takaisin



Mediamessianismi
-- rahvaan valistaminen ja vaientaminen





1.

Jo Armfelt, ei vain Arwidsson, sanoi: "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia." Tämä toteamus ei koske vain hallintoalamaisuutta, vaan myös kansanpsyykeä, identiteettiä. Tässä suomalaisen identiteetin määritelmässä on mukana kaikki oleellinen. Suomalaiset ovat historiallisesti alistettua kansaa, jonka olemassaolo ja oma laatu määrittyvät vain suhteessa meitä hallinneisiin herrakansoihin. Samoin sanonnassa suomalaisuus jää jonkinlaiseksi historian pelissä hävinneen ja osansa omaksuneen altavastaajan asenteeksi – olkaamme sitä mikä meille on jäänyt käteen.

Sanonnassa on silti se yhäti hyvä puoli, että kansallisuusidentiteetti kytketään populaatioon, ihmisiin. Ei siis vain hallintoon, joka meillä historiallisesti on ollut vieraskielistä ja jättänyt kansansieluun tavattoman syvän trauman. Ei myöskään maa-alueeseen, jonka militaari-isänmaallinen puolustaminen on joillekin suomalaisuuden ehto.

Ihmisiin liittyvä kansalaisidentiteetti on historiallinen muodoste. Se juuri tekee meistä suomalaisista suomalaisia. Juuri sen vuoksi muualta maailmasta tänne saapuneet eivät koskaan voi syvällisemmin ymmärtää mitä on olla suomalainen. Paperille kirjoitettu kansalaisuus ei todellakaan ole muuta kuin paperille kirjattu kansalaisuus.



2.

Runoilijoita pidetään helposti todellisuudentajuttomina haihattelijoina, mutta tosiasia on, että nimenomaan inhimillisen kielen syvärakenteiden – joita runoilijat säkeillään tavoittelevat – kautta syntyy ja saa muotonsa koko ihmisidentiteetti. Koska kieli on perusolemukseltaan sosiaalinen muodoste – yksityinen kieli on mahdottomuus – kielen kautta kutoutuu myös ja nimenomaan kansallinen identiteetti.

Mytologioiden pohjalta nouseva kronikointi ja kansanrunous ovat olennainen osa kaikkien kansojen itseidentiteettiä. 1) Se on jatkumo, jossa elää historiallinen kohtalonyhteys joka ei saisi katketa. Siihen ei kuulu vain kansanrunous, vaan runous yleensä. Eikä vain runous vaan kaikki kirjallisuus – varsinkin kaunokirjallisuus, mutta myös tietokirjallisuus. Kuten Spengler osuvasti sanoi, kaikkiin kieliin sisältyy oma metafysiikkansa. Tarinankerrontaperinteessä ja kaunokirjallisuudessa se välittyy julkilausumattomissa kielen muoto- ja syvärakenteissa, mutta se määrää myös näennäisesti yleispätevämpää tiedollista ajatteluamme, joskin siinä kunkin kielen oma rooli on jo paljon vaikeammin tunnistettavissa.

Kuinka paljon sitten vaikuttivat suomalaisen sielun syntyyn esimerkiksi sellaiset kansalliset herättäjärunoilijat kuin Lönnrot, Runeberg ja Topelius? Lönnrot oli kielen ja kansanrunouden keräilijä, "Kalevalan" kokoaja, kaksi viimemainittua tulivat vieläpä ruotsinkieliseltä pohjalta, vaikka orientoituivatkin suomenmielellä.

He kylvivät kansallisuusaatteen siemeniä, ja niin hyvin näiden kirjailijoiden viesti alkoi sitten kehittyvän itseidentiteetin maaperässä itää, että vielä itsenäisessä Suomessa sen pahimpien kriisien koetellessa talvi- ja jatkosodan aikaan maan myydyin kirja oli "Vänrikki Stoolin tarinat", johon myös "Maamme-laulu" sisältyy. Ja arvatkaas ovatko Topeliuksen "Sylvian joululaulu" ja "Varpunen jouluaamuna" edelleenkin suosittuja, jopa niitä suosituimpia, kun suomalainen mieli herkistyy joulunaikaan?



3.

Kannattaa havahtua ja paneutua hieman paremmin tuohon outoon ilmiöön – että suomalaiskansallisen herätyksen takana olivat ruotsia äidinkielenään puhuneet ja kirjoittaneet ihmiset. Paradoksaalista. Miten sellainen ylipäänsä on selitettävissä?

No, se on selitettävissä nimenomaan sitä kautta, että uuden identiteetin nahanluonti tapahtuu aina luontevasti juuri kielen – sen käsitteenmuodostuksen, käsitekoneistojen ja Spenglerin mainitseman metafysiikan – syvätasolla. 2) Tällöin ajattelu tavoittelee jotain joka sijoittuu kaiken olemassaolevan kielen taakse, tavoittelee kokonaan uutta tapaa hahmottaa oma "minä" ja sen kohtaama "maailma" – näin rakentuvat ajattelun "lokatiiviset" perusasemoinnit -- ja siksi saattaa olla ei vain mahdollista vaan jopa asiaan kuuluvaa ja asiaa auttavaa, että uusi ajattelu sijoittuu kahden kielen välimaastoon.

Ilmiö on sama joka tulee yhtäältä näkyviin siinä tosiseikassa, että suuri maailmankirjallisuus tuntee vain aniharvoja teoksia jotka on kirjoitettu muulla kuin tekijän omalla äidinkielellä.

Toki niitä on. Parina hyvänä esimerkkinä – jotka oikeastaan auttavat hyvin ymmärtämään miten syvällä oma kieli ja sille ominainen hahmon- ja käsitteenmuodostus "kirjallisissakin" neroissa ovat – voisivat toimia sellaiset kirjailijat kuin puolalaistaustainen Joseph Conrad ja modernisti Samuel Beckett. He olivat aivan erityisellä tavalla kielen syvärakenteisiin perehtyneitä neroja ja kirjoittivat teoksia muulla kuin äidinkielellään.

Conradin isä oli kielenkääntäjä ja Beckett tunsi samanlaista intohimoa käsitehallintaan kuin yksi viime vuosisadan kolmesta suuresta kadonneen minäidentiteetin metsästäjästä, nimittäin James Joyce. 3) Heillä oli jokin "Finnegans Wake"iin – joka on ehkä koko kirjallisuudenhistorian kunnianhimoisin yritys luoda totaalisesti uudistetuilla mieli- ja kieliassosiaatioilla toimiva todellisuuskosketus – liittyvä yhteinen projektikin.

Myös Strindberg kirjoitti yhden kirjan ranskaksi. Sekin oli sen miehen "faustisin" tuote – siellä syvällä sielunpimeässä, hämärän rajamailla, jossa ihmisen "minä" luo nahkaansa ja saa muotonsa, siellä ollaan aina porauduttu käsitteenmuodostuksen alkusynnyn – tavallaan jokaisen kielen, kaikkien kielien ja sanojen alkujen, kaikkien käsitepintojen – läpi, niiden alle, hahmonmuodostuksen alkusumuun.



4.

Väite ettei kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden väliin voi vetää mitään totuudellisuuden rajalinjaa vaikuttaa ensin ehkä vähän kärjistetyltä. Asia selvenee, jos otamme esimerkkejä vaikkapa kansakunnan historiaa dokumentoivista romaaneista ja vertaamme niitä niin sanotusti konsensushakuisen todellisuustulkinnan ja historiankirjoituksen mahdollisuuksiin.

Aleksis Kiveä, Väinö Linnaa ja Hannu Salamaa kaikkia yhdistää tapa, jolla heidän kirjansa ovat ajassaan tulleet sensoreiden tuomitsemiksi. He ovat kuvanneet suomalaista todellisuutta tavalla, joka on niin sanotussa yhteiskunnan "sivistyneessä eliitissä" herättänyt torjuntaa ja inhoa. He ovat kaikki olleet paitsi sananvapauden myös suomalaisuuden esitaistelijoita, eli heidän kansankuvauksensa on pitkässä historiallisessa perspektiivissä vahvistanut suomalaisen peruskansan itseidentiteettiä ja antanut eväitä myöskin historiankirjoituksen julkilausumattomien puitteistuksien uudistumiselle.

Kansalaiskeskustelut ovat kuohuneet noiden kolmen ympärillä. Aleksis Kivi kuvasi "impivaaralaisia" – ja kas, juuri samaa termiä käyttää oman halveksuntansa ilmaisemisessa nykyinen sivistyneistö tänäkin päivänä puhuessaan perussuomalais-suomalaisuudesta. Mutta siinä missä Kiven teksti oli psykologisesti tarkkanäköistä ja ymmärtävää, siinä nykyisen eliitin äänenpainot ovat yksinomaan halveksivia ja mitätöiviä: "Haisevaa impivaaralaisuutta!"

Linna antoi äänen sodan rivimiehille ja salli kirjassaan kirjosanoina kirosanoja sotilaiden suuhun – mikä kirjan julkaisemisen aikoihin herätti mamsellien taholla niin syvää järkytystä että kirosanoja karsittiin kirjan muistaakseni kuudennesta painoksesta lähtien. Ikään kuin sotilaiden olisi pitänyt rintamalla kuolla kiroilematta ja hyvätapaisina. – Ja kas, ihan sama ilmiö, sievistelevän kielenkäytön ja peittelevän hyvätapaisuuden vaatimus, nousee ihan samalta taholta tänäkin päivänä kun kuumista aiheista käytäviä nettikeskusteluja pyritään suitsimaan ja sensuroimaan.

Salama pani juopotelleen muurari Hiltusen suuhun rienaavan saarnan, joka nostatti valtiokirkollisessa yhtenäiskulttuuri-Suomessa kirkollisten piirien niskavilla pystyyn. Yhdessä silloisen koti-uskonto-isänmaa -arvoja tunnustaneen Kokoomuksen kanssa Salamaa vastaan nostettiin oikeusjuttu jumalanpilkasta. Hiltusen saarna näyttäytyy nykylukijalle varsin kesynä, mutta muuten ei läksyjä uskontojen pilkkaamisen yhteiskunnallista kypsyyttä kehittävästä vaikutuksesta ole omaksuttu.

Kas, pikemminkin päinvastoin: näinä päivinä nostaa jälleen päätään niin sanotun "suvaitsevaiston" uussuvaitsemattomuus, joka jälleen haluaa säilyttää tiettyjen uskontojen pyhän tabuluonteen, ja hyökkää poliittisella määrätietoisuudella niiden kimppuun jotka nyt näkevät uskontojen poimuihin piilotetut tosiasialliset ihmisoikeusloukkaukset.



5.

Kansalliset herättäjät tulivat ruotsinkieliseltä pohjalta ja puolustivat, ainakin näennäisesti, suomalaiskansallista identiteettiä. Kivi, Linna ja Salama olivat suomenkielisiä, eikä heitä suinkaan puolustettu ruotsinkielisen eliitin taholta, vaan päinvastoin: ei ole väärin väittää, että yritys nitistää nämä kirjailijat tuli paljolti nimenomaan suomenruotsalaisen yläluokan piiristä.

Tässä näemme oman kansallisen identiteettimme traagisen vaiheen. Itsenäistymisemme oli ruotsinkielisen älymystön projekti, mutta oma kansallinen ominaislaatumme on kehittyessään ja vahvistuessaan saman ruotsinkielisen tai yleisemmin herrakansaidentiteettiä yhä myötäilevän yläluokan hampaissa. Tilanne on pahasti kaksijakoinen – kummankin rintaman sisälläkin jakomielinen. Mitä syvemmältä suomalaisuutemme ponnistaa, sitä varmemmin kehitystä vastaan nousevat eliitin yritykset mitätöidä suomalaisuus "impivaaralaisuutena", rajoittaa nettikeskusteluja koska niissä käytetään rumaa kieltä, varjella jonkin uskonnon pyhiä tabuja vaikka koskemattomuus käytännössä merkitsee uskontojen kehittymättömien ja epäinhimillisten piirteiden hyväksymistä.

Olisi yhteiskunnallisen tilanteemme väärinymmärtämistä jättää toteamatta, että mitä ilmeisimmin nyt jälleen kiristyneen rahvasvihan, nettisensuurimielialan ja rasistijahtien taustalla on julkisuuspinnan alla jatkuvasti muhiva, suoraan kansallisesta alistushistoriasta nouseva pahasti tulehtunut kansallinen kahtiajako. Sen jakolinja halkaisee maan omia eliittiasemiaan ja -asenteitaan puolustavaan herrakansaidentiteettiin ja jonkinlaista perussuomalaisuutta edustavaan aitosuomalaisidentiteettiin. Tämän pinnanalaisen tulehduksen käsittely ei historiallisesti puutteelliseksi jääneellä kansallisella kypsyystasolla edelleenkään onnistu. 4) Kasvava taloudellinen eriarvoisuus ei suinkaan tilanteessa auta.

Tarvitsisimme kipeästi jonkinlaista kansallista psykoanalyysia. Sen sijaan koko näennäissivistynyt ja "suvaitseva" eliitti nyt ryhdistäytyy yksimieliseen kurinpalautusoperaatioon suurta suomalaisrahvasta vastaan. Kaikki historiasta tutut kurinpalautuksen keinot ja kohteet on jo elvytetty. Päivällispöytäkansainvälisyys ja mamsellien ihastelema "monikulttuurisuus" ovat "arvoja" joilla noitaoikeudenkäynneiksi kiihtyvä rasistijahti ja vihapuhevaino on legitimoitu. Oikeusoppineet sparraavat itseään käsittelemään makthavare-piirejä ärsyttävät provosoijat, nettisensuurin muotoja kohennellaan jatkuvasti. Pakkoruotsin asemaa sementoidaan, jopa rahvaan juomatapoja yritetään jälleen suitsia, ja tietty kieltolakimentaliteetti palaa takaisin.

Näissä "asioissa" ei ole kyse asioista vaan alistamisen uusimmista muodoista.5)



6.

Kuten monet ovat huomanneet, eliitin tukipylväinä toimivat nyt samat tahot jotka aikanaan keskenään sopivat propagandamyllytyksestä Suomen kansanäänestyksessä EU:iin liittymiseksi. Nytkin päivittäin HS, Aamulehti, Turun Sanomat ja YLE jakavat "sivistävää" vihapuhettaan "rasismia" vastaan, ja pakkoruotsittaminen on ohjelmallista.

YLE:n TV-1:n ohjelmasarja "Millainen Suomi olisi ilman Ruotsia?" on viimeisin kaksikielisyyspoliittinen märkä rätti suomalaisrahvaan silmille. Tuottaja-juontaja tietokirjailija-kolumnisti Juhani Seppänen esittelee ohjelman avausjaksossa kaikki ikikuluneet kliseiset käsitykset siitä miten miltei kaikki mitä pidämme suomalaisena onkin itse asiassa ruotsalaista. Kuulostaako kovin ajatellulta?

Ohjelmasarjan esittelystä: ""Olisiko Suomea olemassa ilman Ruotsia? Olipa kyse uskonnosta, kevyestä musiikista tai ruoka- ja rakennuskulttuurista, kaikkialla Suomessa on nähtävissä ruotsalaisuuden ja pitkän yhteisen historian vaikutus. Kymmenosaisessa Suomi on ruotsalainen -sarjassa tutkitaan, minne yhteiset juuremme ulottuvat, ja kuinka ne tänä päivänä nousevat esiin.""

Ohjelman alkujaksossa ilmoitetaan pohdittavan esimerkiksi kansallista identiteettiä, mutta ohjelman tekijöillä ei ole minkäänlaista käsitystä siitä millaisista syvistä kielellis-käsitteenmuodostuksellisista tekijöistä kansalliset identiteetit syntyvät. Tai varsinkaan millaiset ovat näiden identiteettien ylläpitämisen tai kehittymisen ehdot. Ohjelman asiantuntijahaastattelut vuorottelevat loistavissa linnansaleissa ja -käytävillä kiertelevien kamerakulmien ja -kuvien kanssa – ja asiantuntijahenkilöt asiantuntijatuoleissaan puhuvat asiallisesti kuin keskiaikaiset skolastikot oppikirjatason pintakäsityksiä maiden yhteisestä menneisyydestä. 6)

Jostain syystä myös äänensävyt ovat oudolla tavalla tutut, itse asiassa aivan samanlaiset – normimoralistisesti osoittelevat, mitään tietämätöntä rahvasta ojentavat – kuin tyypillisesti esimerkiksi YLE:n obligatorisesti esittämissä alkoholivalistus-, raittius- ja terveysohjelmissa. Tarkistaessani asiaa huomaan, että ilmeisesti viimeisin tällainen rahvaan juomatapoja halveksiva ohjelma olikin YLE:lle ostettu samasta tuotantoyhtiöstä.

Tuotantoyhtiön nimi on Intervisio Oy ja se toimitti YLE:lle kymmenosaisen ohjelmasarjan "Kuningas alkoholi" kesällä 2010. Wikipedian mukaan yhtiön omistavat Broadcasters ja MTV3, joista edellisen omistaa ruotsalainen Zodiak, jälkimmäisen ruotsalainen Bonniers.

Toiminta on kuin mallikuva tavasta jolla rahvasta tiedonvälityksen tahoilta manipuloidaan kurinpalautuksen hengessä. Media messuaa, tämä on mediamessianismia. Seuraavalle kymmenosaiselle ohjelmasarjalle olisi jo tilaus. Sen pitää sitten ehdottomasti käsitellä rasismia ja vihapuheita, eller hur? 7)




--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 16.1.2013 )
-----------------------------------



1) Suomalaisilla on oma kansanrunousperinne, totta. Ruotsalaisilla on suurvaltaperinne. Kun historia on asettanut vastakkain runouden ja valtapolitiikan, suomalaiset on alistettu valtapolitiikalle, tottakai.

Suurvaltahegemonian hengessä pyritään yhä edelleenkin suomalaisuudesta poimimaan kaikki mikä siinä nähdään hienona kun katsotaan ruotsalaisen suurvaltaperinteen ja siirtomaaisäntä-asenteen silmälaseilla. Niinpä esimerkiksi tv-sarjassa ”Suomi on ruotsalainen” ei suinkaan korostettu suomalaista kansanrunoutta vaan esitettiin tikkukirjaimilla sanoja kuten sänky ja penkki, jotka ovat tulleet ruotsinkielestä. Näsäviisasta, sanoisin.

Itse asiassa kannattaisi asennoitua niin, että eurooppalainen ajatteluperinne on paljon olennaisempi kuin Ruotsin antamat vaikutteet. Ohjelman vinosuuntauksen korjaamiseksi voitaisiin esimerkiksi kysyä missä ovat suuret ruotsalaiset filosofit. Ei ole. Kristiina halusi omia Descartesin, mutta filosofi kuoli käsiin. Kristiina löi hallitsijan hanskat naulaan, pakeni Eurooppaan ja Roomaan, kääntyi kuin kostoksi vielä katolisuuteen.

Eurooppalainen ajattelu on todellakin Kreikan ja Rooman perintö, skolastiikan perintö, renessanssin perintö, saksalaisen metafysiikan ja brittiläisen empirismin perinne, kartesiolaisen rationaalisuuden perinne. Siinä on Ruotsin kuninkailla hyvin pieni rooli, ja sekin lähinnä siellä sivistyksen kääntöpuolella.




2) Lähden aika ratkaisevasti liikkeelle kansalaisidentiteetin ja kielen kytkennästä. Toisenlaisiin – tai ei varsinaisesti toisenlaisiin, vaan ehkä hieman toisella tavalla painottuneisiin – tarkasteluihin päädytään, jos konstruoidaan ikään kuin "ulkoisempia" kulttuurisia vaikutuksia ja vaikutteita.

Kieleen ja sen syvätason "metafyysisiin" ominaisuuksiin vetoaminen voi kyllä helposti vaikuttaa hieman mystiseltä. Sehän on lähtökohtainen premissi, ei mikään todistelujen lopputulos.

Meillä on hyvin vähän tutkittua faktaa siitä miten merkitsevää jonkin kielen välittämä "meeminen" perintö on. Törmäämme heti perustavanlaatuisiin kysymyksiin. Mitä esimerkiksi "sanaluokat" ovat? Välittääkö kieli sanaluokissaan tietynlaatuisia miellemaailmoja niin, että hahmon- ja käsitteenmuodostukselliset seikat määräisivät koko kognitiolle ominaisia koherenssiehtoja?

Luulen että esimerkiksi tavat joilla auktoriteetti hahmottuu jotenkin elävät kielen syvätasolla ja sen määräämässä miellemaailmailmassa. Se on vain yliherkän intuition tuottamaa luuloa – mitään vakuuttavaa tutkimusviitettä sen tueksi tuskin koskaan voi tulla. Vain aivan satunnaisia, muissa yhteyksissä esiin tulevia epäsuoria havaintoja. Olen joissakin yhteyksissä viitannut siihen, että koululaisten masennusta kartoitettaessa on huomattu eroja kieliryhmien välillä. Mutta kieliryhmien eroihin keskittyvää tutkimusta ei juurikaan ole tehty – se kertoo jotain siitä miten kipeä kysymys kaksikielisyys kaikille on.

Enkä siis usko että kukaan tulee koskaan paneutumaan suomalaiskansalliseen masennukseen kielikysymyksenä. – Sellaiset projektit olisivat nimenomaan ”kansallisen psykoanalyysin” tehtäviä. On varmaan paljon palkitsevampaa olla Ruotsin antamasta "ulkoisesta" kulttuuriarmeliaisuudesta kiitollinen ja keskittyä ylistämään sitä kuin heittäytyä epäilijäksi ja kysyä, mahtaisiko massiivisin Ruotsin historiallinen vaikutus junttisuomalaisiin kuitenkin tulla ilmi masennus-nimisen kansantaudin muodossa.




3) Toiset kaksi nimeä ovat tietenkin Robert Musil ja Marcel Proust. Edellinen etsi ratkihauskassa mammuttiteoksessaan "Mies ilman ominaisuuksia" viime vuosisadanalun eurooppalaisen intellektuellin minäidentiteettiä, tai yleensä intellektualismin identiteettiä, ollen siinä yhtä eksyksissä ja onnellisesti hukassa kuin koko hänen kuvailemansa hupaisa henkilögalleria. Jälkimmäinen tavoitteli hahmonmuodostuksen prototyyppejä unen ja tietoisuuden rajamailta yrittäen jäljittää sitä mitä "muistiksi" nimitetään, mutta mikä ilmeisestikin on paljon laajempi tietoisuuttamme ja ajatuksiamme rakentava tekijä kuin pelkkä asiasisällöllinen mieleenpalauttaminen.

Jos lisää esimerkkejä kielen ja ajattelun "lokatiivisista" perusjäsennyksistä ja niiden merkityksestä etsitään, yksi mielenkiintoinen tapaus on J D Salingerin teos "Sieppari ruispellossa", jonka kirjallinen nero Pentti Saarikoski aikanaan käänsi "slangikielelle". Hän kai vaistonvaraisesti tajusi, ettei normaalikieli riitä välittämään sitä vahvaa "minän" ja "maailman" antagonismia, jota koko kirja jokaisella sivullaan julistaa. Juuri tämä "minän", siis itseidentiteetin, eriytyminen ja "paikallistuminen" suhteessa ulkoiseen todellisuuteen, itseidentiteetin autenttisuuden tavoittelu, on kirjan ainoa haaste. Tapa, jolla kirjassa narratiivin "minä" jatkuvasti haastaa "maailman", vaati Saarikosken mielestä tullakseen ilmaistuksi kokonaisen uuskielen, slangin.

Arto Schroderuksen uudessa suomennoksessa teos on "palautettu" normaalikielen puitteisiin. Kielenhuoltajat voivat huokaista helpotuksesta, kun muodista jo aikapäiviä tipahtanut ja heidän silmissään enää lähinnä häpeää herättänyt slangi-ilmaisu on korjattu. Onko tässä yhteydessä menetetty mitään -- kenties jopa olennaisin sisältö -- se kysymys ei häritse niitä joille kieli on kielioppia ja käsitepintaa ja joille ajattelun "lokatiiviset" perusjäsennykset jäävät tunnistamatta. --




4) Jos voisimme jotenkin nähdä historian – sen menneisyyden jota jokainen meistä kiskoo takanaan kuin kivirekeä – tuskin enää uskoisimme että pelkästään keskinäisillä keskusteluilla, sopimuksilla ja järjestelyillä voitaisiin vapautua historian kuormista.

Mitään oikotietä vapautua historian taakoista ei ole. Vallankumoukset, ammuskelut tai muut oikotiet muuttavat vain asioiden nimiä ja ehkä näköä – mutta ajattelu muuttuu vain vitkaisesti, pitkän ajan kuluessa. Tarvitaan aikaa. Luultavasti vielä useita, useita sukupolvia.

Silti aikakaan ei ketään pelasta ellei analyysiin ja muutokseen pyritä. Jos suomalaiset tuhlaavat kaiken voimansa keskinäistä kahtiajakautumistaipumustaan jatkuvasti vahvistaen – kuten nyt keskusteluissa tapahtuu – mitään edistystä ei tule tapahtumaan.




5) Uutiset kertoivat maaliskuulla 2011 kuinka suomalainen kulttuurivaikuttaja Jörn Donner tuohtui Bonnierin suvun nuorelle vesalle Joakim Bonnierille, joka toimittajagaalan haastattelussa puhui suomalaisille englantia eikä äidinkieltään ruotsia. Donnerin mielestä se oli "paskamainen temppu". – Donner toki korjaili tätä uutista myöhemmin. Yhtä kaikki, voimme nähdä uutistapahtuman hyvin todentuntuisena kuvitelmissamme, koska kyseessä on niin tyypillinen suomenruotsalainen ylemmyydentuntoinen reaktio.

Itse lähestyn kysymystä pakkoruotsista kokonaan toiselta kannalta kuin minkään hyödyllisyys - tarpeettomuus -pohdinnan puitteissa. Minusta kyse on ennen muuta historiallisen alistamisen katkaisemisesta. Se on tärkein syy sille miksi pakkoruotsista on päästävä. Jokin maassa on totaalisesti pois raiteiltaan, jos viiden prosentin kielivähemmistö voi pakottaa enemmistön opiskelemaan oman kielensä pelkästään siksi että se edustaa historiallista siirtomaaisäntää.

Asetelmahan on suorastaan naurettava. Suomalaiskansa on keskuudessaan kahtiajakautunut hallitus-Suomeen ja perussuomalais-Suomeen, mutta ruotsinkielisen vähemmistön silmissä ikään kuin kaikki suomalaiset ovat yhtä junttiporukkaa, kaikki samanlaista impivaararupusakkia.

On kuitenkin muistettava, että kun puhutaan ”yhteiskunnallisesta eliitistä”, se ei ole mikään nimilista. Ei ollenkaan – se on jotain aivan muuta, täysin päinvastaista. Eliitti on kahtiajakautuvassa yhteiskunnassa sosiologinen vakio, joka toteutuu historian voimien vaikutuksesta ihan riippumatta siitä millaisia henkilökohtaisia ominaisuuksia kunkin ajan eliittiyksilöillä on. Jos luullaan että eliitti on nimilista, päädytään salaliittoteorioihin. Se on huonoa, sosiologiasta ja historiallista voimista mitään ymmärtämätöntä ajattelua.

Meillä on ns. salaliitoista vähän väärät mielikuvat. Kuvittelemme että ne ovat julkisuudelta piilottelevia nimekkäitä herrakerhoja, jotka kabinettien suljettujen ovien takana punovat juoniaan etujensa ajamiseksi.

Salaliiton voi käsittää myös chomskylaiseen tapaan pikemminkin yhteisen käsitteenmuodostuksen ja kielen identifioimana muodosteena kuin julkilausuttujen etujen tavoittelijana. Salaliitto muodostuu enemmänkin siitä mitä sanotaan julki ja mitä jätetään sanomatta kuin siitä mitä päämäärärationaalisia tavoitteita tunnustetaan. Ja varsinkin se mitä kukaan ei sano julki saattaa olla salaliiton vahvin sisäinen yhdysside.

Salaliitto voi olla myös historiallinen muodoste. Siinä hengessä olen tässä kirjoituksessa puhunut ruotsinkielisestä ja siihen hengessään identifioituvasta suomalaisen "sivistyneistö-suvaitsevaiston" salaliitosta.




6) Inkvisitio kierrätti aikoinaan Galileo Galilein kidutuskammion kautta matkalla oikeusistuimeen. Älykäs ja hyvän mielikuvituksen omaava tieteentekijä tajusi oitis että kun totuus pannaan toiseen vaakakuppiin ja toiseen inkvisition vaatimukset, jälkimmäiset on viisainta hyväksyä.

Mutta tuo junttisuomalaisille suunnattu TV-ohjelma, josta ylempänä on puhetta, itse asiassa teki aivan saman tempun jonka inkvisitio teki Galileille. Meitä vain kierrätetään kidutuskammion sijasta kuninkaanlinnan korkeissa loistavissa saleissa kultakrumeluurauksien ja kristallien kimalluksessa, ja meille sanotaan: "Katso, tälle kaikelle sinun pitäisi olla kiitollinen, tämän ylimaallisen loiston häikäisemänä sinun kannattaisi hiljentyä."




7) On todella traagista, että tällaisena historiallisena kriisiaikana, jolloin koko eurooppalainen ajatteluperinne – uuden ajan ”kartesiolainen rationaalisuus” – on hukassa, kansalliset televisiot sortuvat ohjelmapolitiikassaan alhaiseen propagandaan. Todellisuudessa vaikuttavan ajatteluperinteen tunteminen on todellakin kokolailla hukassa. Eivät sen enempää älyköt kuin yhteiskunnalliset kannanottajatkaan tunnista saati tunnusta eurooppalaisen uuden ajan ajatteluparadigmojen vaikutuksia, kun mielipiteitään esittävät. Parhaimmissa perusteluissa voi olla joitakin opillisia viittauksia joihinkin ajattelijoihin, mutta sisäistettyjä syvempiä visioita "ajan hengestä" on todella aniharvalla.

Tietysti jälkeenjääneisyys tässä suhteessa johtuu myös itse kielen ja ajattelun luonteesta – kieli on sosiaalista muodostetta jonka tehtävänä on luoda yhteyksiä, yhtenäisyyttä ja yhteisymmärrystä, ja analyyttisempi tarkastelu irrottaa kielen käyttöyhteyksistään ja eristää sen sopivan tarkasteluetäisyyden päähän. On tavallaan pakko hyväksyä se, että ylivoimaisesti suurimman osan kielenkäytöstä on vain toistettava jo olemassaolevaa. Muutokset kielessä – ajattelussa, puheissa ja kirjoituksissa – voivat määrällisesti olla vain marginaalisia. Muutos on vähemmistövetoinen ja tavattoman hidas prosessi.

Kuitenkin tuo ohjelma, joka aikaansai melkoisen kansalaiskeskustelun, oli nimenomaan tietoisessa karkeassa propagandistisuudessaan aika anteeksiantamaton vaikutusyritys. Ikään kuin ei riittäisi edes se ettei suuri enemmistö ihmisistä juurikaan osaa ajatella, vaan tarvittaisiin ennestään tyhmien tyhmentämistä edelleen. – Tuosta tulee tietysti jälleen mieleen Dennis Potter puhumassa syvällisiä jäähyväishaastattelussaan.

Esimerkiksi ”monikulttuurisuus” on nyt muoti-ideologia, ja se menee todella kaikkien ajattelun rimojen alapuolelle. Käsittämätöntä että YLE on ottanut sen härskisti ihan viralliseksi ohjelmapolitiikakseen. Se on vain tavatonta ajatusharhaa, ja jos siitä halutaan pelkästään ideologis-tunnustuksellisena totuutena pitää kiinni, koskaan ei pystytä ymmärtämään esimerkiksi tapaa, jolla moniarvoisuus ja monikulttuurisuus tosiasiassa sulkevat toisensa pois. Nehän ovat toistensa vastakohtia – ja meidän pitäisi edistää nimenomaan moniarvoista demokratiaa eikä suinkaan monikulttuurisuutta.





takaisin