takaisin



Loukatut kansalaistunnot ja oikeutettu viha





On tosiasia että suurella osalla, sanon tämän heti kättelyssä uudelleen: suurella osalla suomalaisista on maahanmuuttajiin kohdistuvia kielteisiä ja vähintäänkin varauksellisia tuntemuksia.

Niitä voidaan aivan hyvin nimittää kateudeksi, tai mustasukkaisuudeksi, tai ihan miksi tahansa, mutta tosiasia on, että ne ovat seurausta siitä, että maahanmuuttajiin kohdistetaan aktiivisia avustustoimia samaan aikaan kun omat köyhät saavat sosiaaliluukuilla kokea virkailijoiden taholta tylyä kohtelua – tutkimuksen mukaan kahdeksan kertaa tylympää kuin mitä muiden pohjoismaisten sosiaalivirkailijoiden asiakkaat kokevat.

Jokainen yhteiskunta on oman rasisminsa ja fasisminsa ansainnut. Se on seurausta siitä miten omia köyhiä ja avuntarvitsijoita kohdellaan. Kun omaa köyhyyttä ei ole hoidettu kuntoon, ja kun sosiaalitoimi ei aktiivisesti pyri auttamaan oman kansan avuntarvitsijoita, seurauksena on oikeutettu viha. Ehkä sanon tämän vielä uudelleen: oikeutettu viha.

Psykologinen päivittely ja herranterttumaiset sosiaalivirkailija-asenteet eivät tässä auta. On tosiasia, että suuri osa suomalaisista kokee maahanmuuttajiin kohdistuvia kielteisiä ja vähintäänkin varauksellisia asenteita. Se on seurausta siitä, että maahanmuuttajat ovat kohtelussa etuoikeutetumpia kuin oman maan kansalaiset. Kuinka monta kertaa tämä täytyy toistaa, ennen kuin "suvaitsevuutta" suitsuttava eliitti-ihminen tämän ymmärtää?

Itse en puhuisi kateudesta tai mustasukkaisuudesta mitään, vaan käyttäisin täsmällisemmin tilannetta kuvaavaa ilmaisua: kyse on loukatuista kansalaistunnoista.

Miksi käsite "loukatut kansalaistunnot" on täsmällisempi kuin puhe kateudesta tai mustasukkaisuudesta? Siksi ettei viha todellisuudessa johdu tai kohdistu maahanmuuttajiin. Vihassa on kyse yleisinhimillisestä yksilön reaktiosta sosiaalisesti hylkivään tilanteeseen, ja se pohjautuu siihen että ihminen on lajityypillisesti sosiaalinen olento. Jokaisella meillä pitäisi olla oikeus tuntea olevamme kuin kotonaan omiemme joukossa. Ja jokaisen yhteiskunnan pitäisi ensi sijassa täyttää tämä sosiaalinen – ja moraalinen, oikeudenmukaisuuden tuntoihin kuuluva – ominaisuus.

Jokaisella ihmisellä on perustavanlaatuisia niin sanottuja "vahvoja arvoja" – termi on kotoisin filosofi Charles Taylorilta – joihin kuuluu muun muassa tunne oman olemassaolon oikeutuksesta. Sellainen tunne voi toteutua vain jos ja kun ihminen kokee itsensä perimmiltään hyväksytyksi ja tuntee mahdollisista monista rooleistaan huolimatta olevansa osa omaa yhteisöään. Ihmisoikeudet eivät voi toteutua tyhjiössä, vaan niiden on toteuduttava nimenomaan omien joukossa, siinä yhteiskunnassa johon yksilön tulisi kuulua ja jossa yksilö elämäänsä elää.

Jos perustavanlaatuiset "vahvat arvottamiset" eivät toteudu, silloin ihmisen koko ihmisyys pannaan vaakalaudalle. Juuri loukatuista perustunnoista ovat syntyneet historialliset vallankumoukset, sanoo Taylor.

Sanonko uudelleen mistä maahanmuuttovastaisuudessa on kyse: loukatuista kansalaistunnoista.

Meillä on yksinkertaisesti liian paljon oman maan kansalaisia, joiden kansalaistuntoja on loukattu. He ovat joutuneet kokemaan olevansa omassa maassaan kolmannen luokan ihmisiä. Ensimmäisessä luokassa on kaikesta päättävä "eliitti", toisessa erityissuojelussa olevat maahanmuuttajat, ja kolmannessa, päähänpotkittuina ja jokaikisen kulttuuritädin mitätöiminä, kansalaistunnoissaan loukatut suomalaiset.

Vieraalla kielellä ja hallintokulttuurilla historiallisesti alistettuna kansana suomalaisilla on rasitteenaan sisäistetty alamaisasenne – kahden kerroksen, kahden totuuden kaikkea kahtiajakavat ajatusmallit. Tästä historiallisesta rasitteestamme johtuen me emme kansana kestä sisäistä jakoa juuri ollenkaan. Koska olemme korostetusti poikkeavanlaatuinen yhteisö, meitä koskevat aivan erilaiset sosiaaliset realiteetit kuin monia muita kansoja. Meidän pitäisi olla näistä realiteeteista enemmän tietoisia.

Itsenäinen kansallinen taipaleemme on ollut kahtiajakautumisten sarja. Punavalkoisuutta on seurannut pitkä jatkumo erilaisia mustavalkoisia asenteita. Viime aikoina yhteiskuntamme kahtiajakautuminen on näkynyt niin taloudellisen eriarvoisuuden kasvuna ja köyhyysongelman ratkaisemattomuutena kuin erityisissä yhteiskunnan kipukohdissa, kuten kysymyksissä pakkoruotsista ja maahanmuutosta.

Maahanmuutto-ongelman ydin on siinä, ettei aito kansallinen eheys ole meillä koskaan toteutunut. Kyse on siitä ettei mitään kansallista psykoanalyysia ole toistaiseksi tehty, ettei yhteiskunnallisen kahtiajakomme historiallisia taustoja ole analysoitu eikä tunnustettu. Taipumuksemme jakautua kahtia on jatkuvaa, eikä hallinnassamme. Ongelma on ilmennyt ja ilmenee yhteiskunnallisessa todellisuudessamme, tavoissa joissa kilpailemme keskenämme, sorsimme toisiamme, kiusaamme ja kohtelemme toisiamme kaltoin.

Maahanmuuton suosiminen on kuin olisi löydetty eliitti-ihmisten käyttöön uusi kansalaistuntoja rassaava ase, jolla oma ylemmyys jälleen kerran todistetaan ja apua tarvitseva oman maan rahvas saadaan jälleen kerran revityksi haavoille. Maahanmuuton suosimisessa näyttäytyy tosiasiassa suunnaton tekopyhyys: puhutaan korskeasti ihmisoikeuksista, joiden toteutumisen ehdoista ei kuitenkaan itse asiassa ymmärretä yhtään mitään.

Ongelmat ovat lähempänä kuin nirppanokkainen eliittinenänvarsi. Tällä hetkellä tämä maa on jakautunut hallitus-Suomeen ja perussuomalais-Suomeen. Ideologisen vahvistamisen ja vahvistautumisen tarve on niin hirveä, ettei yleisinhimillisiä perustotuuksia ja perustuntoja enää hahmoteta. Jos oikeisiin ongelmiin ei tohdita puuttua, vaan ne mitätöidään jatkuvasti kuin niissä olisi kyse vain asennetason valistumattomuudesta, kahtiajako tulee jyrkkenemään. Nykyinen varsin kipeä tilanne on siis vasta alkua.




--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 4.8.2011 )
-----------------------------------



Itse asiasisältöä koskien korostan, että käsitteet kansalaistunto ja kansallistunto on pidettävä hyvin selvästi toisistaan erillään.

Edellinen ilmoittaa lajityypillisen tavan jolla ihminen on sosiaalinen eläin. Ihmisestä kasvaa ihminen vain jos hän kasvaa ihmisten joukossa – ja samasta syystä hänestä kasvaa sen joukon jäsen johon hän kuuluu. Kertomukset niin sanotuista susilapsista havainnollistavat tavattoman hyvin sen miten vähän meissä on mitään inhimillistä, jos emme ole kasvaneet omiemme joukossa.

Kuuluminen omaan joukkoon on pohja, jolle kaikki yksilöllinen meissä rakentuu. Jos tuota pohjaa uhkaa joku – jos meiltä viedään perusturvallisuus, kokemus siitä että meillä on olemassaolonoikeus ja ihmisarvo, silloin kaikki yksilöllinen jää toissijaiseksi ja mielen täyttää ainoastaan loukattu omanarvontunto.

Yhteiskunnasta syrjäytetyt ja syrjäytyneet kantavat tällaista omanarvontunteen vammaa sieluissaan. Heillä ei ole enää kokemusta siitä että he olisivat taysiarvoisia. Heitä loukkaa se että yhteiskunta suuntaa aktiiviset avustamistoimet aivan vieraiden taholle. Tätä tarkoittaa kansalaistunnon loukkaaminen.

Kansallistunteet, nationalistiset tunteet, ovat vähän, tai eivät edes niin vähän toinen juttu. Ne ovat yhteisöllinen ominaisuus, ja niiden vahvuus riippuu esimerkiksi siitä miten totalitaristinen, militaristinen, fundamentaaliuskonnollinen tai muulla tavalla ryhmäsidonnainen yhteiskunta on.

Jotta kansallistunteiden ero kansalaistuntoihin tulisi selvästi esille, määriteltäköön näin: vaikka yhteiskunta ja sen kansalaiset olisivat kehittyneet miten pitkälle tahansa moniarvoisen demokratian suuntaan, silti heidän yhteisönsä täytyy ensi sijassa täyttää kansalaistuntojen ehto. Kansalaistunnot ovat pohjimmiltaan ainoa yhteiskuntamoraalin tekijä.

Jokaisen yhteiskunnan on ensisijaisesti täytettävä tietty moraalinen ominaisuus ennen kuin mikään mitä yhteiskunnassa tapahtuu koetaan legitiiminä. Juuri siitä on kyse kansalaistunnoissa. Jos ne kadotetaan, kadotetaan yhteiskunnan koko laillisuus ja oikeutus.

–----------

Näkökulmaani voisi luonnehtia esimerkiksi antropologis-ryhmäpsykologiseksi, ja se merkitsee, että jäljitän yhteisöllisiä vakioita hieman eri tavalla kuin puhtaasti sosiologinen määrittely tekee.

Kuvaan suomalaista yhteiskuntaa historiallisesti alistettuna, alamaisasenteet sisäistäneenä ja aina kahtiajakautuvana. En halua hakea käsitteille "eliitti" tai "syrjäytetyt" mitään määrällistä määrittelyä. Ne johtaisivat mielestäni itse ongelman luonteen väärinymmärtämiseen.

Kyvyttömyyttämme ryhmäpsykogiseen käsitteenmuodostukseen, käsittelyyn ja ymmärtämiseen olen toistuvasti läpikäynyt teksteissäni. Tämä kyvyttömyys juontuu suoraan tieteenhistoriasta, tavasta jolla psykologia viime vuosisadan alussa autonomisoitui sosiologiasta.

Vielä viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä monet ajattelijat yrittivät konstruoida ihmiskuvaa, joka kuvaisi ihmistä ryhmäsidonnaisena, ei puhtaaksiviljellyn individualistisena olentona. Esimerkiksi LeBon, Kropotkin ja Freud olivat tällaisia.

Freudin yritelmä ”Joukkopsykologia ja ego-analyysi” on hiljattain ilmestynyt myös suomeksi – yhtenä viimeisistä hänen suomentamattomista teksteistään. Vaikka tutkielma vain pyrkii hahmottamaan kysymyksenasetteluja ja jää niissäkin pahasti kesken, se on yhä yksi parhaita dokumentaatioita siitä kokonaisesta ajattelulaadusta jonka olemme ryhmäpsykologisen ihmiskuvan myötä menettäneet.

Jos meillä olisikin käytössämme enemmän ihmisen todellista, sosiaalista ominaislaatua tavoittava ihmiskuva ja sen mukainen käsitteenmuodostus, monet esimerkiksi maahanmuuttoon liittyvät kysymykset olisivat meille paljon nykyistä selvempiä.

–-------------

Kun puhun ”omien joukosta", ilmaisu on ymmärrettävä niin, että ”omien joukko” on kokemus, ei määrittely.

Voimme kokeilla termin "omien joukko" korvaamista sanalla "kulttuuri". – "Kulttuuri" on mahdollista määritellä niin, että kulttuuri tarkoittaa sitä kasvutekijää, josta yksilön on mahdollista kasvaa irti. Ihminen voi nimittäin aikuistuessaan kasvaa irti vain omasta kulttuuristaan.

Omaan kasvukulttuuriinsa etäisyyttä saanut ihminen voi edustaa "moniarvoisuutta". Tällöin vain ihminen ja elämä ovat hänen korkeimpia arvojaan – hän ei ole ryhmäsidonnaisella tavalla oman "kulttuurinsa" arvojen ja totuuksien määräämä.

Moniarvoinen demokratia on mahdollista vain sellaisten ihmisten yhteisössä, jossa yksilöt ovat pitkälle yksilöllisesti eriytyneitä. Moniarvoinen demokratia ei pysty sulattamaan sisäänsä ensimmäistäkään omiin ryhmäsidonnaisiin "tunnustuksellisiin" totuuksiinsa käpertynyttä "kulttuuria".

Tämän vuoksi "moniarvoisuus" ja "monikulttuurisuus" ovat toistensa vastakohtia – ne ovat toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja.

Maahanmuuttokeskustelun toivotonta tilannetta kuvaa hyvin se täydellinen käsitesekaannus, joka seuraa kun sanoja "moniarvoisuus" ja "monikulttuurisuus" käytetään ikään kuin ne olisivat synonyymeja. Tällainen täysin harhainen käsitteistäminen mahdollistuu, koska emme hallitse edes ryhmäpsykologian alkeita.

–------------

Me kaikki synnymme jo olemassaolevaan elämänmuotoon, kulttuuriin, kielimaailmaan, inhimillisyyden ja ihmisidentiteetin vivahteisiin.

Jokaisen tajuntaan hahmottuu varhaisessa lapsuudessa ensin kuva holhoavasta hoivanantajasta, eli hahmo "sinä", vasta myöhemmin muodostuu "minä". Tästä ihmis- ja itseidentiteetin syntymisen marssijärjestyksestä johtuen elämme aina kaikki ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken minkä teemme toiselle, sen teemme myös itsellemme, itsessämme.

Ihminen on lajityypillisesti sekä sosiaalinen että moraalinen olento.

Ihmisyytemme perustekijöistä suoraan seuraa pari paradoksia. Yksilöä koskeva paradoksi on, että mitä vahvempi on varhaislapsuuden symbioottinen perusturvallisuus, sitä pidemmälle menevän yksilöllisen eriytymisen se myöhemmässä elämässä mahdollistaa.

Toinen, yhteisöä koskeva paradoksi on, että vahva sosiaalinen turvallisuus mahdollistaa moniarvoisuuden. Kun yhteisön eheys rakentuu kansalaistuntojen varaan, yksilöllinen eriytyminen voi jatkua pitkälle eikä yhteisö lukkiudu ryhmäsidonnaiselle asteelle.

Ihmisen "alkulaumat" olivat hyvin ryhmäsidonnaisia, ja signaalit olivat niiden viestintämuoto. Jopa sellainen nykyisin yksilöominaisuudeksi käsittämämme asia kuin "tahto" oli alkulaumassa sosiaalinen reaktio. Tämän sosiaalisen tahtotoiminnon jäänteenä on edelleenkin erityisellä regressiivisellä menetelmällä – hypnoosilla – elvytettävissä merkillinen tahdonsiirtymä hypnotöörin ja hypnotisoidun välillä.

Mutta hypnoosi on samalla myös esimerkki ilmiöstä, joka on meille edelleenkin selvittämätön – yksinkertaisesti siitä syystä, ettei meillä ole käytössämme sellaista ryhmäpsykologista näkökulmaa ja käsitteellistystä, jolla ilmiö voitaisiin kuvata niin että sen laatu ja luonne paremmin paljastuisivat.

–----------

Nykyinen kansallinen tilanne – kansanpsyyken tila – nousee myös suoraan alistetun kansan historiasta.

Olemme sisäistäneet kahden kerroksen yhteiskunnan, kaikkea kahtiajakavat, kaksinapaiset "totuudet". Meillä on erityinen taipumus jakautua verisesti kahtia. Siksi esimerkiksi maahanmuuttokysymys on meille aivan erityiseen merkitykseen nouseva kysymys.

Kuten sosiologi Erik Allardt aikoinaan totesi, suomalaisen yhteiskunnan perusvastakohtaisuudet ovat jyrkät – esimerkiksi meillä kuilu "hallitsevan eliitin" ja "tavallisen kansan" välillä on perinteisesti suuri. Samoin ero "julkis-virallisen totuuden" ja "yksityisten tuntojen" välillä on yhä ylikäymätön.

Mikään terve yhteiskunta – kaikkein vähiten kehittynyt moniarvoinen demokratia – ei voi toteutua tällaisten yhteiskunnan pinnan alla olemassaolevien ja vaikuttavien kuilujen varassa. Ounastelen että yhteiskuntamme pinnanalainen paha olo on kasvamaan, ei suinkaan katoamaan päin. Eikä meillä edelleenkään ole oikeaa puhumisen kulttuuria, vaan tabujen ja puhumattomuuden kulttuuri.

Jos aina yhteiskunnan kriisiytyessä etsitään ratkaisuja taantumalla takaisin "virallisen" kuriyhteiskunnan suuntaan – kuten nyt jälleen kerran näyttää tapahtuvan kun "eliitti-Suomi" hakee ojennuskeppejä ja muotoilee yhteiskunnalliselle keskustelulle sensuurivaatimuksia – seurauksena on että yhä suurempi paine kasvaa virallisen pinnan alla.

Niin traagista kuin se onkin, meillä ei sellaisia omia keskinäisiä "kansanryhmiämme" puhuttelevia motiiveja, joissa avoin suora puhe nousisi arvoon. Eliittiä kiinnostaa enemmän etäisyydenotto huonosti asioitansa artikuloivaan rahvaaseen, ja rahvasta taas pitää hengissä yhteisesti koettu pinnanalainen viha.

–-----------

Emme tietenkään voi mitenkään ”tietää” mitä yhteiskunnan pinnan alla muhii. Jokaisessa ihmisyhteisössä on kulttuurinen vedenpinta, joka määrää sitä mitkä kipeät asiat jätetään käsittelemättä ja mistä ja miten voidaan julkisuudessa puhua. Tämä vedenpinta on tietenkin kulttuurin omassa piirissä näkymätön. Niinpä argumentti ”yhteiskunnassamme voidaan keskustella kaikesta aivan avoimesti” ei tosiasiassa tarkoita muuta kuin omassa kulttuurissaan elävän tyypillistä näköharhaa.

Tässä kirjoituksessa yritetään saada ymmärrystä sille mitä loukatut kansalaistunnot ovat. Siinä tarkoituksessa on viitattu Charles Tayloriin, joka tällaisista tunnoista puhuu monumentaalisessa teoksessaan "Sources of the Self", jossa käsitellään eurooppalaiselle uuden ajan ihmiselle ominaista "minuutta".

Loukatut kansalaistunnot ovat lajityypillisesti sosiaalisen ihmisen perustuntoja. Ilman niitä eivät ihmisoikeudet voi toteutua. Ilman niiden huomioonottamista ei voida pitää yllä yhteiskuntaa, joka täyttää yhteiskuntaa legitimoivat yhteiskuntamoraaliset tekijät.

Tässä kirjoituksessa on etsitty ja tunnusteltu kosketuspintoja sille miksi maahanmuuttokysymys on meille suomalaisille erityisen kipeä – vaikka maahanmuutto ei ole määrällisesti suurta. Tarjoan selityksenä sitä, että olemme historiallisesti vuosisataisesti alistettu ja kahtiajakautuva kansa.

–----------

Jos yhteiskunnassa puhumattomuuden pinnan alla kasvava viha syvenee, psyyken pohjakosketuksessa tuho ja itsetuho yhtyvät, jolloin kysymys siitä mihin viha kohdistuu menettää lopullisesti merkityksensä. On traagista, ettemme ymmärrä tällaisia yleisinhimillisiä – meissä itsekussakin vaikuttavia – psyykenmekanismeja, vaan käsittelemme jo tapahtuneita tuhotekoja ikään kuin ne olisivat jollakin ideologis-opillisella tasolla mielekkäitä. – Viittaan tässä varsinkin tapaus Breivikiin, mutta myös esimerkiksi lisääntyviin kärhämiin poliittisia ääri-ideologioita edustavien nuorten keskuudessa.

–------------

Ajattelu voi olla ajatteluongelma tiedonfilosofisessa mielessä: ajattelulla on laatutekijöitä, eri aikojen ajattelu on erilaista, on ajatusmuotoja ja -sisältöjä. Intersubjektiiviseen kieleen sitoutunut ajattelu elää kuin pilvi ihmisten päiden yläpuolella sukupolvesta toiseen ja muodostaa sen ilmaston, jossa ihmiset maailmansa ja elämänsä kokevat.

Olemme ihmisiä ja meille ominaisella tavalla ajattelemme. Elämämme on ongelmallista, ja yritämme ratkoa näitä ongelmia. Tässä kirjoituksessa on kyse tavasta jolla kuulumme luonnollisesti yhteen – on kysytty millaisia ovat sosiaalisuutemme ehdot. Niitä on kysyttävä, koska olemme sosiaalisia olentoja, ja koska ajattelumme ja kielemme ovat sosiaalisia muodosteita.

Ilman sosiaalisia muodosteita, ajattelua ja kieltä, ei koko oma inhimillinen ominaislaatumme -- koko kulttuurievoluutio – olisi ollut mahdollinen. Nyt elämme oman historiallisen aikalaisrationaalisuutemme – eurooppalaisen uuden ajan "kartesiolaisen järjen" – individualististen harhojen vallassa, ja se tekee meille erinomaisen vaikeaksi tajuta miten tärkeää sosiaalisen yhteisöllisen eheyden varjeleminen ihmiselle on.

Tällä hetkellä maahanmuutto hajottaa suomalaista yhteiskuntaa vallan erinomaisen tehokkaasti. Se ei ole vain yhteiskunnallisen jakautumisen indikaattori vaan myös akseleraattori. Historiamme alistettuna kansana tekee meistä erityisen heikkoja kahtiajakojen suhteen. Meidän pitäisi nyt pysähtyä, havahtua: mitä merkitsee se, että meillä nyt on tosiasiassa jo olemassa erikseen hallitus-Suomi ja perussuomalais-Suomi? – Se ei merkitse hyvää, vaan sen pitäisi olla äärimmäinen hätäsignaali.

–----------------

Kaikki se "ryhmäpsykologinen" tieto jota ihmistieteiden vuosisataisen harharetken laitamilta on tätänykyä mahdollista hankkia näyttäisi minusta viittaavan mitä selvimmin siihen suuntaan, että nimenomaan yhteisöissä vallitsevan "sosiaalisen sidonnaisuuden" – ryhmäsidonnaisuuden, yhdenmukaisuuden paineen, normimoraalin, sukupuoliseparaation, kunnian- ja häpeäntuntojen, jne – aste ja sen ympärille kytkeytyvät ilmiöt pitäisi nostaa avainasemaan kuvattaessa ja selitettäessä "kulttuurien" kohtaamiseen liittyviä ongelmia.

Tapa jolla individualistinen ihmiskuvamme ja yksilöpsykologinen ajattelu on sokaissut meidät näkemästä ryhmäsidonnaisuuden ilmiöitä on suorastaan järkyttävä. Koettuamme viime vuosisadalla kaksi maailmanpaloa – joiden tarkastelu joukkopsykoosien muotoina on sekin jäänyt muutamien freudilaisten tulkitsijoiden varaan – olemme päätyneet jopa muotoilemaan ihmisoikeudet yksilöoikeuksina – ikään kuin ihmisoikeudet voisivat toteutua ihanteellisesti autonomisessa yksilöyksikössä ja jonkinlaisessa sosiaalisessa tyhjiössä hänen ympärillään.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa vain muutama muodollinen kohta ohjeistaa yhteiskuntaa ja asettaa vaatimuksia yhteisön suuntaan. Niissä ei tietenkään esitetä mitään mikä millään lailla viittaisi yhteisöjen ryhmäpsykologisiin ominaisuuksiin tai yhteisöjen keskinäiseen kehitysasteeseen.

Globalisoituvassa maailmassa kulttuurien kohdatessa joudumme automaattisesti vaikeuksiin. Näiden vaikeuksien perimmäistä laatua ja luonnetta emme ymmärrä, vaan yritämme ratkoa esiinnousevat konfliktit ikään kuin niissä olisi kyse ihmisoikeuksista – yksilöoikeuksista. Suku-, klaani-, heimo- ja perheyhteiskunnat eivät kuitenkaan salli yksilöilleen mitään senkaltaista psyykkistä kehitystä, joka tekisi yksilöoikeuksista puhumisen mitenkään mielekkääksi heidän suhteensa.

Individualistinen ihmiskuva on eurooppalaisen uuden ajan ajatteluparadigmojen lopputulemaa. Se saattaa edustaa jossain mielessä kehittyneintä ajattelua mitä ihmiskunta on toistaiseksi keskuudessaan tuottanut. Tämän toteaminen on jostain syystä aivan hirvittävä rikos ja kohta "vihapuhetta" esimerkiksi kaikkia sukuklaaniyhteiskuntien kasvatteja kohtaan. En ymmärrä tällaista tilannetta. Individualismimme on kasvanut totaalisen sokeuden asteelle – kohotamme tietyn ihmiskuvan mukaiset ominaisuudet arvoon, mutta emme pysty tuomitsemaan "kulttuureita" jotka epäävät yksilöiltään mahdollisuuden yksilölliseen kasvuun ja eriytymiseen.

Ihmistieteemme jatkavat harharetkeään yleishumanistisen hymistelyn säestyksellä. Meitä eivät häiritse ryhmäpsykologiset ilmiöt, joita positivistinen ja meristinen, empismin perintöön pitäytyvä ja korrespondenttista totuudellisuutta vahvistava "tieteellinen" ajattelumme ei pysty kuvailemaan ja selittämään. Ymmärryksestä puhumattakaan. Esimerkiksi hypnoosi-ilmiö on tällainen – se on regressioilmiö, joka palautuu ryhmäpsykologisiin voimiin, jotka taas putoavat ihmistieteiden tyhjään aukkoon sosiologian ja yksilöpsykologian välissä.





takaisin