanlainen piti olla uljaan uuden Saksan.
Mielikuvien tasolla yksilöihanteet, valtiokoneisto ja kaikkien
arvojen henkilöitymänä Führer läpäisivät
toisiaan. "Ein Volk, Ein Reich, Ein Führer" tarkoittaa
ideakuvaa, jossa niin yksilö, kansa, valtio ja Hitler asettuvat
hahmoina toinen toistensa päälle toistensa ääriviivoja
vahvistaen. Monissa yhteiskunnallisissa ohjelmallisissa kysymyksissä
tämä yksilöä ja yhteiskuntaa metaforisesti
läpäisevä jäsentymis- ja rakentumistapa tulee
opillisesti esiin. Fasismin massapsykologiaa persoonallisella tavalla
analysoinut Wilhelm Reich kertoo, kuinka natsien perhearvot
korostivat "tervettä" talonpoikaista perusperhettä,
joka koettiin eräänlaisena perheenpään johtamana
patriarkaattisena pienoisvaltakuntana. Minkään muun lainen
perheihanne, ihannekuva tai opillinen käsitteistäminen
tuskin olisi tullut kyseeseen, koska yhteisöllinen kiinteys ei
olisi kitkatta voinut niveltää sen paremmin muunlaisia
arvoja kuin rakenteitakaan kokonaisuuteen. On vain näennäisesti
paradoksaalista, että toimissaan äärimmäistä
julmuutta osoittaneet natsijohtajat saattoivat kotioloissaan olla
mitä moitteettomimpia perheenpäitä. Näin oli,
koska kyseessäolevassa psykososiodynaamisessa kentässä
asiat eivät olisi muulla tavalla voineetkaan olla.
Kuinka
ollakaan, kolmas valtakunta oli myös valtavan propagandistisen
esillepanon, voimakkaan ideologisen paatoksen, iskulauseiden ja
mielikuvapolitiikan, ylimitoitettujen efektien ja aatteellisen
hurmoksen ylittämätön esimerkkitapaus. Sitten antiikin
aikojen ei länsimaiden historiassa ole näytelty niin
ideaista, ihannekuville rakentuvaa näytelmää kuin
minkä Kolmas valtakunta kaikkine arkkityyppeineen muodosti.
Unohtamatta että antiikki eli omaa täyspainoista elämäänsä
omien aikalaisehtojensa puitteissa, kun taas Saksan tapauksessa kyse
oli joukkomittaisesta psyykkisestä taantumisesta, voimme ehkä
tehdä rinnastuksia kyseeseen tulevista inhimillisen ajattelun
ikuisista laeista.
Antiikissa ihmisten päiden
yläpuolelle sijoittuva jumalmaailma ja ihmisten
olemassaolonkokemus ja maailmanselitys läpäisivät
toisiaan. Vastaavasti nyt läpäisivät toisiaan yksilön
tunnot ja yhteisön rakenteet. Myös poliittinen eetos ja
sitä tukeva estetiikka läpäisivät toisiaan.
Hitler oli paitsi sairas anaalis-sadistinen pakkomielteinen
kiihkoilija myös omien kykyjensä mitätöimisestä
hyvitystä vaativa suuruudenhullu taiteilija. Koska todellisuuden
kohtaaminen on kaikille kipeille ja heikoille sieluille haaste,
Hitler tarvitsi hirvittävät todellisuusefektit
todistaakseen itselleen oman "realistisuutensa".
Kansallissosialistisen puolueen symbolit olivat alusta asti kaikkien
nähtävillä. Mittasuhteiltaan ne ylittivät kaiken
siihen mennessä nähdyn. Paraateja järjestettiin, ja
myöhemmin erilaisia katselmuksia kaikissa mahdollisissa
käänteissä. Vallan symboleiden oli määrä
olla ylivertaisia koko maailmassa. Tulevan Suurhallin piti kohota
kolmensadan metrin korkeuteen. Kansalaisten piti tuntea olevansa
osallisia Saksan suuruudesta. Jokaiselle oli tarjolla identiteetti
saksalaisena ja arjalaisena, ja jokaiselle oli tarjolla
identifioitumisen välineet. Mahtaileva, paisutteleva,
valta-asemia havainnollistava arkkitehtuuri ikiaikaisine
pylväikköineen, portteineen, portaikkoineen, kaikkialla
läsnäolevat visuaaliset efektit symboleineen, samaten
natsien massiiviset joukkokokoukset, hypnoottiset
mielenylennysnäytökset suurieleisine koreografioineen,
jatkuva lojaliteetin tunnustaminen korostunein kunniaelein - voiko
yksilöä enää kiinteämmin yhteiskuntaan
integroida? Voiko yhteiskuntaa enää täydellisemmin
idealisoida?
Natsien regressiiviset mieltymykset
muinaistarustoihin, sankaruuden ja militaarisuuden palvonta, niin
miesten kuin varsinkin naisten rakastamat univormut,
homoeroottissävyinen vartalonpalvonta ja saman mitalin toisena
puolena kaiken poikkeavuuden ankara vainoaminen, konservatiiviset
taide-ihanteet -- kaikki tuo kulttuurisesti ylevöittävä
aines, ideakuvat, joiden läpi kaikki nähtiin, peittivät
täydellisesti rujon todellisuuden. Mikä tämä
todellisuus oli? Se oli muutamista rähjäisistä ja
häiriintyneistä perustajajäsenistä vyöryn
tavoin kansanliikkeeksi kasvanut surkea puolue, sen kaikissa toimissa
toteutunut raadollisuus, fasismin primitiivinen raakuus,
pubertaalinen keskenkasvuisuus, hurmahenkinen itsepetos ja
tekopyhyys, ja lopulta myös sodan hirvittävä, järjetön
ja päättymätön verenvuodatus.
Kansallissosialismin kulissit loivat oman
sisäänpäinsulkeutuvan "holistisen"
kokonaisuutensa, jossa kaikki näyttäytyi omassa valossaan
ja jossa kaikki jäsentyi samojen läpäisyperiaatteiden
mukaan. Ei enää ollut erikseen yksityistä ja yleistä,
kansalaista ja kansaa, ei psykologiaa ja yhteiskuntatiedettä -
sana kansallissosialismi kuvaa oikeastaan hyvin tätä
kaikkiläpäisevyyttä. Ikään kuin jokainen
olisi ottanut niskaansa tuon roomalaisen kuvitteellisen
fascis-vitsakimpun ja ruoskinut itseään ja toisia yhä
ylikiihottuneempaan mielentilaan pyrkiessään yhtymään
yleviin ideakuviin. Yli-ihmisihanteessa raja ihmisen ja jumalan
välillä jälleen liukenee. Kuin itsestään
tällaisen järjestelmän pystyttäjä omaksuu
jumalan roolin, ja tällainen järjestelmä mieluusti
näkee pystyttämänsä hierarkian huipulla
jumalallisia ominaisuuksia Führerissä tai Isä
Aurinkoisessa. Psykologisella tasolla idealisointi ja kohtuuttomat
odotukset johtavat siihen että todellisuuden kohtaaminen koetaan
haasteena, että on pakko todistaa idealismi realismiksi. Näin
ajaudutaan oman todellisen heikkouden kompensointiin ja
projektiivisen pahuuden päättymättömään
kierteeseen, käytännössä pakkovaltaan ja
romahdukseen. Vasta jäljestätuleville, joilla on jo
tarkasteluilleen historiallista välimatkaa, paljastuu, että
ihmisen ja jumalan rajat häviävät aina sitä
tehokkaammin mitä syvemmälle primitiiviseen barbariaan
ihmiset vajoavat.
Tällaisella järjestelmällä
on sitä hyvin kuvaava yleinen nimi: totalitarismi. Yksilö
ja yhteiskunta resonoivat, ne toistavat toisiaan marssiaskelten
kaiussa. Niistä tulee toinen toisensa metaforia, ne vahvistavat
toistensa ääriviivat. Totalitarismi tarvitsee toteutuakseen
aina vahvat, vankkumattomat ideakuvansa. Tällaiset kuvat ovat
aina olleet ihmisen päässä, juuri ne tekevät
ihmisestä ihmisen. Ihminen näkee aina itsensä muiden
ihmisten peilissä, yhteisten ihanteiden peilissä, ja
ihminen on luonnostaan kuvien palvoja, niinpä hänestä
on helppoa myös kehittää haluttu kuva. Hän haluaa
nähdä itsensä tärkeänä jäsenenä
jättiläismäisessä ylevässä
yhteiskunnassa, rattaana suuren koneiston palveluksessa. Ihminen ei
halua olla heikko. Pieni ei hänestä ole kaunista, vaan se
mikä on suurta ja mahtavaa.
5.
Mielessämme on toki paljon muutakin kuin näkömielikuvia
ja niistä edelleen kehittyneitä käsitteitä. Kuten
Hollokin mielteistä kirjoittaessaan mainitsi, sulkiessamme
silmämme näemme sielumme silmin pihlajan, mutta voimme ehkä
myös kuulla sen lehtien kahinan tuulessa, mahdollisesti
muistamme puutarhan tuoksut. Mielteitä on monen aistin alueelta.
Ken katsoo pihlajan varren taipumista tuulessa kokee jotain vastaavaa
omassa vartalossaan. Ruumiintunnot ovat takana monissa
perustavanlaatuisissa käsitteissämme, esimerkiksi sana
'käsite' viittaa tuntomielteeseen, käsille, käsiin
ottamiseen. Ihmisen itsetietoisuus ja itsehavainto sekoittuvat
mielteissä aistimien kautta saatuihin havaintoihin, ja näin
se mitä sanomme ajatteluksi, koostuu todellakin monenlaisista
rakennusaineksista. Mielellämme pitäisimme ajatuksemme
kirkkaina ja selvinä, ja tietoisuutemme taitaakin olla
jonkinlainen korkeatasoinen laatuvalikoima aivotyömme parhaita
tuotoksia, mutta ei pidä unohtaa, ettei mielikuvitus kuki ilman
alitajunnassa muhivaa humusta. Kirkkaimmallakin oivalluksella on
taustalla pimeytensä jota se välähdyksenomaisesti
leikkaa.
Visuaaliset, auditiiviset, taktiiliset, motoriset,
kustatiiviset... mielteitä on montaa lajia. Se että
eritellessämme mielemme sisältöjä puhumme
luontevasti ja ikään kuin päällimmäisinä
mieli- ja muistikuvista kertoo ehkä jotain siitä miten
keskeisessä roolissa on näköaisti. Voidaan kuitenkin
puhua myös mielletyypeistä, siitä miten miellemaailman
muodostumisessa eri yksilöille eri aistit ovat eri tavoin
korostuneita. On visuaalisia tyyppejä jotka ovat herkkiä
näkövaikutelmille, on auditiivisia tyyppejä jotka
jäsentävät jokaisen yksittäisen sävelen
sinfoniaorkesterin soitosta. Paitsi yksilölliset myös
sukupuolierot merkitsevät, esimerkiksi naiset ovat keskimäärin
herkempiä tunto- ja hajuaistinsa suhteen. Voisi ajatella, että
myös erilaiset ruumiintunnot rakentavat eri tavoin miehen ja
naisen miellemaailmaa.
Erilaisia erikoislahjakkuuksia tai
puhtaita mielletyyppejä esiintyy toki vain harvoin, useimmiten
eri aistialojen mielteet sekoittuvat sopivissa suhteissa toisiinsa.
Miellemaailmassa kehittyy myös niin sanottuja synestesioita,
joilla tarkoitetaan aistialueiden rajojen päällekkäinmenoa
ja risteytymistä. Yleisesti puhutaan punaisesta lämpimänä
värinä, kimeistä terävistä äänistä,
jne. Ikuisuuskysymys on esimerkiksi, kuulevatko ns. absoluuttisen
sävelkorvan omaavat henkilöt eri sävellajit erilaisina
synestesioiden seurauksena -- eikä tällaisten kysymysten
selvittämiseen taida tarjoutua mitään
vertailumahdollisuuksia. Jälleen kerran törmäämme
asiayhteyksiin, joissa meidän on tyytyminen ilmiöiden
fenomenologiseen kuvailuun sellaisilla käsitteistöillä
jotka näitä ilmiöitä mielestämme parhaiten
kuvaavat. (Kuinka paljon musiikkikriitikot käyttävätkin
visuaalisia mielikuvia musiikkia kuvaillessaan.)
Ruumiintunnot,
ja niihin liittyen taktiiliset kosketusmielteet, ovat myös
eräänlaisessa erityisasemassa mielteiden joukossa. Ne ovat
jotain hyvin perustavanlaatuista, ilmeisesti kehityksellisestikin
syvemmällä sijaitsevaa ja varhakantaisempaa kuin esim.
selvästi hahmottuvat näköhavainnot. Ruumiintuntojen
ulkoistaminen on se mekanismi jolla ihminen on muodostanut
käsityksensä ulkoisesta todellisuudesta ja siinä
vaikuttavista voimista. Näin on tapahtunut sekä lajin
varhaisessa esihistoriassa että esim. uudella ajalla, jolloin
eurooppalainen ihminen havahtui kokonaan uudenasteiseen
itsetietoisuuteen, eriytti oman minuutensa ja objektivoi ulkoisen
todellisuuden sieluttaen sen omista ruumiintunnoista projisoidulla
syysuhdeajattelulla. Tämän jälkeen hän tiesi,
että tuuli tarttuu pihlajan lehvistöön ja taivuttaa
puun vartta.
Ruumiintunnot näyttelevät aina
olennaista roolia, kun yksilö ottaa yhteyttä ulkomaailmaan,
ja myös silloin, kun hän ottaa yhteyttä yhteisöönsä.
Mielteiden muodostumisen pohjalta on helppo tajuta miksi yksilö
ja yhteisö ovat aina metaforisessa suhteessa toisiinsa.
Millainen yksilö-yhteisöolento Hitlerin Kolmas valtakunta
ruumiintuntoinen oli? Motorisilla ja taktiilisilla mielteillä
ladattu: vahva, kurinalainen, ruumiillisesti terve, yhteistahtia
marssiva, omaa kiinteyttään ja yhdenmuotoisuuttaan
varjeleva, vähäisintäkin epäjärjestystä
sekä erilaisuutta sietämätön -- ja äärimmäisen
projektiivinen, oman jyrkän sublimoidun sielunsa pimeyden
ulkoiseen vihakohteeseen, "epäpuhtaisiin" rotuihin ja
alempiarvoisiin kansallisuuksiin projisoinut, fyysisten tuntojen
varassa toimiva ja fyysistä ratkaisumallia tarjoava olio. Ei ole
sattumaa, että kun otetaan esille mikä tahansa
natsipropagandan tuote ja analysoidaan kielenkäytön
miellemaailma, ruumiintunnot, motoriset ja taktiiliset mielteet
nousevat esiin vahvoina ja määrällisesti runsaina.
"Vanhan ajan vallat käyvät nykyään
yhteisrynnäkköön tätä maailmankatsomusta
vastaan, koska ne tuntevat, että tässä syntyy uusi
maailma vanhaa vastaan. Sellainen käsitys ja sellainen elämys
tuo tietenkin mukanaan koko ajattelutavan käänteen,
historiaa luovien voimien uuden tulkinnan", kirjoittaa eräs
natsien pääideologeista, Alfred Rosenberg. Tällaisen
tyylipuhtaan, täysin motoristen ja taktiilisten mielteiden
varaan rakentuvan julistuksen tunnot palautuvat hyvin syvälle
ihmismielen primitiiviseen fyysissävyiseen alkuhämärään,
jossa vain tuntemukset ja fyysisten tarpeiden dynaamiset viriämät
ovat määrääviä, ja siksi tällaisella
julistuksella kanssaihmisiin saavutettava yhteys ei toteudu tietoisen
järkiajattelun älyllisellä tasolla vaan joukkosielun
tuntemuksina, alkuvoimaisina suggestioina.
Nämä
vaikutukset ovat kuin iskuja tietoisuuden vyön alle. Traagista
on että ihmiset pitävät tällaisista iskuista.
Niillä saadaan muodostumaan luja yhteys alkuykseyteen,
elämänvoimien lähteelle. Ne auttavat unohtamaan
rajoittuneisuudet, ne kohottavat pinnalle Uuden Alun, joka luo
kuvitelmat loistavasta tulevaisuudesta kokonaan uusilla ehdoilla.
Vanhat synnit otetaan anteeksi, pöydät pyyhitään
puhtaiksi, voimantunto auttaa torjumaan tietoisuudesta kaikki
varaukset ja kriittisen epäilyn. Ruumiintuntoja rekrytoivalla
propagandalla on aina sama kohottava voimansa, elvyttävä
katarttinen vaikutuksensa. Meissä sykkivät mystiset rytmit,
ja niiden tahtijaot määräävät myös
tietoista, mielteisiin ja käsitteisiin perustuvaa ajatteluamme.
Voidaan kysellä loputtomiin: miten oli mahdollista että
kokonainen kansa, tavalliset vakaat saksalaiset, hullaantui natsien
vähäjärkisestä propagandasta, osti
miljoonapainoksen Rosenbergin täysin käsittämättömästä
kirjasta "Kahdennenkymmenennen vuosisadan myytti" ja luki
kuusi miljoonaa Hitlerin "Mein Kampfia", jonka modernin
englanninnoksen tekijä Ralph Manheim toteaa, että
järjettömyydet täytyy vain kääntää
järjettömyyksinä pysähtymättä
miettimään mitä ne järkevästi ottaen
voisivat tarkoittaa. Näihin kysymyksiin on vain yksi vastaus:
sellainen on ihminen.
6.
Kun eideettisten kuvien olemassaolo huomattiin, aluksi
niitä pidettiin merkkinä psyykkisestä poikkeavuudesta,
jopa sairaudesta. Niissähän on jotain harhakuvan,
hallusinaation kaltaista. Tämä käsitys kuitenkin
väistyi, kun huomattiin, että ilmiö on suhteellisen
yleinen ja esiintyy havaittavissa määrin noin puolella
11-13 vuotiaista varhaisnuorista. Se, että eideettisen
taipumuksen ilmeneminen liittyy erityisesti tiettyyn kehityskauteen,
johti tietysti luonnollisesti ajattelemaan tätä taipumusta
kehityksellisestä näkökulmasta. Niinpä
saksalainen psykologi Erich Rudolf Jaensch kansallissosialistisen
liikkeen nousun huumassa 20-, 30-luvuilla konstruoi kokonaisen
kehityspohjaisen ihmistyyppiopin eideettisyyden pohjalta. Jaensch
sisäisti natsismin aatteet, ja hänen typologiansa
tragediaksi tuli, että hän sisäänrakensi siihen
erittäin arvolatauksellisen inhimillisiä kehitystasoja
määrittelevän näkemyksen. Kuitenkin paljon siitä
mitä tiedämme ja ajattelemme eideettisyydestä on
kotoisin Jaenschilta - miten paljon sitten tietäisimmekään,
ellei ilmiön myöhempi tutkimus olisi tyrehtynyt
asiayhteyteen kytkeytyvään natsileimaan. Ilmiö, joka
mitä kiinnostavimmalla tavalla liittyy kaikkeen ajatteluun,
mieli- ja muistikuvien, käsitteiden ja koko ihmismielen
toiminnan mysteereihin, siis juuri niihin seikkoihin joihin em.
humanisti ja kosmopoliitti Juho Hollo uraauurtavassa teoksessaan
paneutui, muuttui Jaenschin käsittelyssä synkän
eriarvoisuusopin todistuskappaleeksi. Siitä tuli osa sellaista
natsifilosofi Rosenbergin määrittelemää
"olemukseltaan saksalaista luonnontutkimusta", joka koki
tärkeäksi "rakentaa vanhan epämääräisen
kansanpsykologian tilalle rotupsykologian oppi". Näin
Rosenberg maalailee uutta tiedettä:
"Rotusielun löytäminen meidän aikanamme merkitsee samanlaista vallankumousta kuin Kopernikuksen keksintö 400 vuotta sitten... Loppujen lopuksi tämä uusi keksintö on kuitenkin nykyisin vain yritys korkeampaan itsetietoisuuteen, yritys perustella ei vain maailmankaikkeuden lainmukaisuutta, vaan myös rotujen ja kansojen sielullisen ja henkisen ja luonne-elämän lainmukaisuus. Se merkitsee luopumista vanhasta psykologisesta koulukunnasta, joka kohdisti ponnistelunsa erilliseen yksilöön, se merkitsee suurempien yhteyksien ja suurempien mahdollisuuksien käsitystä ja alkuastetta uuteen maailmannäkemykseen." (Alfred Rosenberg: "Uutta Eurooppaa kohti", puheita ja kirjoituksia, julkaistu Suomessa Otavan kustantamana 1942, suomennos ei Juho Hollon.)
Tällaisten hämäräpuheiden
legitimoimana tehtiin hirvittävyyksiä, joita mikään
häpeä ei riitä peittämään. Myös
Jaensch sortui esittämään sellaista mitä
yhdenkään tiedemiehen ei missään pitäisi
esittää. Kun nyt kiinnostumme ilmiöstä nimeltä
eideettisyys, Jaenschin tutkimukset tulevat väistämättä
esille, koska ne ovat perustavanlaatuista materiaalia. Mutta mitä
lähemmin häneen tutustumme, sitä enemmän meidät
valtaa vastenmielinen tunne että joudumme kaivamaan kalamme
verilammikosta. Se on kuitenkin ainoa vaihtoehto. Lähtökohdat
on nostettava esille uudestaan ja edettävä sitten siihen
mihin kriittisen ajattelun varassa on mahdollista.
Termi 'aistimusvoimainen näkökuva' ilmaisee varsin hyvin
sen mistä eideettisyydessä on kysymys. Voimme kuvitella,
että tieto ulkomaailmasta virtaa aistimiemme välityksellä
aivoihimme, jossa se säilyttää jonkin ominaisuuden
siitä muodosta jonka se aistinelimissämme saa. Jälkikuvat
syntyvät silmän verkkokalvon näkösolujen
luonnollisen fysiologian pohjalta: kun aistiärsyke on voimakas
ja vaikuttaa tietyn ajan, näkösolut tuottavat luonnollisen
vastavaikutuksen omalle toiminnalleen, jolloin "näemme"
edessämme alkuperäisen ärsykkeen muotoisen mutta
aluksi komplementtiväriä olevan jälkikuvan. Tämä
kuva näyttäytyy projektiona taustalla jolle katseemme
suuntaamme, ja projektion koko on suorassa geometrisessa suhteessa
taustan etäisyyteen. (Emmertin laki) Voimme ajatella vaikutusten
suuntia ja rakentaa tapahtumasta mielikuvat: havainnossa ulkomaailma
virtaa silmän linssien ja verkkokalvolle sijoittuneiden
hermopäätteiden kautta aivoihimme, jossa "kuva"
jotenkin merkillisesti muodostuu - ja päinvastoin: jälkikuvassa
silmämme näkösolut tuottavat "kuvan", joka
silmässä syntymänsä jälkeen konstruoituu
ensin aivoissamme mutta sijoittuu sitten kuin projektorin heijasteena
takaisin todellisuuteen, näennäisesti taustaan jolle
silmämme ovat suuntautuneet. Periaatteessa jälkikuva
kuitenkin syntyy saman fysiologisen mekanismin mukaisesti myös
silloin jos ummistamme silmämme ja tuijotamme tyhjään
harmaaseen näköavaruuteen.
Entäpä kun
käsittelemme aivoissamme muistikuvia - tapahtuuko silmän
verkkokalvoilla silloin mitään? Muodostuvatko muistikuvien
näkömielteet aivoissa, vai rekrytoivatko aivot tässä
yhteydessä myös näköelimet prosessiin mukaan?
Eideettisyyden yhteydessä juuri näin tuntuu käyvän:
eideetikko näkee aivoihinsa iskostuneen muistikuvan projektiona
edessään hyvin vastaavaan tapaan kuin jokainen meistä
näkee normaalisti jälkikuvia. Eideettisyydestä tehdyt
havainnot ovatkin johdattaneet ajattelemaan sarjaa jälkikuva -
aistimusvoimainen näkökuva - muisti- tai mielikuva
jonkinlaisena jatkumona. Tällainen akseli hahmottuu luontevasti,
mutta miten paljon sen varaan on rakenneltavissa päätelmiä
on hieman epäselvää. Jaensch rakensi niitä aika
paljon. Vaikka hänen äärimmäisimmät
johtopäätöksensä oitis hyljättäisiinkin,
hämäräksi jää silti miltei koko oppi, aina
mainittuun jatkumoon perustuvaa lähtökohtaa myöten.
Jaensch tuli ensinnäkin siihen tulokseen että
eideettisiä kuvia on kahta perustyyppiä, joista toista hän
nimitti B-tyypiksi Basedowin taudin mukaan, toista taas T-tyypiksi
tetanian mukaan. Basedowin tauti tarkoittaa kilpirauhasen
liikatoimintaa, eräänlaista myrkytystilaa,
tyreotoksikoosia, jossa elintoiminnot ovat ylikiihtyneitä ja
kuohahtelevia, ja jossa eräänä spesifinä oireena
on silmien pullottaminen. Tämän taustalla voidaan ajatella
olevan tietynlaisen sisäeritystyypin. Jaensch totesi, että
B-tyyppiset eideettiset kuvat syntyvät liikkuvalla katseella,
ovat luonnollissävyisiä, usein kokijan psyykkisten
virittymien mukaisia, yleensä miellyttävänlaatuisia,
siis eläviä ja joustavia. Sen sijaan T-tyyppiset kuvat ovat
spastisia ja jäykkiä kuin ikään
kalsiuminpuutoksesta johtuvaa tetaniaa oirehtivan potilaan
kouristelevat jäsenet. T-tyypin taustalla ajatteli Jaensch
vaikuttavan B-tapaukselle päinvastaisen sisäeritystyypin.
T-tyypin kuvien synnyttämiseksi on tuijottava liikkumaton katse
paikallaan, ja itse kuvat vaikuttavat usein ahdistavilta,
vastenmielisiltä ja häiritseviltä. Ilmeisesti
tällaisillakin kuvilla saattaa olla jokin psyykkinen rigorismi
määräävänä, voidaan puhua vaikkapa
pakkomielteistä.
Näistä lähtökohdista
Jaensch laajensi tyyppioppiaan tavalla jota mitä ilmeisimmin
sanelivat nousevan kansallissosialismin aatteet, odotukset ja
tarpeet. Kun eideetikoilla jälkikuvat, aistimusvoimaiset
näkökuvat ja mielikuvat ovat hyvin toistensa kaltaisia ja
tuntuvat ikään kuin laadullisesti liukenevan toisiinsa,
Jaensch otti käyttöön käsitteen integraatio
kuvaamaan tätä sekoittumista. Integroitumisen aste
tarkoittaa siis Jaenschilla eri kuvatyyppien, ja laajemmin ajatellen
havaitsemis- ja mieltämistoimintojen eriytymättömyyttä.
Tällaista suurille ihmisjoukoille ominaista läpäisevyyttä
hän ilmeisestikin piti kehittymättömyyden merkkinä.
Tässä vaiheessa teoriankehittelyä eideettisyys ilmiönä
alkaa pudota pois Jaenschin typologian perusteista. Jaensch
kiinnostuu tiettyjen psyykkisten toimintojen kompleksista, ja esittää
lineaarisen kehitysasteikon jolle tämä kompleksisuus
asettuu. Käsitteellä integraatio voidaan siis ajatella
olevan negatiivinen arvovaraus. Integroitumisen asteita, tai
tyyppejä, oli kolme, jonka jälkeen päädytään
desintegroituneeseen D-tyyppiin. D-tyypillä ei enää
esiinny mitään eideettisiä taipumuksia, mutta olisi
tietysti mahdollista, että jokin kehitystaantuma sellaisia toisi
esiin.
Eideettisyyden lähtökohdista päädytään
lopuksi toteamaan kahden ihmistyypin tai paremminkin sanoen
kehitysasteen olemassaolo. Integroitunut, psyykentoiminnoiltaan
eriytymätön tyyppi on emotionaalinen, mukautuvainen,
pinnalliset ja syvälliset asiat keskenään sekoittava
elämystyyppi, desintegroitunut taas hallitsee eron ulkokuorensa
ja sisäisen minänsä välillä. Urheilija voisi
edustaa D-tyyppiä, sikäli kun fyysisen suorituksen ja
sisäisen motivaation raja säilyy selvänä.
Yksikään psykologian oppikirja ei Jaenschista puhuessaan
kerro, että D-tyyppiä ihanteellisesti edustaisi
kurinalaisesti käyttäytyvä natsi, jolla ei ole
taakkanaan kehittymätöntä tunne-elämää
joka estäisi häntä täyttämästä
velvollisuuksiaan suuren koneiston joskus ikävissäkin
tehtävissä. Erich Rudolfin veli Walter, joka sisäisti
natsiaatteet vielä voimakkaammin, taisi pitää
matematiikkaakin tieteenä joka parhaimmillaan on vapaa kaikesta
luovasta mielenkuohusta ja tarjoaa armottoman lahjomattoman
selkärangan kipeille ratkaisuille kylmän toiminnan
maailmassa.
7.
Missä vaiheessa Jaenschin eideettisyysteoria meni
pieleen? Ei ainakaan vielä siinä, että hän veti
mukaan kokonaispersoonallisen tarkastelukulman. Havainto- ja
miellemaailma todella toimivat vastavuoroisesti, ja eideettisyys on
erityinen ilmiö joka hyvin mielenkiintoisella tavalla
havainnollistaa tätä kaksisuuntaista vaikutussuhdetta.
Kysymys on kaikessa ajattelussamme koko ajan vaikuttavista
perusmekanismeista. Ne eivät ole dramaattisia harvinaisuuksia,
vaan jotain joka on läsnä aina, tässä ja nyt.
Ehkä ne jollain tavalla ovat osa siitä mitä sanotaan
havaitsemisen kehäksi.
Nerokkaan itävaltalaisen
kirjailijan Stefan Zweigin pienoisromaanissa "Shakkitarina"
kerrotaan sivistymättömästä, miltei
tylsämielisestä Mirko Czentovicista, joka ei "kyennyt
millään kielellä kirjoittamaan virheetöntä
lausetta", mutta pelasi shakkia mestarillisesti.
Mielikuvitukseton, harvapuheinen, tylsä ja leveäotsainen
mestari saa laivamatkalla New Yorkista Buenos Airesiin haastajan,
erään tohtori B:n, itävaltalaisen juristin, jonka
menneisyyteen shakkipeli liittyy kokonaan toisenlaisena ongelmana.
Oli nimittäin käynyt niin että Hitlerin astuttua
Itävaltaan Gestapo oli miehityksen ensimmäisenä
päivänä vanginnut tohtorin ja sulkenut tämän
täydelliseen eristykseen kiristääkseen tältä
tietoja luostareiden piiloonsiirretyistä aarteista. Eristys on
kiristyskeinona muka hienovarainen mutta todellakin mitä
pirullisin, sillä täydelliseen yksinäisyyteen
jätettynä ihmismieli ennen pitkää kehittelee
itselleen omat kiusaajansa ja kiduttajansa, eivätkä nämä
oman äänen kaiut ole välttämättä yhtään
ystävällisempiä tai armeliaampia kuin mitä
olisivat todelliset lihaa ja verta olevat kiduttajat. Tässä
totaalisesti "eideettisessä" todellisuudessaan tohtori
B. yritti säilyttää järkensä pelaamalla
mielikuvitusshakkia itseään vastaan. Mutta tässä
pelissä hän hävisi panoksena olleen
persoonallisuutensa eheyden. Hänet pelastettin hulluuden
rajamailta, mutta hänen pelastajansa varoitti häntä
enää koskaan antautumasta syvällisesti shakkipeliin.
Laivalla kirjan kertojaminä ystävineen saa
kuitenkin tohtori B:n ja Czentovicin asettumaan pelilaudan ääreen.
Jos tilannetta arvioitaisiin Jaenschin mukaan, vastakkain olisivat
äärimmäinen B-tyyppi ja T-tyyppi. Peli on armottoman
tasaväkinen, molemmilla on mahdollisuutensa. Miehet vain ovat
kotoisin aivan eri maailmoista:
"Oli ilmeistä, että vieras
[tohtori B.] kombinoi sata kertaa nopeammin kuin Czentovic. Joka
kerta kun tämä loputtomasti harkittuaan teki päätöksensä
siirtääkseen raskaalla kädellään nappulaa,
hymyili ystävämme niin kuin se, joka näkee tapahtuvan
jotakin kauan odotettua, ja teki heti vastasiirron. Hän oli
varmasti nopeasti leikkaavalla järjellään etukäteen
laskenut päässään kaikki vastustajan
mahdollisuudet. Kuta kauemmaksi Czentovic siirsi päätöksensä
tekemisen, sitä enemmän kasvoi toisen kärsimättömyys,
ja odottaessa hänen suupieleensä ilmestyi harmistunut ja
melkein vihamielinen piirre."
"Mutta silloin,
Czentovicin siirtäessä, tapahtui äkkiä jotakin
odottamatonta. Niin pian kuin tohtori B. huomasi, että Czentovic
tarttui ratsuun sijoittaakseen sen, vastustaja kyyristyi kokoon kuin
kissa ennen hyökkäystä. Hänen koko ruumiinsa
alkoi väristä, ja tuskin Czentovic oli siirtänyt
ratsua, kun vieras työnsi äkkiä kuningatarta eteenpäin
ja sanoi riemuiten ääneen: "No niin! Hävisitte!"
Sitten hän nojautui taaksepäin, pani kätensä
ristiin rinnalleen ja katsoi Czentoviciin taistelunhaluisin ilmein.
Hänen silmiinsä syttyi äkkiä palava loiste."
Kuinka ollakaan, tohtori B. siis voittaa tämän
pelin flegmaattista maailmanmestaria vastaan. "Oli tapahtunut
jotain aivan hämmästyttävää.
Maailmanmestari, lukuisien otteluiden champion oli luopunut
taistelusta tuntemattoman miehen hyväksi, joka kahteenkymmeneen
tai kahteenkymmeneenviiteen vuoteen ei ollut koskettanutkaan
shakkilautaa." Czentovic ehdottaa kuitenkin revanssia: "Vieläkö
yksi peli?" kysyi hän. Nyt kirjan kertojaminä
huolestuu tohtori B:n henkisestä kunnosta:
"Hän alkoi kuumeisen kiireisesti asettaa nappuloita uudelleen paikoilleen. Hän kokosi ne yhteen niin kiireesti, että sotilas luiskahti kaksi kertaa hänen sormiensa välistä lattialle. Minun jo entisestäänkin tuskallinen vastenmielisyyteni kasvoi eräänlaiseksi ahdistukseksi jouduttuani toteamaan hänen luonnottoman kiihkeytensä. Ilmeinen vilkkaus oli tarttunut ennen niin hiljaiseen ja rauhalliseen ihmiseen. Hänen suupieltään nyki yhä useammin, ja hänen ruumistaan värisyttivät äkilliset kuumeenpuistatukset."
Voimme aavistaa miten uusintaottelussa käy. Molemmat
tyypit astuvat vielä yhden askelen omiin suuntiinsa. Tohtori B:n
levottomuus ja kuume kasvavat, ja näemme miten pelin paineen
kasvaessa tohtori B. yhä täydellisemmin sulkeutuu omaan
sisäiseen maailmaansa. Siellä hän kuumeisesti pelaa
kaikkia olemassaolevia ja myös kaikkia eideettisen
mielikuvituksensa kyhäämiä mahdollisuuksia. Czentovic
taas puolestaan jäykistyy yhä enemmän. Hän
siirtää yhä verkkaisempaan tahtiin, hidastelee
äärimmilleen. Jokainen tapahtumaton hetki on tohtori B:lle
myrkkyä. Kertojaminää lukuunottamatta pelipöydän
ympärillä olevat tarkkailijat eivät näe että
tohtorin yhteydet todellisuuteen katkeavat ja hän siirtyy
jälleen omaan "eideettiseen" maailmaansa pelaamaan
mielikuviensa loihtimaa shakkiottelua:
"Yhä enemmän minut
valtasi epäluulo, että hän oikeastaan jo kauan sitten
oli unohtanut Czentovicin ja kaikki meidät tässä
kolkossa mielisairaudessaan, joka saattoi äkkiä puhjeta
melko ankarassa muodossa. Ja totta on, että yhdeksännellätoista
siirrolla tapahtui kriisin purkautuminen. Czentovic oli tuskin
koskenut nappulaansa, kun tohtori B. äkkiä juuri
katsomattakaan shakkilautaan työnsi lähettilään
kolme ruutua eteenpäin ja huusi niin äänekkäästi,
että me kaikki kokoonnuimme paikalle: "Shakki! Kuningasta
uhataan!"
Czentovicille tämä on voiton hetki:
"Valitan - mutta en näe mitään
shakkia. Näkeekö ehkä joku herroista, että
kuningastani uhattaisiin?"
"Katsoimme lautaan ja
sitten levottomina tohtori B:hen. Czentovicin kuningasruutu oli
tosiaan - lapsikin sen saattoi nähdä - talonpojan täysin
suojaama lähettiä vastaan. Siis mikään shakki ei
ollut mahdollinen. Tulimme levottomiksi. Oliko ystävämme
sitten kiivaudessaan työntänyt syrjään jonkin
nappulan yhtä ruutua liian kauaksi tai liian lähelle?
Vaitiolomme sai tohtori B:n tarkkaavaiseksi. Hän katsoi nyt
shakkilautaan ja alkoi kiivaasti sopertaa: "Mutta kuningashan
kuuluu ruutuun f7, se on väärin, aivan väärin.
Olette siirtänyt väärin! Kaikki tällä
laudalla on aivan väärin... Sotilashan kuuluu g5:een eikä
g4:ään... Tämähän on aivan toinen peli...
tämä on..."
Me voisimme tietysti harrastaa pitkää älyllistä
herkuttelua mestari Stefan Zweigin erinomaisen tyyppikuvauksen
pohjalta. Ehkä Zweig oikein tarkoituksella pani kirjansa
roolihenkilön nimeksi nimenomaan tohtori B? Eikö hänen
pienimuotoinen mestariteoksensa haastakin Jaenschin typologian
otteluun -- otteluun jossa Zweigin yleisinhimillinen humanismi kirjaa
tililleen voiton kaikissa niissä totuudenetsinnällisissä
pyrkimyksissä, jotka Jaenschin kohdalla jäivät
irvokkaiksi teoriayritelmiksi? Zweig tavoittaa todellisuuden siinä
missä Jaensch ja natsit sulkeutuivat omiin vääristyneisiin
mielikuvamaailmoihinsa. Niistä sikisi vain projektiivista vihaa,
verta ja väkivaltaa. Totuus oli taruja ihmeellisempi. Ja
pahempi. Stefan Zweig oli yksi niitä jotka joutuivat pakenemaan
natseja, yksi niistä itävaltalaisista neroista, joiden
teoksia natsi-Saksassa poltettiin kirjarovioissa. Hän pakeni
ensin Englantiin, sitten Etelä-Amerikkaan, jossa teki
masentuneena itsemurhan. Mutta hänen kirjansa elivät
kauemmin kuin Kolmas valtakunta. Hänen kirjansa elävät
yhä. Ja yhä me voimme ammentaa niistä tarkasti nähtyjä
elämänkuvia ja loputonta inspiraatiota. Juho Hollo on
kääntänyt hänenkin tuotantoaan suomenkielelle.