takaisin






Hahmon- ja käsitteenmuodostus – ajattelun lokatiivi





Lokatiivi: pelon rooli



Niin sanottu freudilainen ihmiskuva, jossa suoraan elimistön fysiologiselta pohjalta nousevat dualismit siirretään psyykenmaailman alkuhahmoiksi, ja jossa kaiken kaksijakoisuus alusta alkaen muodostaa maailmanhahmottamisen perustan, on ymmärtääkseni ainoa ihmiskuva, jonka puitteissa voidaan selittää esimerkiksi se miksi raiskauksen uhri tuntee syyllisyyttä ja häpeää.

Freudilaisen ihmiskuvan perustat kannattaa ajatella läpi aasta ja beestä lähtien.

Jokaisen tajuntaan muodostuu varhaisessa lapsuudessa ensin hahmo "sinä", normaalisti siis hoivaajan, huolenpitäjän hahmo, ja vasta myöhemmin, suhteellisesti paljon myöhemmin, kehittyy se mistä sanomme: "minä". Ihmisestä tulee ylimalkaan ihminen vain kun hän syntyy ja kasvaa ihmisten joukossa, ja ihmis- ja itseidentiteetin kehittymisen marssijärjestyksestä suoraan seuraa että elämme kaikki aina ikään kuin toistemme sieluissa. Kaiken sen mitä teemme toisillemme, teemme myös itsellemme, itsessämme. Olemme siis lajityypillisesti, olemuksellisesti, sekä sosiaalisia että moraalisia olentoja.

Hahmotamme maailmaa vastakohtien varassa. Itseidentiteettimme "palautuspisteessä" olemme sekä Objekteja että Subjekteja, vaikka tietysti olemassaolon kokemuksessa olemme korostetusti ellei pelkästään Subjekteja. Olennaista on ymmärtää, miten jokaisen yksilöllisen sielun pohjalla on yhteisö, ja miten symbioottisesta alkutilasta eriytyvät yksilöllistymiskehityksen myötä ne dualistiset vastakohtaiset hahmot jotka lopulta toimivat kaiken todellisuuden hahmottamisen lokatiivisina perusjäsennyksinä.

Yhteisö ja yksilö, ulkoinen ja sisäinen, Objekti ja Subjekti, teko ja tekijä, syy ja syyllisyys. – Tällaisten hahmojen varaan rakentuu koko tietoinen maailmanhahmottamisemme. Kun meille tehdään äärimmäistä pahaa, siellä missä kokemukset käyvät ylivoimaisiksi, sieltä sielu pakenee ja palaa alkutilaansa, kaiken yhdistävän symbioosin suojaan. Jos se joskus uskaltautuu tästä suojastaan uudelleen ulos, se tarvitsee sellaisen lokatiivisen puolustusmuurin, joka suojaa sitä muistoilta ja siltä, että kipeät kokemukset pitäisi elää uudelleen. Aina koteloitumisessa ei onnistuta, vaan psyykkinen repeytymä jää kärsittäväksi ja sietämätön kipu jatkuu läpi elämän. Näin on monien raiskattujen kohdalla.

Tapa, jolla pahat kokemukset hajottavat pohjia myöten ihmisen fyysisen ja psyykkisen eheyden, tulee erinomaisen havainnollisesti ilmi siinä, että raiskauksen uhrit tuntevat jotakin jota heidän ei minkään "järjen" perusteella tulisi kokea: syyllisyyttä ja häpeää.

Vaikka freudilaisuus on yhtäältä yksilöpsykologian perspektiivi, voimme laajentaa freudilaisen ihmiskuvan opetukset koskemaan kokonaisia kulttuureja. Kulttuuriset perusratkaisut koskevat aina valtaa ja alistamista, voimaa, kunniaa ja häpeää. Kulttuurille ominainen sukupuoliseparaation aste kertoo yhteisöllisten jännitteiden määrästä – ja juuri tällaiset jännitteet vääristävät koko yhteisöelämän. On kai turhaa toistella esimerkiksi sitä, ettei raiskaamisessa ole kysymys sellaisesta seksuaaliseen tyydytykseen pyrkimisestä jossa osapuolia kiihottaisi nautinnon ilmeiden näkeminen kumppanin kasvoilla. Raiskaajaa kiihottaa eniten vallantunne ja alistaminen, pelon näkeminen uhrin silmissä. Kyse on samasta vallan aistimuksesta joka kiihotti esimerkiksi pesäpallomailoilla satunnaisia vastaantulijoita hakanneita maahanmuuttajajengiläisiä heidän "knock out" -peleissään. Pelissä jaettiin pisteitä siitä miten paljon pelkoa uhrin silmissä näkyi.

Valta, alistaminen, viholliskuva, vastustajan haastaminen, oman pelon voittaminen ja pelon aikaansaaminen. – Tällaiset perustavanlaatuiset roolit institutionalisoituessaan ja kehittäessään kielellis-käsitteelliset "perustelunsa" ovat kulttuurisia perusratkaisuja. Ne institutionalisoituvat yhteisöjen valtahierarkioihin, oikeuskäsityksiin ja käytännön elämänmuotoon. Koska inhimillinen kieli on jokaisen kulttuurin perustavanlaatuinen sidosaine ja yhteisöliima, noilla rooleilla on ilmentymänsä myös käsitteellisellä tasolla. Niitä nimittäisin kielellisten jäsennysten "lokatiivisiksi" ominaisuuksiksi. Oman eurooppalaisen uuden ajan ajatteluperintömme erityislaatuisine objektivaatioineen ja ymmärryksen noituvine yleiskäsitteineen ei ehkä ole kaikkein paras lähtökohta "lokatiivisten" ajatusjäsennysten syvätasojen paljastamiselle.

Voimme nähdä miten pelkoa erilaisissa jengeissä käytetään valta-aseman osoittamisen ja todistamisen keinona, mutta emme ehkä ymmärrä mistä siinä perimmiltään on kyse. Meillä on toki keskuudessamme alakulttuureja, joissa primitiiviset vallan mekanismit vaikuttavat, mutta paneutuminen niihin ei riitä selittämään eikä auta ymmärtämään mistä on kyse kun kokonaisten suurten kulttuurien perusdynamiikka rakentuu kokonaan pelon erilaisten vaikutusten varaan. Tarvitaan valtava pelon potentiaali, kun yhteisöllisen eheyden ehdoksi muodostuu ryhmävahvistautumisen kautta koettu projektiivinen viholliskuva. Sellaisten kulttuurien kanssa eurooppalaiset nyt juuri joutuvat tekemisiin, eikä eurooppalaisella individualismilla ole niiden kanssa todellakaan mitään jakoa.

Primitiivisen pelon pitkälle kehittyneitä käsitteellisiä ilmenemiä meillä tietenkin on keskuudessamme, kielemme "lokatiivisissa" ilmauksissa. Näissä lievemmissä pelon ilmenemismuodoissahan esimerkiksi pelon voittamisen antama oman vahvistautumisen kokemus toimii asia-argumenttina, kun etnohedonistiset kukkahatut projektiivisesti todistelevat maahanmuuttokritiikin nousevan vain "vierauden pelon" pohjalta. Onko muka sattumaa, että vieraskulttuuristen raiskaajien epäsuora puolustelu ja tämä tyypillinen kukkahattu-argumentti elävät yhdessä samassa päässä?

Yhteiskunnallisessa keskustelussa näiden argumenttien primitiivistä perustaa ei tietenkään kyetä kaivamaan esiin. Freudilla olisi kuitenkin paljonkin sanottavaa siitä mitä meillä on kaikenlaisissa projektiivisissa kiertoilmauksissamme sanottavaa toisillemme.




Lokatiivi: myytit ja dogmit



Antiikin kreikkalaisten jumalat elivät Olympos-vuorellaan, mutta se ei ollut mikään maantieteellinen lokaatio. Se oli sijoitus korvien välissä – korviemme välissä me nimittäin hahmotamme aina kaikki olennaiset lokatiiviset kognitiiviset perusjäsennyksemme.

Kaiken hahmonmuodostuksen pohjan muodostaa se miten annamme paikan ja suunnan kaikelle mitä maailmassa tapahtuu. Esimerkiksi vallan, voiman ja kunnian me hahmotamme – sijoitamme – aina ylöspäin. Sen sijaan alistumisen, tottelemisen ja häpeän alaspäin.

Tajunnallinen lokatiivinen "suunta" tarkoittaa esimerkiksi aikaa. Ajan suunnan, "ajan nuolen", me eurooppalaisessa ajantajussa hahmotamme lineaarisesti eteneväksi. Silläkin voi olla olennainen kognitiivinen rooli, että kellomme käyvät myötäpäivään ja kirjoitamme vasemmalta oikealle. Eri aistit rekrytoivat aivopuoliskoja eri tavoin, esimerkiksi puhe ja kirjoitus ovat eri lokeroissa.

Antiikin kreikkalaisten lokatiivisiin ajatusjäsennyksiin liittynyt ajantaju oli omalaatuista. Myyttinen totuus, joka on kaiken totuudellisuuden varhakantaisin muoto, häivytti ajan ja esitti totuuden ikuisena.

Myyteistä ja ideoista ei ole pitkä matka kielellisesti kivettyneisiin dogmeihin. Koko tuhatvuotista keskiaikaa voidaan pitää ajanjaksona, jolloin ajantaju karkeasti ottaen puuttui. Tämä aikakausi, jolloin ajalla ei ollut sille nykyisin tyypillistä vitaalista ja dynaamista draivia, omasi kokonaan omastamme poikkeavan maailmankuvan ja ihmiskuvan.

Lokatiivisia perusjäsennyksiä voidaan tarkastella vielä pidemmässä ajallisessa perspektiivissä. On mahdollista että Vuorijumala oli ihmisen ensimmäinen jumala. Totuus on aina ollut kaiken yläpuolella. Primitiivisten heimojen toteemeissa tällainen perustavanlaatuinen vallan tai palvonnan vertikaalijäsennys sai konkreettisen hierarkkisen ilmenemänsä. Samoin antiikin kreikkalaisten jumalat sijoittuivat Olympos-vuorelle – eikä se siis todellakaan ollut mikään maantieteellinen lokaatio.

Jumalat olivat ylivertaisia malleja, voimia ja vaikutuksia. Ne olivat sielunsisäinen silmälasi, jonka läpi kaikki nähtiin. Ne olivat välitön osa hahmon- ja käsitteenmuodostusta ja olemassaoloa, tietoisuutta. Jumalat ottivat niin halutessaan ihmisen valtaansa, ne korvasivat siis sen mitä nykyisin nimitämme "psykologiaksi". Koettuina psyykenviriäminä ne määräsivät mitä kuolevainen näki ja teki. Siinä missä hahmonmuodostus muuttuu käsitteenmuodostukseksi, mielikuvat kielikuviksi, niistä tuli kielellisen maailmankuvauksen ja -selityksen elementtejä.

Jonkinlainen oman aikamme muunnos kreikkalaisesta jumalmaailmasta saattaisi olla ns. julkkiskulttuuri. Julkisuuden kautta viihteen ja muun esilläolokulttuurin laajat kuluttajamassat saattavat edelleenkin samaistua huipulla oleviin "jumalallisiin tähtiin" ja imeä näiltä identiteettejä. Media koko laajuudessaan antaa esimerkkejä ja vaikutteita. Sanoma-talo tai Pasilan tv-torni voisivat olla nykyajan vuorijumalia tai toteemeja.

Ei ole oikeita rajoja sille missä kohden toteemin hierarkiaa jumalaiset ideat vaihtuvat samaistumiseksi, identiteetin tavoitteluksi, vaikutteiden imemiseksi, käyttäytymisen mallin hakemiseksi. Elämänmuodossa kyse on aina yhteisöllisestä kokemuksellisesta vahvistautumisesta ja voimaantumisesta. Ideologisilla rintamilla kuolevaisten puolijumalat, poliitikot, pyrkivät kompensoimaan totaalisen luomiskyvyttömyytensä liehuttamalla hedonistisia aatevärilippujaan. –

Summaten: se mikä antiikin aikoina lankesi aikalaisajattelussa annettuna totuutena, se sama tekijä saattaa omassa aikalaistodellisuudessamme löytyä viihdeteollisuuden ja median luomana tietoisuutena. "Yhteiskunnallinen tietoisuus on ihmisen suuri keinotekoinen tuote", kuten mediaprofeetta Marshall McLuhan aikanaan totesi.

Mutta mallit, joita kohden pyrimme, ovat vain yksi säie siinä vaikutusten kudelmassa joka ylittää yksityisen ihmisen oman minän ja elämän rajat ja punoo oman henkilökohtaisen kokemusmaailmamme ulkopuolelle ulottuvaa köyttä. Minän rajat ylitetään myös muiden inhimillisten perusvoimien kuin vallan ja tarjolla olevien identiteettien kautta.

Esimerkiksi rakkaus on tällainen voima. Jumaliakaan ei palvota vain pelon, vaan myös rakkauden tähden. Jumalia ei vain pelätä, vaan myös rakastetaan. Näin on laita ainakin eurooppalaisten, ihmismuotoa olevien jumalien suhteen. Ei-eurooppalaisissa kulttuureissa jumalat eivät välttämättä ole ihmisen muotoisia eikä rakkaus ole niille ominaisin ominaisuus, vaan pikemminkin ne operoivat kasvottomina ja pelolla.

Positiivisella psykologisella asteikolla uskoa ja toivoakin suurempi voima on rakkaus. Rakkaus on aina vahvasti itsessämme, sitä emme voi ulkoistaa maailmaan. Onko elämässä sitten niin, että jumaliin uskotaan, mutta rakkauden konkreettiseksi kohteeksi tarvitsemme itsemme kaltaisen toisen ihmisen? Onko tämä se kulminaatiopiste jossa jumaluuden ja ihmisyyden on tehtävä keskinäinen valintansa? Jumala meissä ei voi rakastua kuolevaiseen ihmiseen, sillä siinä ikuinen rakkaus muuttuu tragediaksi. Emme saa koskaan niitä kumpaakin: sekä kuolemattomuutta että rakkautta.

Kun sanoimme, että antiikin kreikkalaisten jumalmaailman "inhimillisyys" oli jotain aivan tavatonta, se tarkoittaa myös sitä että heidän moninaiset jumalansa edustivat kaikkia mahdollisia tunteita, laidasta laitaan. Vallasta, vaarasta, vihasta, pelosta, suopeuteen, tukeen, voimaannuttamiseen ja rakkauteen.

Moraalisen hyvän ja pahan on sitten asetuttava näiden ominaisuuksien vedenjakajaksi. Jumalat ja moraali ovat alunperin yhtä, ja jumalien tunnistaminen on normien tunnustamista. Jo kreikkalaiset siis tavallaan kirjoittivat omalaatuisensa "Jumalaisen näytelmän” – sillä heidän draamalliselle tarinankerronnalleen, sankari- ja jumaltarustoille ja näytelmille lankesi luonnostaan että yhtä inhimillistä ominaisuutta puhtaimmillaan edusti yksi roolihahmo.

Tapa jolla kreikkalaiset näyttelijät oman aikansa draamateattereissa merkkasivat naamareilla roolihahmonsa sinetöi tajunnalliset lokaatiot. Se vastasi ajatusmuodoiltaan yksi yhteen tapaa, jolla he omien korviensa välissä näyttelivät tosielämän näytelmää.

Jos me omilla silmillämme katsomme kreikkalaisten roolia historiallisella näyttämöllä, me näemme miten heidän näytelmäkirjailijansa kirjoittivat näytelmiään elämännäytelmän sisällä, ei sisään. Vastaavassa ajatushistoriallisessa perspektiivissä eurooppalaisen uuden ajan airut ja sanansaattaja Shakespeare irrotti näyttömän katutason teatterista – 1600-luvulla niiden väliin vedettiin esirippu.

Se oli myös tajunnallinen jäsennys, tajunnan lokaatioita määräävä jäsennys. Sitä on myöhemmin filosofiassa ruvettu kutsumaan "kartesiolaisen teatterin" synnyksi. Se on uusi tietoisuuden taso ja näyttämö. Shakespearen oli mahdollista uudesta lokatiivisesta maailmanjäsennyksestään käsin kirjoittaa uudella tavalla näytelmä näytelmän sisään. Sitä koskien mikä hänelle jäi teatterin ulkopuolelle hän sanoi: "Maailma on näyttämö, ja ihmiset ovat sen näyttelijöitä."

Voisimme vielä kiteyttää historiallisen kokokuvamme. Jumalat näyttelivät Kohtalon voimien rooleja antiikin kreikkalaisten korvien välissä. He kirjoittivat tämän elämänsä teatterinsa kohtalodraamoihin, joissa moraali on olemuksellisesti ihmistä ja elämää suurempaa normimoraalia.

Vasta eurooppalaisen uuden ajan ihminen saattoi irrottaa itsensä oman mielensä näyttämöltä erityiseen päältäkatsojan, tarkkailijan tai kriitikon rooliin, ja tästä uuden itsetietoisuuden tilasta seurasi mahdollisuus "yleiskatsaukselliseen" ajatteluun. – Tämä termi on lähtöisin viime vuosisadan ehkä eniten kommentoidulta kieli- ja tiedonfilosofilta, Ludwig Wittgensteinilta.

Kirjallisuuden historiassa kävi niin, että kronikoinnin ja kirjekokoelmat korvannut romaanimuoto sai vasta uudella ajalla tajunnalliset edellytykset. Valistusajalla Denis Diderot ensimmäisenä kirjoitti Kohtalon – tai opillisen fatalismin – kertomuksen sisään. Varsin näppärästi hän vieraannutti teemansa hyppäämällä itse mukaan tarinaansa ja esittämällä kysymyksiä kirjoittajan roolista, vallasta ja mahdollisuuksista määrätä mitenkään edes itse luomiensa roolihahmojen edesottamuksia.

Edelleenkin erityiset vieraannuttamisen tekniikat ja estetiikat voivat toimia jumaltarustojen ja nykyajan myyttien, kirjallisuuden, teatterin ja elokuvan katsomiskokemuksen ohjailijana. Näytelmiä voidaan eurooppalaisen ajatteluperinteen sisällä nyt kirjoittaa näytelmän sisään, muodot ovat monet. Esimerkiksi ajalliset takautumat toimivat eurooppalaisessa tajunnassa ongelmitta elokuvakerronnan keinoina.

Katsojaa voidaan vieläpä kesken kaiken muistuttaa lokatiivisista jäsennyksistä. Vaikkapa siitä, että hän tosiasiassa istuu tuolissaan ja tuijottaa valkokangasta kuin se tosiaan olisi todellisuutta. Näinhän mm. jo 60-luvulla ranskalaisen elokuvan edelläkävijä, erilaisia vieraannuttamisen keinoja paljon kokeillut mestariohjaaja Jean-Luc Godard teki. Suomalaisessakin filmituotannossa erilaiset tajunnalliset lokatiiviset siirtymät saattavat joskus tulevaisuudessa tulla mahdollisiksi.




Lokatiivi: vapaan tahdon ongelma



Hahmon- ja käsitteenmuodostuksen rajapinnalla kaikki mitä tajunnassa tapahtuu on vielä nimetöntä. Siellä siis millään ei vielä ole mitään määrättyä sisältöä, ei ainakaan mitään sellaista jonka "nimen" tietäisimme. On vain jonkinlaisia ajatusavaruuden voimakentän tihentymiä, varauksia ja jännitteitä, jotka kiteytyvät käsitteiksi käsitepinnoille, joissa sitten syntyvät ajatusten tähtikuviot.

"Ajatusta" koossapitävät langat ovat todellakin jonkinlaisia johtimia, ja varsinainen ajatus on virtaa joka mielessämme virtaa.

Tajunnalliset alkuhahmot ovat voimia, muotoa, ei sisältöä. Käsitteenmuodostuksen kynnykselläkään emme vielä tiedä onko muodostumassa sen-ja-sen sanaluokan sana siinä-ja-siinä sijamuodossa, tms. Ehkäpä alkuhämärässä ei ole olemassakaan mitään mitä nimitämme sanojen "suvuiksi", "sanaluokiksi", tms.

Meillä ei ole mitään tai ainakaan hyviä termejä kuvaamaan kaiken ajattelumme alkuilmiöitä ja -muotoja, ja siksi noista tajunnantapahtumista on tyydyttävä puhumaan enemmän tai vähemmän kyhätyillä käsitteillä. Esimerkiksi "lokatiivista" puhuminen on yritys tehdä näkyväksi jotain jota normaalikieliopissamme ei ole nimettynä. Filosofilla on lupa käyttää käsitteitä kuten tahtoo.

Nimenomaan "paikallistumisesta", lokaatioista, puhumisen oikeuttaa se, että mielemme viriäminen ja alkuhahmojen muodostuminen voivat olla juurikin jonkinlaisia perustavanlaatuisia "asemointeja". Luulenpa, että kielen lokatiivisissa ominaisuuksissa tulevat todeksi niin sosiaalisten suhteiden läheisyydet ja etäisyydet kuin myös yksilöllisen tajunnan tavoittelema asiahallinta.

Koska kieli on pohjimmiltaan sosiaalinen ja historiallinen ilmiö, kielen lokatiivit ovat myös eräänlaista yhteisöllistä välittäjä-ainesta ja historiallisen jatkumon siltoja. Juuri kielen lokatiivit ovat niitä käsitepintojen alle sijoittuvia pysyviä kielen ja kulttuurin rakenteita jotka elävät yli sukupolvien.

"Kieli on talo jossa elämme." Kielen lokatiivit ovat tapa, jolla niin sisäinen kuin ulkoinen todellisuus, niin lähisuhteet kuin koko maailman avaruus aukeaa tietoisuudellemme. Tietoisuus muodostuu "tiedosta". Lokatiivi on tapa, jolla oma paikkamme myös tiedon maailmassa lopulta asettuu kulloisellekin kohdalleen.

Kaikki kieli-ilmaisut, päällimmäisinä kielemme sanat, olivatpa ne sitten kieliopillisesti mitä sanaluokkaa tahansa, ja esiintyivätpä ne missä sijamuodossa tahansa, eivät eri muodoissaan kanna mukanaan vain sisällöllistä "merkitystään", vaan olennaisesti, tosiasiassa jotain paljon autenttisempaa, nimittäin sitä varausta jonka tietty lokatiivinen sijainti niille antaa. Sanat sijoittuvat tietyllä tavalla retoriikan ja grammatiikan koordinaatistoon, siis juuri tuohon "lokatiiviseen" ajatusavaruuteen, jossa kulloisenkin paikan valtaaminen on sanojen omin ominaisuus.

Sanat eivät ole ajattelun lopputuotteita, vaan työkaluja, jotka työstävät pohjimmaisia intentioitamme. Ne ovat vallan, hallitsemisen ja hallinnan, kollektiivisen ja yksilöllisen "tahdon", ja – psykologisena mielenliikkeenä, ei semantiikkana – "tarkoittamisen" työkaluja. Kielen käsitteet saavat todellisen kertaluontoisen merkityksensä kielen käyttötilanteessa, ja näiden käyttötilanteiden tosiasiallinen moninaisuus on hämmentävää.

Sanan "merkitys" on se motiivi jossa sanaa käytetään, ei niinkään käsitteen "tiedollinen" sisältö. Jotain tällaista totesi Ludwig Wittgenstein. Kielen rooli on olennaisesti "situationaalinen". Tätä käsitettä käytti Lauri Rauhala.

Voisin määritellä "lokatiivin" myös operatiivisesti: siinä on kyse kieli-ilmaisujen palauttamisesta paljon alkuperäisempien tajunnallisten alkuilmiöiden piiriin. Kaikki käsitteenmuodostus palaa hahmonmuodostukseen, ja tajunnalliset hahmot muodostuvat paljon alkuperäisemmistä "elämänvoimista" kuin mitkään myöhäsyntyiset "merkitykset". Mielen prioriteetit asemoituvat lokatiivisesti juuri näin, kerroksittain.

Hämmästyttävällä tavalla tämä mielemme kerrostuneisuus tulee ilmi esimerkiksi siinä että yksilöllinen "tahtomme" tekee "päätöksensä" jo ennen kuin se kiteytyy käsitteelliseksi ajatteluksi, siis ennen kuin tulemme siitä itse tietoiseksi ja pystymme sen ilmoittamaan. Asiaa on kartoitettu tutkimuslaboratorioissa aivotoimintoja mittaamalla, ja se on aiheuttanut monenlaista ihmettelyä.

Ihmisen alkulaumathan olivat sosiaalisesti totaalisen sitovia. Johtajan merkkisignaaleiden välitön totteleminen oli lauman henkiinjäämisen ja selviytymisen ehto. Laumaa läpäisi vain yksi "valta" tai "tahto", jotka siis alunperin olivat yksi ja sama asia. "Tahdon" alkuperäinen laatu on kollektiivinen, se on yhteisöilmiö. Vasta yksilöllinen eriytyminen toi mukanaan yksilöllisen "tahdon", jonka ominaislaatu on siis käsitteellinen.

Se, että yksilöllisen "tahdon" niin sanottu "vapaus" kyseenalaistuu laboratoriossa kertoo kauniilla tavalla kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, miten perin juurin sosiaalinen laji ihminen olemuksellisesti on. Toisaalta sen, että ihmisen rakenne on kerroksellinen, ihminen on nimenomaan kehittyvä olento. Yksilöllinen eriytyminen ja tahto ovat kehitysominaisuuksia.

Kysymys ei ole siitä onko "tahdonvapaus" illuusiota, vaan siitä, että se on olemuksellisesti käsitteellistä. Siellä missä sosiaalinen sidonnaisuus hellittää otettaan, mahdollistuu käsitteellinen ajattelu. Käsitteinemme voimme olla oikeassa tai väärässä, ja meidän pitäisi pystyä pitämään huolta siitä että käytämme käsitteitämme harhojen paljastamiseen emmekä lujittamaan tunnustuksellista, kollektiivista tahtoa vahvistavaa ajattelua.




Lokatiivi: tapaus Galileo Galilei



Kieli on sosiaalista ja historiallista muodostetta, ja kielimuotojen tietynlainen pysyvyys on seurausta siitä, että kielen tehtävä on nimenomaan luoda ja varjella pysyviä yhteyksiä. Kielimuotojen sementoituminen takaa ajattelulle perustavanlaatuisen "varmuuden" (Wittgenstein), jonka pohjalta sitten esimerkiksi kriittinen epäily käy mahdolliseksi. Historia tavallaan ostaa kielimuotojen pysyvyyden maksamalla siitä käsitteellisen sekaannuksen hinnan. On nimittäin tietenkin niin, että esimerkiksi yleiskäsitteiden väljyys takaa lopulta vain sen että keskinäistä yhteisymmärrystä voivat tuntea myös keskustelijat, jotka tosiasiassa elävät ihan omissa maailmoissaan ja joista kumpikaan ei saata ymmärtää itse asiasta mitään.

Ajatus- ja kielimuotojen pyrkimys pysyvyyteen näyttäytyy pitkässä historiallisessa perspektiivissä ajattelun aikakausina. Menneisyyden outoja kielen lokatiiveja täytyy selittää täydentämällä niiden taustalla vaikuttavat ajattelukoherenssit. Kunakin aikana jokin tai jotkin aivan tietyt alkuasetelmat, alkuhahmot tai alkukuvat, niin sanotut "paradigmat", ovat antaneet lokatiiviset maamerkit ja muodon tietoisuuden perusjäsennyksille. Ajattelun aikakaudet ovat siis omaehtoisia. Kaikki mitä niiden piiriin sisältyy saa "totuudellisuutensa" vain aikakauden omilla ehdoilla, eikä mitään pitkälle vietyä tietyn aikakauden näkemystä tai "oppia" pitäisi irrottaa omasta lokaatiostaan ja viedä erilaiset alkuehdot omaaviin kokonaan toisen ajan mielenmaisemiin.

Meidän pitäisi ymmärtää, ettei mitään "ikuisia" totuusarvoja ole olemassa. Niitä ei ole edes sellaisissa yhteyksissä joita nykykäsitystemme mukaan olemme oppineet ajattelemaan absoluuttisina totuuksina, kuten "logiikkaa". "Totuudet" ovat totuuksia vain tietyssä järjen järjestelmässä, kuten myös "virheet" ovat virheitä vain tietyssä järjestelmässä. Inhimillisellä "tiedolla" on ollut monia muotoja, ja myös se erityinen järjen muoto, joka on saanut ilmauksensa "tieteessä", on ollut aikojen varrella muuttuva (G H von Wright).

Arkiajattelussamme me pysyttelemme tiukasti oman aikamme meille antamissa ajattelun alkuehdoissa, emmekä juuri pysty kyseenalaistamaan oman "järkemme" lähtökohtia. Emme pysty järjen nähden tekemään Münchhausenin taikatemppua ja nostamaan hiuksista itseämme aikalaisrationaalisuutemme suosta. Sellainen temppu saattaisi kuitenkin olla kipeästi tarpeen nimenomaan näinä päivinä, jolloin oma, eurooppalaisen uuden ajan mukainen ajattelumme, joka maailmanhistoriallisesti ottaen on aivan erityisten premissien varaan rakentunutta ja tavattoman haavoittuvaa ajattelua, kohtaa massamittaisten kansainvaellusten mukanaan tuomat ei-eurooppalaiset ajatteluperinteet. Olemme nyt pahan kerran eksyksissä järkemme kanssa ja hukkumassa kaikkine "ihmisoikeusaatteinemme".

Eurooppalaisessa ajattelussa eurooppalaisinta on eurooppalainen uusi aika. Sitä käsittelee esimerkiksi sellainen historisti kuin Oswald Spengler monumentaalisessa teoksessaan "Länsimaiden perikato". Spengler on kulttuuripessimisti, perikadon ja tuhon profeetta, joka ensin maalailee mahtavan eurooppalaisen uuden ajan historiallisen kaaren jota dynaaminen "faustinen", omien rajojensa jatkuvaan ylittämiseen pyrkivä draivi kannattelee. Hän vertailee tätä aiempien suurten kulttuurien tyypillisiin elinkaariin ja ennustaa lopun nyt meilläkin lähestyvän. Koko uutta aikaa kannatelleiden kulttuuritekijöiden ehtyminen on edessä. Nyt faustinen henki käpertyy "itsetuhoiseen hybrikseen", kuten ikääntyessään yhä enemmän spengleriläiseksi muuttunut filosofimme G H von Wright profeetan loppusanoman tulkitsi.

Spengler esittää, että historialliset aikakaudet syntyvät ja nousevat "kuin huuto ihmisen rinnasta". Muuta selitystä suuren kulttuurin synnylle hän ei anna. Hän korostaa siis kulttuurikausien omaehtoisuutta, kokoavien ja ylläpitävien kulttuuristen voimien sisäsyntyisyyttä ja ainutkertaisuutta. Se mikä on ikuista ja toistuu, mikä on kaikille suurille kulttuureille ja aikakausille ominaista, on morfologiaa, muotorakennetta. Spenglerin mielestä kulttuuri on orgaani, sen analogia on esimerkiksi kasvi, joka siemenistään syntyy, kasvaa ja kukoistaa, tuottaa hedelmänsä ja kuolee kuihtuen pois. Mutta, olen sitä mieltä, että siementen mukana välittyy myös jotain ylihistoriallista, jota sitäkin voidaan tutkia nimenomaan kulttuurin pohjavirroissa vaikuttavia muotorakenteita jäljittämällä.

Historialliselle kehitykselle ylimalkaan on ominaista niin sanottu "dialektisuus". Eli uudet totuudet eivät synny tyhjästä vaan syntyvät yleensä vastakohtina edeltäjilleen. Meidän on aika helppoa nähdä miten tämä pitää paikkansa nykyisten "tiedollisten" totuuksien maailmassa, siis kaikenlaisten aatteellisten ja opillisten "ismien" maailmassa, mutta se saattaa yhtä hyvin olla mahdollista kokonaisten vuosisataisten ajattelun aikakausien suhteen. Varsinkin eurooppalaisen keskiajan ja uuden ajan taite on sellainen maailmanhistoriallinen murros, jossa vahvat dynaamiset ja paradigmaattiset tajunnalliset tekijät kääntyivät jollakin totaalisen dialektisella tavalla täysin päinvastaisiksi.

Keskiaikaa voidaan ajatella suunnattomana psyykkisenä taantumana, historiallisena regressioilmiönä, jossa kaikki ne kognitiiviset kyvyt jotka jo olivat olemassa Rooman valtakunnassa, kuten jossain määrin levinnyt lukutaito, katosivat. Taantuma oli niin syvä, että ihmisten itsetietoisuuden aste vajosi, ja voidaan sanoa, että keskiajan ihminen eli tuhat vuotta eräänlaisessa minäpersoonan hukanneessa depersonalisaation tilassa. Vielä myöhäiskeskiajalla oppineimpien ihmisten oli mahdollista depersonoituneen "järjen" antamilla eväillä epäillä jopa omaa olemassaoloaan.

Minuuden taantuessa kollektiivitahdon tilaan katoaa yksilöllinen psyykendynamiikka. Dynamiikan kadotessa katoaa yleinen ajantaju, ja sen myötä katoaa kyky tajuta esimerkiksi syysuhteita. Kun maailmasta katoaa kausaliteetti, tilalle astuu regressoitunut, taaksepäin suuntautuva järki, jossa "selitys" mieltä vaivaaville ongelmille saadaan kun ongelmat palautetaan ikiaikaisen vakiintuneen auktorisoidun totuuden yhteyteen.

Keskiajan kaikki oppineisuus oli jumaloppineisuutta. Deduktiivinen ajattelu palautti ongelmat ja maailmanselityksen raamatuntulkinnalliseen yhteyteen. Deduktion "lokatiivinen" perusjäsennys edellytti että kaikki, koko todellisuus, oli vankkumatta paikoillaan, sellaisena kuin Jumala oli sen paikoilleen asettanut, eikä mikään stabiiliuden maalitolpista saanut liikkua tai siirtyä sillä totuudellisuuden edellytyksenä oli muuttumattomaan totuuteen palautettava maailma. Tähän kaiken totuudellisuuden lokatiiviseen perusasemointiin sopi niin elämänmuodon konkretia, siis feodaalinen teokraattinen maailmanjärjestys, kuin toisaalta oppineiden omaksuma ptolemaiolainen maailmankuva, jossa siis toistui sementoituun totuuteen samaistuvan ihmisen liikkumaton lähtökohta.

Tuo lokatiivinen sementointi sitten mureni jalkojen alta kun Galilei tarttui kaukoputkeensa ja alkoi tehdä kaikkea muuta kuin paikallisia havaintoja. Siinä tähtitaivas heilahti ja maa alkoi vapista aivan kaiken ajattelun jalkojen alla.

Keskiajan ihminenhän ei yhtäältä hahmottanut syvyysperspektiiviä, eikä hänellä toisaalta ollut ajantajua. Nämä nimenomaiset kognitiiviset "kyvyt" ovat mielenkiintoisia siksi että jollakin tavalla ne kytkeytyvät ja edustavat yhtä ja samaa tajunnallista "lokatiivia". Renessanssissa ne olivat elpyneet yhtä aikaa, ja nyt ne Galilein havaintojen vaatimana uutena orientaationa uhkasivat työntyä jokaisen tajuntaan. Muutosvastarinta oli ehdotonta ja totaalista, koska se koski koko olemassaolonkokemuksen perustavanlaatuisia lokatiivisia jäsennyksiä.

On erityisesti huomattava, miten vahvasti nimenomaan visuaaliseen jäsennykseen perspektiivin ja ajan tajuaminen perustuvat. Eurooppalainen uusi aika emergoi tässä suhteessa jotain kulttuurievoluution kannalta ainutlaatuista, jollaista esimerkiksi kulttuurisen kuvakiellon omaksuneessa maailmassa ei koskaan ole tapahtunut.

Tajunnallinen lokatiivinen ajatusmurros loi aivan uuden ajattelukoherenssin. Jälkitarkastelussa on olennaista ymmärtää, ettei kyse esimerkiksi tuossa paljonpuhutussa Galilein ja inkvisition kohtaamisessa suinkaan ollut yksittäisten "tietojen" todistusvoimasta. – "Tieto" tuossa tiedollisesti todistelevassa mielessä on paljon myöhemmin syntynyt käsite. Se on saanut sisältönsä vasta kun uudella ajalla kehittyneet uudet tiedonalat, erityistieteet, ovat edelleen eriytyneet, jakautuneet oppisuuntiin ja koulukuntiin, lopulta pirstoutuneet tiedollisiksi "ismeiksi", joihin lopulta liittyy hyvinkin ohut "opillinen", oppineisuutta osoitteleva ja opillisesti todisteleva ajattelulaatu. –

Kyseessä oli Galilein tapauksessa paljon yleisempi, koko aikalaisajattelun perusteita koskenut kognitiivinen uhkatekijä. Toki se oli kulttuurihistorian narratiivin jonkinlainen kulminaatiopiste, jossa tapahtui koko olemassaolonkokemuksen pohjaa luovan "ptolemaiolaisen" lokatiivisen maailmanjäsennyksen murtuminen.

Kaiken kaikkiaan tuo eurooppalaisessa ajattelussa tuolloin tapahtunut aikakausien murros, havahtuminen valveille keskiaikaisesta depersonalisaatiosta, itsetietoisuuden uudestisyntyminen heräävän yksilöllisyyden ja "kartesiolaisen Subjektin" synnyn myötä, seurauksena Subjektin ja Objektin vastakkainasettuminen, yhtäältä lisääntyvä individualismi ja toisaalta todellisuutta Objektivoiva empirismi, oli todellakin maailmanhistoriallisessa mittakaavassa ajatuslokaatioita toistaiseksi eniten ravistellut aikakausien paradigmaattinen vallankumous.

Seurauksena eurooppalaisen uuden ajan kartesiolaisen rationaalisuuden voittokulusta maailma ja ihmisen elinehdot ovat muutaman viime vuosisadan kuluessa kokeneet muutoksen, joka on ollut tuhatkertainen ihmissuvun koko aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana tapahtuneeseen muutokseen verrattuna.

Mitään vastaavaa ei ole koskaan missään muualla, muussa kulttuurissa tapahtunut. Tänäkin päivänä omiin lokatiivisiin perusjäsennyksiinsä lukkiutuneet ei-eurooppalaiset kulttuurit kokevat sietämättömänä uhkana omassa piirissään päätään nostavat toisinajattelijat, esimerkiksi kirjailijat ja runoilijat, joihin suunnataan primitiivinen tuhoamistarve, raipaniskuista kuolemantuomioihin asti.




Lokatiivi: talousteokratia, taloususkonto



Yleensä ottaen "kartesiolaisen paradigman" pohjalta uudella ajalla syntyneet ja kehittyneet uudet tiedonalat, erityistieteet, jotka korvasivat pitkään vaikuttaneen tiedonalajaon, triviumin ja qvadriviumin, perustuivat vahvaan tajunnalliseen jakoon eriytyvän Subjektin ja Objektivoituvan todellisuuden välillä. Lisääntyvä itsetietoisuus ja individualismi voidaan esittää teesinä, jonka antiteesiksi lokatiivisessa mielessä muodostuivat objektivaatio, empirismi, luonnontieteet ja tekniikka, ja synteesiksi demokraattisissa kansallisvaltioissa kehittynyt teollinen hyvinvointi.

Tuohon valtavaan ajatusmurrokseen liittyy lukematon määrä kognitiota koskevia kysymyksiä. Esimerkiksi sellaisia joita mediaprofeetta Marshall McLuhan esitti: oliko siinä kyse siirtymästä kuuloaistin resurssien varaan rakennetusta tietoisuudesta – retoriikan, grammatiikan ja musiikkiopin maailmasta – ratkaisevasti visuaalisen hahmottamisen maailmaan. Kyky nähdä ja jäljentää syvyysperspektiiviä elpyi renessanssissa, ja tuo kyky luo tajuntaamme uusia lokatiivisia alkukuvia: esimerkiksi hierarkian, peräkkäisyyden ja päällekkäisyyden lokatiiviset jäsennykset. Samoin syvyysperspektiivi tuo mukanaan ajantajun, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Vasta lineaarisen ajantajun maailmassa saatetaan hahmottaa syysuhteita. Jne. –

Emme todellakaan tiedä, mitä kaikkea keski- ja uudenajan murros merkitsi aistihavaintojen ja kognition kannalta. Huomattakoon joka tapauksessa, että tämä valtava tajunnallinen lokatiivinen ajatusmurros oli jotain laadullista, aivan perustavanlaatuista. – Se oli nimenomaan jotain koko ajattelukoherenssia koskevaa.

Yksi aivan olennainen uudelleenorientoitumisen kehikko koski ptolemaiolaisen maailmankuvan romahtamista ja uuden, yksittäisestä yleiseen päättelevän totuudellisuuden syntyä. Tämä on siis yksi ja sama lokatiivinen tajunnantapahtuma. Uudessa totuudellisuudessa havainnontekijä vetäytyy mahdollisimman kauas tutkimastaan ilmiöstä ja yrittää näin saada mahdollisimman "objektiivisen" kuvan siitä mitä tapahtuu todella. Luonnontieteen ihanteena on tutkia "ihmisestä riippumatonta todellisuutta", ja tarkastelijan positio ja tehtävä tässä kognitiivisessa lokatiivissa on painaa selkänsä mahdollisimman tiiviisti todellisuuden peräseinää vasten, jolloin syntyy illuusio siitä että koko todellisuus avautuu havainnoille.

Tämä asemointi on todellakin totaalisesti vastakohtainen verrattuna keskiaikaiseen maailmankuvaan, jossa minuuden rajat olivat epäselviä ja ympärillä olevan maailman koettiin muodostuvan "Jumalan tahdosta".

Tietenkään minkään aikakauden mitkään uudet totuudet, nykyisetkään, eivät ole absoluuttisessa mielessä "tosia". Ne eivät välttämättä ole edes missään mielessä "tosia", muuten kuin suhteessa niitä edeltävään "epätotuuteen". Siksi kaikki se historia joka ei koostu pelkästään merkityksettömistä faktoista on kirjoitettava jokaisena aikana uudelleen. Historiatiede parhaimmillaan voi kuitenkin kehittää perspektiivejä, jotka ovat ikään kuin tietoisempia aikalaisajatteluun aina kuuluvista rajoituksista. Historiaa voidaan kirjoittaa myös ikuisemmista yleisinhimillisistä näkökulmista. Niin sanottu "psykohistoria" on yritys tehdä näin.

Mitään historiallista kautta ei tulisi tulkita kuin siinä esiintyneet ilmiöt voitaisiin nimetä jollain vain nykyistä näkemystä edustavalla mutta ylihistorialliseksi laajennetulla nimellä. Jokainen aika on tulkittava sen omilla ehdoilla. On tavoitettava ajalle ominainen ajattelukoherenssi, ja tulkittava tapahtuminen ja motiivit sen puitteissa.

Omaehtoisten ajattelun aikakausien hahmottaminen on historiatieteen mittavin haaste. Siihen on pyrittävä ihan siitä riippumatta miten "tosiksi" koemme jotkut omassa ajassamme vaikuttavat aatteet. – Eikä ajatushistorian kirjoittajan tietenkään pidä uskoa siihen, että juuri nyt tunnustuksellisina elävillä opillisilla tai tiedollisilla virtauksilla olisi ollut jokin yli kaikkien aikojen vaikuttanut "oikea", kiinteä sisältö.

Olen joskus sanonut, että niin nykyhetkeä kuin historiaa olisi tulkittava risteyttämällä mahdollisimman monia tiedonaloja. Esimerkiksi uskontoilmiötä voidaan tarkastella syvyyspsykologian käsitetyökaluilla, mutta psykologiaa puolestaan voidaan pitää individualistisen ihmiskuvan harhana. Ihmisestä ylipäänsä ei pitäisi puhua erittelemättä puhutaanko ihmisestä durkheimilaisen sosiologian mukaisena yhteisöolentona vai psykologisoituna yksilöolentona. "Talous" taas voidaan jokseenkin jäännöksettömästi kuvata uskontona, sehän on maailman uusi valtauskonto. Mutta kun taloudesta puhutaan, pitäisi aina eritellä puhutaanko rahataloudesta vai reaalitaloudesta. Jne.

Vain tällaisten historiavisioiden pohjalta voidaan ymmärtää esimerkiksi, miksi "talouden" nykyisiin vaikeuksiin on olemassa vain pitkään ajatushistorialliseen perspektiiviin asettuva vastaus. On lähdettävä liikkeelle sieltä missä lokatiiviset siemenet vielä itivät, siis sieltä missä eurooppalaisen uuden ajan ihmisen herännyt itsetietoisuus ja lisääntyvä individualismi aikanaan vasta heijastivat ruumiintuntoja talousopillisiksi projektioiksi. Siellä keskiaikaista raamatullista Suurta Tilikirjaa ylläpitäneestä merkantilismista siirryttiin fysiokratiaan, jossa raha alkoi hahmottua talousruumiin tuntoina ja verenkiertona, ja kun eriytyvä yksilö projisoi individualistiset ja vapaudennälkäiset ideansa yhteisöön, syntyi kansallisvaltio ja opillinen liberalismi. Valistusajan yliromanttisen ihanteellisen illusorisen ihmiskuvan vallassa ja sen laajentumana hahmotettiin "vapaiden toimijoiden" sopimusyhteiskunta, jossa talousruumiin "näkymätön käsi" järjesteli hinnanmuodostukset kohdalleen.

Mutta talousajattelun paradigmojen edistys oli kovin näennäistä. Kaikkien uudella ajalla objektivaation varaan rakentuneiden uusien rationaalisuuden muotojen joukossa talousajattelu oli ainoa, joka jo lähtökuopissaan jäi keskiaikaisen "ptolemaiolaisen" lokatiiviisen ajatusjäsennyksen varaan. Talousajattelussa "realiteetit" asetetaan talousmaailman keskipisteestä, niin sanotusta "taloudellisesta toimijasta" käsin, ja toimijan tilinpidon nollapiste on se talousavaruuden keskiö, johon nähden plussat ja miinukset, vaikutukset ja vastavaikutukset asettuvat paikoilleen.

Tällainen lokatiivinen jäsennys ei mahdollista tieteille yleensä ominaista objektivaatiota. "Taloudelliset realiteetit" ovat vain toimijan silmissä, ikään kuin myrskyn silmässä nähtyjä syitä ja seurauksia. Mutta silti talousajattelu luo harhaisen "tieteellisyyden" vaikutelman. Se johtuu siitä, että alusta alkaen talousrationaliteetti apinoi kehittyvien luonnontieteiden muotorakenteita, siis niiden suureita ja mittayksiköitä, ja esimerkiksi "rahaa" ajateltiin jonkinlaisena "yleisen arvon" mittayksikkönä. Raha-ajattelu operoi numeroilla, ja numerot kaikessa näennäiseksaktiudessaan pystyvät noitumaan ymmärryksemme täydellisesti.

Emme tänäkään päivänä ymmärrä että "taloudellisten faktojen" faktaominaisuus on numeroiden, ei numeroilla mitattavien sisältöjen saati koko todellisuuden ominaisuus. Talouden pyhän ehtoollisen pohjimmiltaan uskonnollis-maagisessa transsubstantiossa reaalisisällöt vain totisesti totisesti totisesti muuttuvat numeroiksi. Emme ymmärrä, että kun pannaan kuntoon "talouden kylmiä numeroita", ymmärrys sisältöjen suhteen on pudonnut nollaan.

Vain pitkään ajatushistorialliseen perspektiiviin asettuva vastaus voi selittää, miksi talousajattelussa raha yrittää yhtä aikaa olla sekä suure että mittayksikkö. Vain uuden ajan kartesiolaisen rationaalisuuden karikatyyrina, luonnontieteille ominaisen objektivaation irvikuvana, formalismien kohtuuttomana soveltamisena selittyy, miten on mahdollista, että näennäistä objektivaatiota ja eksaktiutta tarjoava numeerinen raha-ajattelu aikojen myötä muuttui "todellisemmaksi" ja "uskottavammaksi" kuin itse todellisuus.

Näinä päivinä talousteokratiassamme elävä ihminen omaa samat lokatiiviset perusasemoinnit suhteessa ympäröivään todellisuuteen kuin keskiajan ihminen, joka koki maailman ympärillään muodostuvan "Jumalan tahdosta". Samoin kokee nykyihminen että maailma hänen ympärillään muodostuu "Taloudellisista realiteeteista".

Sillä juuri näinä päivinä todistamme lopputulemaa hyvin pitkästä ajatushistoriallisten lokatiivisten ajatushahmojen metamorfoosista. Siinä raha-ajattelu jatkuvasti latautui yhä jännitteisimmin voimavarauksin numeeristen noteerausten koordinaatistoon, nosti näennäiseksaktit "talousfaktat" käsitteellisten operaatioiden keskiöön, kaiken ajatuksellisen hallintapyrkimyksen lokatiiviseen keskiöön, raha-ajattelun jatkuvasti autonomisoituessa ja lopulta irrotessa ratkaisevasti reaalitaloudelliselta pohjalta.

Vain ajatushistorian visiossa paljastuu, miksi rahataloudellisten "realiteettien" mukaan toimiminen on johtanut talouden täydelliseen kaaokseen ja hallitsemattomuuden tilaan. Nyt sitten imaginaarisiin sfääreihin irronneilla numeerisilla noteerauksilla yritetään hallita reaalimaailman taloustodellisuutta. Ja kun sellainen ei tietenkään ole mahdollista, sitä pahempi sitten reaalitodellisuudelle.

Tilannetta voi tuskin korjata. Rahan harha on noin neljänsadan vuoden historiallisen vahvistumisen sinetöimä. Se on globalisoitunut, kasvanut maailmanlaajuiseksi, ja sen varassa talousajattelu tulee puhaltamaan yhä tähtitieteellisempiä numeerisia arvonoteerauksia, joilla ei lopulta ole kenellekään eikä missään mitään legitiimia katetta. Nyt elämme jo maailmassa, jossa "velkana" noteerattuja rahasummia on ehkä viisituhatta kertaa enemmän kuin minkään reaalisen systeemin mitkään toimintaedellytykset pystyisivät koskaan takaisin maksamaan.

Talous on täten muuttunut numeromagiaksi, taloususkonnoksi, ja maailma elää talousteokratiassa. Rahalla, varsinkin "velkasummilla", on lähinnä vain demokraattiset kansallisvaltiot alasajava ja poliittista, erittäinkin yhteiskuntapoliittista päätöksentekoa tyhjäksi tekevä rooli. Voidaan sanoa, että valtionvelka on uusi, demokratian jälkeinen hallitusmuoto.




Lokatiivi: patria, patriarkaatti, matriarkaatti



Ihmisen alkulaumojen patriarkaattisuutta tai matriarkaattisuutta koskeva kysymys voi olla samantapainen näköharha ja käsitesekaannus kuin nykyiset mielikuvamme yksilöllisestä vapaasta "tahdosta".

Alkulaumassa "valta" ja "tahto" olivat yksi ja sama asia, ja yksilöllisen eriytymisen mukana tullut "vapaa" tahto voidaan vieläkin erityistä regressoivaa menetelmää, hypnoosia, käyttäen palauttaa alkuperäisen kollektiivisen tahtotoiminnon tilaan. Aivan vastaavalla tavalla saattaa olla, etteivät nykyiset mielikuvamme patriarkaatista ja matriarkaatista nekään ehkä kestä palauttamista alkuperäisten joukkovoimien huomaan.

Alkulaumassa vain kollektiivisilla voimilla oli merkitystä. Vielä siinäkin kehitysvaiheessa, jossa niin lajikehityksessä kuin yksilökehityksessäkin alkusymbioosi aukeaa ja itsetietoisuuden kynnys ylitetään, orastavaa kokemusmaailmaa määräävät vähintäänkin yhtä lailla ruumiintunnot kuin aistihavainnot. Koska sukupuolet ovat fyysisesti erilaisia, on tietysti mahdollista, että myös syntyvät alkukuvat ja "lokatiiviset" perusjäsennykset ovat eri sukupuolilla lähtökohtaisesti erilaisia.

Tällaisten lähtökohtaisten sukupuolierojen toteamiseksi meillä ei ole oikeastaan mitään keinoja, koska kaikki "tiedolliset" käsitteemme merkitsevät jotain vain tietoisuuden kynnyksen ylittäneessä tietoisessa ajattelussa. Käsitteet eivät palaa tajunnalliseen alkuhämärään.

Kulttuurievoluutio tuo kollektiivin ajattelulaadut mukaan. Eurooppalaisen kulttuurin alkukuvat ovat dualistisia, kumpikin sukupuoli on esimerkiksi antiikin myyteissä aikalailla tasavahvoina läsnä, vaikkei kreikkalaisten arkielämä ehkä kovin tasa-arvoista ollutkaan. Pitkään vaikuttaneet myytit, nuo kaiken totuudellisuuden varhakantaisimmat muodot, ja niistä myös ne, jotka kristinuskon tarinaperinne on syntymätotuuksina satojen sukupolvien lokatiivisiin miellemaailmoihin ja metaforisiin mielikuvamaailmoihin istuttanut, sisälsivät niin isä- kuin äitihahmoja.

Tuhatvuotinen eurooppalainen keskiaika toisti ikonista madonnan ja jeesuslapsen ideaa. Spengler puhuu ikoneista kauniisti. "Huoli on äidillisyyden perustunne", hän sanoo. Jokainen paljon ikoneita katsellut voi todeta että katse jumaläidin silmissä kantaa todellakin huolta.

Äiti-lapsi-suhteen psykologiassa äidillisen huolenpidon vastavaikutuksena kehittyy lapsen aito luottamus hoivaajaansa. Yhteisötasolle projisoituna – ja pitää muistaa, että kansallisvaltio ja edustuksellinen demokratia ovat uuden ajan individualismin projektioita yhteisötasolla – tämä laajennettu luottamus näyttäytyy sitten yhteiskunnallisena eheytenä ja ennustettavuutena. Luottamussuhteet ovat uudella ajalla kehittyneiden kansallisvaltioiden ja niille ominaisen edustuksellisen demokratian lokatiivisia perusasemointeja. Edustuksellisuuden idea on olennaisesti luottamuksen idea. Ja jos poliittiset valtataistelijat, nuo puolueparlamentarismissaan porskuttavat puoluepukarit, ymmärtäisivät yhtään mitään demokratiasta, he eivät koskaan pettäisi keskeisiä vaalilupauksiaan.

Ehkä todellakin jokin lokatiivi noista jumaläidin ja sylissä hoivattavan Kaikkivaltiaan Korkeimman Kuninkaan asemista siirtyi keskiajalta ensin uuden ajan monarkiaan ja siitä edelleen uuden ajan ajatteluun. Siinä saattoi tapahtua ilmiö jota kutsutaan transformaatioksi. Kulttuuriset pohjavirrat saattavat jatkaa syvissä vesissä virtaamistaan, mutta etsivät elämänmuodon pinnalla uudet ilmiasut. Keskiajan syvä teologinen perinne ehkä siirsi eräitä keskeisiä elementtejään monarkkien ja aatelissukujen elämään. Kuninkaiden itsevaltaisuudesta puhutaan historiankirjoissa paljon, mutta sen rinnalla eli kuningataräidin huoli perillisen menestyksestä.

Tämä äidillinen huoli todella oli täysin eurooppalainen ominaisuus. Se oli täysin erilaatuinen lokatiivinen alkujäsennys kuin eräille ei-eurooppalaisille kulttuureille ominainen hyvin yksipuolinen, patriarkaattisesti jumalalliselle auktoriteetille alistuva, ja valtaan samaistumisen myötä vahvat miesihanteet puhtaaksiviljellyt identiteetti.

Oman eurooppalaisen kulttuurimme ajatuslokatiivisten perusasetusten parempi tunteminen kuuluisi yleissivistykseen. Luemme toki historiankirjoistamme, että Aurinkokuninkaan hovi yritti imitoida aurinkokuntaa, jossa hoviherrat pyörivät Ludwigin ympärillä, mutta ymmärrämmekö mitään siitä miten merkilliset metaforiset siirtovoimat noissa historian vaiheissa toteutuivat? Valitettavasti meillä eurooppalaisilla on kaikesta erityislaatuisuudestamme huolimatta tai ehkä nimenomaan juuri Objektivoivaan erityislaatuisuuteemme kuuluvan individualistisen sokeuden seurauksena aika huonot henkiset eväät hahmottaa Subjektin muodonmuutoksia aikakausien varrella.

Ikonisen ikuisen madonnan, äidillisen huolenpidon, matka syvältä keskiajalta monarkian kautta demokraattisessa kansallisvaltiossa ilmeneväksi tasa-arvon ja sosiaaliturvan eetokseksi on eurooppalaisen kulttuurin menestystarina. Siinä mielessä Eurooppa on kristinuskon perinteen Eurooppa, ja siinä mielessä Eurooppa on nimenomaan kansallisvaltioiden ja demokratian Eurooppa.

Ja siinä mielessä EU on tosiasiassa kansallisvaltioiden Euroopan hajoamisprosessi, jota runnaavat aivan todellisuudentajuttomat, historiaa täysin ymmärtämättömät niljakkaat nilviäiset, liikemiespoliitikot.

Yritykset laajentaa "demokratian" sisältö ylikansalliselle tasolle ikään kuin siinä olisi kysymys vain käsitteellisesti määritellystä äänestysmenettelystä vailla sisällöllisiä lokatiivisia kognitioita on samanlainen valtava ajatusharha kuin se, että eurooppalaiseen individualismiin perustuvaa "ihmisoikeusajattelua" voitaisiin laajentaa ja soveltaa eurooppalaisen ajatteluperinteen ulkopuolella eläviin kulttuureihin.

Me eurooppalaiset olemme erinomaisen eteviä kaikessa mikä koskee niin sanotusti "ihmisestä riippumattoman todellisuuden" tutkimista, mutta olemme aikalailla sokeita oman tajuntamme ajatushistoriallisten asetuksien suhteen. Emme ylimalkaan ymmärrä miten valtavat joukkovoimat ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat ja määräävät kokonaisten kulttuurien ja kulttuurikausien muodostumista ja niille ominaisia ajattelulaatuja.

Emme me myöskään pysty mitenkään täsmällisemmin määrittelemään erilaisten syvästi inhimillisten peruselementtien, kuten patriarkaatin ja matriarkaatin, sukupuoliroolien tai perheyhteyksien, joukkovoimien ja yksilöllisen eriytymisen dynaamisia rooleja tietyn historiallisen aikakauden ajattelulaadussa.

Historiantajuttomuus tekee meistä todellisuudentajuttomia. Emme ymmärrä, etteivät kielimuodot synny tyhjästä eikä sattumalta. Meiltä jää näkemättä miten synnyistä syntyy historia. – Aikajanalle paikallistuvat ajanhetket, aikakausiksi vakiintuvat ajattelumuodot. Historian ymmärtäminen on historiassa vaikuttaneiden ajattelukoherenssien ymmärtämistä.

Eurooppalaisen uuden ajan rationaalisuus on johtanut "opilliseen" ajattelulaatuun, ja suhtaudumme esimerkiksi uskontoihin kuin ne olisivat vain opillisia ismejä ismien joukossa. Jos ymmärtäisimme miten "opillinen" ajattelulaatu on omassa historiassamme syntynyt, emme olisi niin sokeita ylimalkaan "uskontojen" arvioinnissa. Emme tekisi sitä totaalisen toivotonta ajatusvirhettä, että yritämme väkisin soveltaa eurooppalaista ajatushistoriaa ei-eurooppalaisiin ajatusperinteisiin

Näkisimme ehkä myös nykyiset vaikeutemme paremmin. Mitkä ovat omat, ikiomat, ongelmamme juuri nyt? Emme nyt edes tiedä, minne oma kulttuurimme on menossa.

On akuuttejakin vaikeuksia, ei vain pitkään ajatushistorian perspektiiviin kuuluvia. Esimerkiksi: elämme kaikkea läpäisevän tiedonvälityksen maailmassa, mutta on mahdollista, että joukkoviestinnän käyttämät tekniset välineet, äännekirjoituksesta painokoneen kautta sähköisiin viestintävälineisiin, vaikuttavat tajuntaamme enemmän kuin mikään millään välineellä välitetyn viestin sisältö. Tätä hyvinkin todellista problematiikkaa ovat pohdiskelleet esimerkiksi Marshall McLuhan, Neil Postman ja viimeisimpänä Nicholas Carr.

Sen toki tiedämme, että eurooppalais-länsimainen kulttuuriperintömme on aivan ratkaisevasti rakennettu visuaalisen "lokatiivin" varaan. Euklidinen geometria, syvyysperspektiivin ja ajan, hierarkioiden, perättäisyyden ja päällekkäisyyden, lineaaristen ketjujen ja syysuhteen, jne, ajatushahmot, eli kaikki se tajunnallinen muotorakenne, joka tarvitaan metaforan ja "edustuksellisuuden" ymmärtämiseksi – mitään sellaista ei ole koskaan syntynyt missään muualla eikä muulloin kuin eurooppalaisella uudella ajalla.

Esimerkiksi käsitys "yleisestä ihmisarvosta" on pelkästään länsimaisen ajattelun tuottama idea. Ei ole mitään tapaa, jolla kuvakiellon kulttuuriseksi perusratkaisukseen omaksuneet kansat voisivat ymmärtää oikein yhtäläiseen ihmisarvoon ja tasa-arvoon kuuluvat asiat.

Mitä enemmän ja mitä syvemmin kulttuureille ominaista "metafysiikkaa" pystyisimme hahmottamaan, sitä paremmat itseymmärryksen eväät saisimme käyttöömme. Ja vasta kun meillä sellaisia olisi, voisimme käyttää niitä niiden erojen määrittelyyn, jotka armottomina vallitsevat eurooppalaisen ajatteluperinteen, siis sen historiallisen erityislaatuisuuden, ja ei-eurooppalaisten perinteiden välillä.

Paremman itseymmärryksen pohjalta emme enää pystyisi toistelemaan näitä nykyisin niin mieluusti toistelemiamme, täydelliseen ymmärtämättömyyteen, tietämättömyyteen ja typeryyteen, etnohedonismiin ja pintavaikutelmien ihasteluun perustuvia mutta sublimatiivisilla "ihmisoikeusideologioilla" perusteltuja ja ylevöitettyjä kliseitä, kuten: "Kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia."

Vain samaa historiallista kulttuuriperintöä ja samoja aikalaisajattelun paradigmaattisia "lokatiivisia" ajatusjäsennyksiä edustavat ihmiset voivat olla keskenään pohjimmiltaan samanlaisia. Siten samaa kieltä puhuvat ovat "lokatiivisilta" ajatteluominaisuuksiltaan keskenään hyvinkin samanlaisia, koska jokaiseen kieleen sisältyy oma metafysiikkansa. Kieli on kansallisvaltion vahvin sidosaines.

Juuri pohjimmiltaan eri kulttuurien ihmiset ovat perusteellisesti erilaisia. Samanlaisia he ovat ainoastaan hedonistiselta pinnaltaan.





takaisin