takaisin



Merkkipaaluja sanomisen vapauden tiellä





1.

Luullakseni olen Uuden Suomen blogipalstalla kirjoittelevista ainoa, jota Uusi Suomi -niminen julkaisu – ei tämä verkkotoimija, vaan ihan se aito alkuperäinen painettu sanomalehti – on pääkirjoituksessaan uhannut oikeustoimilla. Teimme nimittäin kesällä 1969 YLE:n tv-kanavalle Reino Paasilinnan erikoistoimituksen ohjelman, joka käsitteli tuolloin kuumana käynyttä keskustelua aseistakieltäytymisestä. Ohjelma oli varsin provokatiivinen ja kiehautti sapet silloisilta militaaripiireiltä, joiden mielipidekanavana kokoomus-konservatiivinen Pentti Poukan päätoimittama Uusi Suomi toimi.

Ohjelman jälkeen lehti kirjoitti pääkirjoituksen, jossa ohjelma haukuttiin niin asiasisällöiltään kuin tyyliltään täysin lyttyyn, ja jyristeltyään palstataistelutantereensa tasaiseksi pääkirjoittaja päätti esityksensä: "Onko asian vireille paneminen puolustusvoimain vai syyttäjäviranomaisen tehtävä, on toisarvoinen kysymys. Rankaisematta ei käsittääksemme tällaisia yhteiskunnanvastaisia ohjelmanumeroita voi televisiossa esittää." (Uusi Suomi 26.8.1969)

Ohjelman nimi oli "Kotimaani ompi Suomi", ja kaikki ohjelman tekijät nimettiin alussa yhdellä nimiplanssilla, jonka taustalla puutarhassa vanhainkodin mummokuoro todellakin veisasi tätä laulua väräjävin äänin. Itse ohjelma koostui pitkälti pelkistä "puhuvista päistä", toinen toisensa päälle puhuvista, hyvin kiihkeästi puhuvista – aivan päinvastaisia mielipiteitä omaavista, mutta kannoistaan hyvin vakuuttuneista ihmisistä, joiden henkilötiedot ammattia, oppi- ja sotilasarvoa, kuukausituloja ja varallisuutta myöten näytettiin tekstityksenä naaman päällä. Pystyykö joku kuvittelemaan, että nykyisessä Suomessa mikään vastaava olisi mahdollista? –



2.

Moni noita aikoja kokematon ei käsitä, miten paljon olemme joissakin suhteissa taantuneet sananvapausasioissa sitten noiden 60-luvun agiteeraavimpien aikojen. Siihen aikaan auktoriteetit pelkäsivät toimittajia, nykyisin toimittajat matkivat auktoriteetteja. Siihen aikaan yhteiskuntakriitikot vaativat sananvapautta, nykyisin kritiikki on salonkikelpoista ja yrittää suitsia nimettömän rahvaan nettikirjoittelua. Siihen aikaan esikuvat otettiin länsimaisen sivistyksen huipulta, ja vaatimukset esitettiin yhteisen kansan edun nimissä – nykyisin eliitillä ei enää ole mitään kytkentää yhteiseen kansaan tai yleiseen etuun.

Nykysin haasteellisimpana pidetään kaikkeinsivistymättömimmän "impivaaralaisen" rahvaan täydellistä väheksymistä ja mitätöimistä. Se on nyky-Suomen vallitseva yhteiskuntamoraali.

Tässä suhteessa jokin yhteiskunnassamme on "kehityksen" myötä kääntynyt täysin päälaelleen. Vanhan liiton aikaan meillä oli myös kriittinen älymystö, ja Paasilinnan jälkeen myös tutkiva journalismi. Ehkä oli niin että yhtenäiskulttuuri-Suomen jähmeys viimekädessä mahdollisti kritiikille jämäkät lähtökohdat. Nykyisin olemme jo sokeita tajuamaan, miten olennaisella tavalla yhtenäiskulttuuri-Suomi oli erilainen kuin nykyinen nopean ja pinnallisen tiedonvälityksen Suomi. Ehkä jokainen yhteiskunta käy kehityksessään läpi tuollaisen vaiheen, ja tavallaan se on kertaluontoinen asia, ellei sitten tapahdu pahoja kansallisia taantumia. Niitä saattaa nyt olla ilmassa.

Aran aiheen kimppuun päässeinä toimittajina me tuolloin lähinnä koostimme ohjelmasta kokonaisuuden, jossa vastakkaiset äärimmäiset näkemykset seurasivat jatkuvana virtana toisiaan ja limittyivät niin, että muodostui aihekokonaisuuksia. Väliin sitten leikattiin kirjavaa viitemateriaalia, sekin aivan äärimmäistä, yhtä hyvin keventävää kuin kammottavaa. Meillä oli sama ongelma, josta esimerkiksi Michael Moore puhuu nykypäivän USA:ssa – kuinka puhua yhteiskuntakriittisesti yhteiskunnassa, jossa vain aniharva jaksaa pohtia asiaperusteita?

Viitemateriaalia oli aina Seppo-Heikki Salosen luennoimasta Suomen lyhyestä sotahistoriasta sotilasosaston reippaileman letkajenkan kautta keskitysleirikuviin saakka – niissä työnnettiin alastomia luurangoiksi laihtuneita ruumiita kauhakuormaajalla joukkohautaan. Loppulauluna kuultiin taustalta pakahduttavan liikuttava Tauno Palon esittämä "Ne ruusut on puhdasta purppuraa", jonka käyttöön olimme kysyneet mestarilta luvan.

Soitimme, selitimme miten provokatiivisesta pasifistisesta ohjelmasta on kyse, ja tiedustelimme voiko hänen ääntään käyttää tässä yhteydessä. "No juuri siihen se on tarkoitettukin", Tauno Palo vastasi.



3.

Vaikka ohjelma tehtiin erikoistoimituksen nimissä ja kalustolla, materiaalin käytännössä koosti ja kokonaisuudesta vastasi elokuvafriikki – mm. maamme ensimmäisen varsinaisen cineastilehden "Filmihullun" silloinen päätoimittaja – Eero Tuomikoski. Hänen kanssaan palaveerasimme kaksistaan kauniina kesäpäivinä Pasilassa pohtien miten juttu missäkin kohdin jouhevimmin etenisi.

Elokuvaesteetikkona hän koki haasteeksi leikata erääseen ohjelman taitekohtaan uutistoimitukselta saatua Biafra-dokumenttimateriaalia, jossa vangiksi otettu, käsistään ja jaloistaan sidottu tiensyrjässä makaava armoa aneleva ja valittava musta mies ammutaan tylysti kolmella jyrähtävällä kiväärinlaukauksella. Sen jälkeen miehen ruumis raahataan jaloista tien yli toiselle puolelle ja pyöräytetään ojaan. Aika puistattavaa.

Aito sodankäyntikohtaus aseistakieltäytymisohjelmassa oli kaikessa järkyttävyydessään myrkkyä Uuden Suomen lisäksi monen muunkin lehden pääkirjoittajalle. "Neekerien sodankäyntitapojen" esittäminen suomalaisohjelmassa koettiin hyvin vastenmieliseksi ja "arvostelukyvyttömäksi".

Samalla kohtauksen efekti muodostui jonkinlaiseksi koko ohjelman tyyliestetiikkaa ja "sanomaa" leimaavaksi "kipupisteeksi". Kun myöhemmin syksyllä kävin läpi koosteena noin puolisensataa ohjelmasta kirjoitettua lehtiartikkelia ja -arvostelua, reagoinnin säännönmukaisuus suorastaan hyppäsi esiin: jokainen joka oli kokenut ampumiskohtauksen ahdistavana myös tuomitsi koko ohjelman pasifistisen tendenssin.

Mitään eroa tehoefektin ja eettisen kannanoton välillä ei ollut. Jos sodankäyntikuva oli shokeerannut traumatisoitumiseen asti, se näytti sanelevan katsojan kannan myös aseistakieltäytymisasiaan. Eikö ole järjellä ajatellen hieman outo tulema? Voisihan ajatella, että sodan raakuuden konkreettinen näkeminen herättäisi nimenomaan sodanvastaisia tuntoja. Juuri niin ei kuitenkaan käynyt, vaan aivan päinvastoin. Ne, joissa teloitus herätti välittömän torjuntareaktion, reagoivat ilmeisen välittömästi myös niin, että ohjelman tekijät olivat väärällä asialla.



4.

Selitin asiaa itselleni niin, että siinä on jokin kynnys. Jos pystyi katsomaan todellisuutta silmät auki, silloin sympatiseerasi aseistakieltäytyjiä. Tämä näkyi kaikissa myönteisissä ohjelmaa koskeneissa arvioissa selvästi. Niissä pidettiin myös ohjelman tyyliä, tehoefektiestetiikkaa, onnistuneena. Ajatelkaa – tuollainen tavattoman provokatiivinen ohjelma, ja kaikki, toistan: kaikki ohjelman tekotapaa, tyyliä tai yleensä filmiestetiikkaa koskevat arviot määräytyivät täsmälleen saman rintamalinjan mukaisesti kuin asianomaisten kannanotot itse aseistakieltäytymiseen. Mitäs sanotte siitä?

Ei ilmeisesti ole olemassa erikseen tyyliä ja sisältöä, muotoa ja sisältöä? Vai häviävätkö kaikki kysymykset tyylistä siinä missä juttu muuttuu raa'aksi todellisuudeksi? Kun todellisuus on järkyttävää ja sokeeraavaa, sulkeeko torjunta sen pois tietoisuudesta – traumatisoi mielen – niin ettei harkittua kannanottoa tai varsinkaan kannan muuttumista voi tapahtua?

Vaikka nuo ajat ovat olleet ja menneet, nämä – sanoisinko vaikuttamisen estetiikkaan – liittyvät kysymykset pyörivät yhä päässäni. Ne siilautuvat läpi lähihistorian ja niissä pelkistyy jokin inhimillisesti ikuinen viestintäongelma. Kehitys on aina vähemmistövetoinen prosessi, ja kaikelle kehitykselle tuntuu olevan tyypillistä, että ensi metreillään se kohtaa ankaraa vastarintaa. Vastarinta nousee vallitsevan ajatteluvakauden pohjalta, ja toki tuo vakaus on myös positiivinen arvo. Mutta myös vakaus koostuu varmuudesta, jonka aiempien aikojen ajattelupioneerit saivat vain vaivoin taisteltua esiin.



5.

Nämä periaatteessa kaikkien viestien vaikuttavuuden ongelmat -- viestin lähettämisen ja sen vastaanottamisen ongelmat – ovat aina olemassa. Lähihistoriamme on itse asiassa dokumentti siitä miten olemme myös sananvapauskysymyksissä "kehittyneet" yksisilmäisemmiksi. Nykyisin mielikuvamme sananvapaudesta koskevat likimain ainoastaan viestin lähettäjää – sanojaa, kirjoittajaa, toimittajaa. Uskomme, että sananavapauden ideaali toteutuisi, jos jokaiselle löytyisi yhteiskunnasta julkisareena, jolla hän voisi oman sanottavansa sanoa.

Se on jonkinlaista aikamme narsismia, sanojan henkilön ja roolin sekoittamista, niiden korostamista asian kustannuksella. Se on jalkapuoli mielikuva viestinnästä. Todellisuudessa viestintä on kaksitahoinen tapahtuma – sananvapaus toteutuu vain jos yhteys sanojan ja vastaaottajien välillä voi toteutua optimaalisesti. Vain osa tästä ongelmasta ratkeaa mahdollisimman suuria ja julkaisupolitiikassaan vapaita ja vastuullisia sanankäytön julkisfoorumeita ylläpitämällä.1)

Todellisuudessa sanomisen ehtoja rajoittaa eniten yhteisen kielen hajoaminen. Monissa aivan olennaisen tärkeissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä – sellaisissa kuin rahatalouden ja reaalitalouden vastakkaisuus, sosiaaliturva yhteiskunnallisen eheyden kohtalonkysymyksenä, ihmisoikeudet yksilöoikeuksina ja yhteisöedellytyksinä, moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden tosiasiallinen vastakohtaisuus, jne – olemme heikoilla, koska meillä ei ole käytettävänä näitä ongelmia hyvin kuvaavia käsitteitä ja kieltä.

Ja opetus yhteiskunnallisten "kipukohtien" herättämistä monenlaisista reaktioista voi olla sitä muotoa, että siellä missä yhteiskuntakritiikissä ja -keskustelussa törmäämme yhtä aikaa kipeyteen ja käsitesekaannukseen, siellä yhteydet pikemminkin ensin katkeavat kuin syntyvät valmiina uudelleen. Siellä syntyy ensin sokkivaikutus ja tyhjiö, ja vasta niiden ohi mentyä edellytykset ajattelun uusille lähtökohdille ovat olemassa.



6.

Paasilinnan "reikärautatyyli" tunnettiin hänen aiemmista ohjelmistaan, sellaisista kuin television kaikkien aikojen kohuohjelmaksi nimetty vakuutusohjelma "Vakuutusasia on sydämen asia" ja dramaattinen liikenneohjelma "Joutukaa sielut".

Näitä omana aikanaan käänteentekeviä tv-reportaaseja nähtiin viitisen vuotta sitten kesäuusintoina. Otteita niistä on jatkuvasti nähtävänä YLE:n Elävässä arkistossa. Nyt ne näyttävät ehkä hieman hitailta. Silloin elettiin osin vielä varsin virallissävyisessä valtiokirkollisessa yhtenäiskulttuuri-Suomessa, jossa aivan kaikki oli pateettisempaa ja pöhöttyneempää kuin nykyisin. Reino Paasilinna taisi uusintojen yhteydessä haastateltuna todeta, että tuohon aikaan oli mahdollista tehdä suoraa ja purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Käytännössä kritiikki mahdollistui, koska yleisradion pääjohtajan Eino S Revon taustalla oli Kekkosen luja hahmo ja tuki.

Itse asiassa Kekkonen oli uudenvuodenpuheessaan 1966 pedannut liikenneohjelman muistuttamalla kansalaisia siitä miten meillä maanteillä kuoli vuosittain yhtä paljon ihmisiä – noin tuhat – kuin mitä USA ilmoitti samaan aikaan menettävänsä kaatuneina Vietnamin sodassa. Ajatelkaa, silloisilla liikennemäärillä. Suomi oli tuolloin vasta autoistumassa. Todellisuudentajusta ei maanteillä näkynyt jälkeäkään. Millainen "impivaaralainen" metsäläiskansa yhä silloin olimme?

Kekkonen luki puheensa päätteeksi juuri niinä aikoina liikenneonnettomuudessa menehtyneen Lauri Viidan pienen runon. "Reppu naulassa ovenpielessä, siinä linnunpesä. Kun olen kuollut, kun olen kuollut, kesä jatkuu, kesä." Pienestä runosta tuli äkkiä äärettömän suuri. Äärimmäisen koskettava. Kekkosen jälkeen tulleet presidentit eivät runoista ole osanneet perustaa, nuo pienet ihmiset. Heistä mikään ei tehnyt suurta, ei edes Nobel-palkinto.



7.

Aseistakieltäytyminen oli päivittäin noina vuosina julkisuudessa monin tavoin. Albert Einsteinin, Bertrand Russellin, Linus Paulingin, jne, tiedemiesten aikanaan perustaman ydinaseiden vastaisen rauhanliikkeen yksi angloamerikkalainen perillinen, Sadankomitea, oli rantautunut Suomeen, ja liike oli esikuviensa mukaan ottanut ohjelmaansa myös suosituksen aseistakieltäytymiseen.2)

Kun maanpuolustuspiirit havaitsivat vaaran, aseistakieltäytyjien vakaumuksia tutkinut lautakunta alkoikin äkkiä antaa kielteisiä päätöksiä. Seurauksena oli ns. aseistakieltäytyjien yllytysoikeudenkäynti, joka mittaluokaltaan taisi muodostua itsenäisyyden ajan suurimmaksi poliittiseksi oikeusprosessiksi. Jutun loppuvaiheissa noin kaksituhatta kansalaista – en taida paljoa valehdella jos sanon, että jokseenkin koko maan silloinen kulttuurieliitti – oli allekirjoittanut yllytyskirjelmän, jossa syyllistyttiin rikokseen kehottamalla tutkijalautakunnan hylkäämiä kieltäytyjiä jatkamaan kieltäytymistään.

Yllytysoikeudenkäynnit – oikeusfarssit – sortuivat omaan mahdottomuuteensa, ja lopputuloksena oli, että kieltäytymistä koskevan lain soveltamistapaa muutettiin. Raastuvanoikeudessa koviin ehdottomiin vankeusrangaistuksiin tuomittujen ns. "pääyllyttäjien" tuomiot muutettiin hovioikeudessa sakoiksi, joista presidentti Kekkonen armahti armahdusta anoneet. Itse en tätä elettä kohdalleni halunnut – vaikka olin kaikkein raskaimmin rangaistu ”pääyllyttäjä” – koska en ollut oikeustaistelun missään vaiheessa luottanut Kekkosen tukeen varmasti.

Yllytysoikeudenkäynnit, Paasilinnan tv-ohjelma ja Tammen Huutomerkki-sarjassa julkaistu kirja "Aseistakieltäytyjät"3), jota myytiin useampia painoksia, tekivät siviilipalveluksesta lopulta todellisen vaihtoehdon asepalveluksen rinnalle. Sivareiden määrä ei kuitenkaan välittömästi lähtenyt nousuun saati räjähtänyt – tällainen yhteiskuntakehitys tapahtuu aina viiveellä, tietyn kulttuurivitkan, monien vuosien ja vuosikymmenien jälkeen. Tällä hetkellä maassamme on kuitenkin asevelvollisuutensa siviilipalveluksena suorittaneita miehiä yhteensä yhden isohkon kaupungin väkiluvun verran.

Siihen joukkoon mahtuu varmasti kaikenlaisia ihmisiä. Aseista on voinut kieltäytyä presidentin ja puolustusministerin poika, ja ev. lut. kansankirkollamme on nyt arkkipiispana sivari. Mitään tällaista ei 60-70-lukujen taitteessa voinut mitenkään kuvitella.



8.

Suomalaiset rintamamiehet saivat äänen kun Väinö Linnan "Tuntematon sotilas" ilmestyi. Siihen saakka sotaa oli kaikissa julkisyhteyksissä käsitelty lähinnä päällystön näkökulmasta, virallisten "totuuksien", joukkojen ja operaatioiden tasolla, strategisen käsitteistön puitteistuksissa. Tilaus toisenlaiselle, eletylle "totuudelle" oli valtava. Se vain antoi odottaa itseään kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen. Kymmenen vuotta. Sekin oli eräänlainen kulttuurivitka, kansallisen trauman käsittelyyn käytetty viive.

Linnan kirjasta tuli sitten koulukirjoinakin käytettyjen Seitsemän veljeksen, Kalevalan ja Vänrikki Stoolin tarinoiden jälkeen kaikkien aikojen myydyin varsinainen romaani, suomalaiskirja. Siitä tuli aikojen myötä myös osa kansallista mielenmaisemaamme, suomalaisuuden itsereflektiota, osa hidasta – liian, liian, liian hidasta kansallista kypsymistämme.

"Tuntematon" aiheutti heti ilmestyttyään valtavan kansalaiskeskustelun. Poliittisten ja historiallisten kysymysten lisäksi avattiin sosiologian kansi ja nostettiin päivänvaloon kaksi päinvastaista johtamiskulttuuria: lammiolainen ja koskelalainen.

Paljon puhuttu kansallinen yhtenäisyys osoittautui ymmärryskuiluiksi saksalais- ja suomalaissuuntauksen, sotilas- ja siviilisuuntautumisen välillä. Jermut kuvattiin jermuina. Miehet kiroilivat, mikä oli monille isänmaallistakin isänmaallisemmalle pukuherralle ja kaapuniekalle liikaa. Repliikeissä esiintyviä kirosanoja karsittiinkin muistaakseni kirjan kuudennesta painoksesta lähtien. Mitäs tykkäätte siitä? Omat mamsellimme kauhistelivat "suomalaissotilaiden sodankäyntitapoja"? Oltiinko aika todellisuudentajutonta "impivaaralaista" metsäläiskansaa vielä siinä vaiheessa?4)



9.

Vaan kymmenen vuotta kun meni, taas kirjojen rintamalla taisteltiin. Taas kirjassa kiroiltiin, ja käsiteltiin raamatun henkilöitä ennenkuulumattomalla tavalla.

Hannu Salaman "Juhannustansseissa" oli humalaisen muurarin suuhun pantu aivan samat, samanlaiset ruokottomuudet jotka todellisuudessakin ovat humalaisen muurarin suussa. Lisäksi kirjassa oli seksiä. Arkkipiispa Simojoki pahoitti ensin mielensä, ja ilmaisi mielipahansa oudon epäsuorasti, kierrellen ja kaarrellen. Pian myös kokoomuslaisten kansanedustajien joukko Margit Borg-Sundmanin johdolla. Kirjasta tehtiin epämääräistä vihjeellisyyttä tihkuva eduskuntakysely, joka johti siihen että oikeusministeri nosti Salamaa vastaan jumalanpilkkasyytteen.

Oikeutta käytiin sitten alkuvuodesta 1965 alkaen. Dramaattisten mutkien jälkeen päädyttiin lainvoimaiseen tuomioon, joka oli kolme kuukautta ehdollista vankeutta. Presidentti Kekkonen armahti prosessin lopuksi Salaman tästä seuraamuksesta.

Jokin kaava toistui. Sama kaava toistui ihan kaikessa. Itse tapausten kulussakin. Liian vahva todellisuusefekti sokeerasi mielet ja traumoitti järjen ja ymmärryksen. Kaava on kaikessa taiteessa ja kaikessa todellisuuskuvauksessa aina jollain lailla samaa muotoa: liian raaka todellisuus, liian efektiivinen kuvaus, liian vahvat sanat, liian karkea kieli, liian tehokkaat kieli- ja mielikuvat. Kun vastaanottajan todellisuudensietokyky ja vastaanottokyky loppuu, hän sulkee itsensä siilipuolustukseen. Trauma voi olla aito, mutta loukkaantuminen syntyy sitä helpommin mitä heppoisemmalla tolalla todellisuudentaju on.

Sama kaava toistuu niin yhteiskunkriittisessä keskustelussa kuin kaunokirjallisuudessa. Ikään kuin todella merkitsevän sanomisen ehdot olisivat samat tieteessä ja taiteessa. Tämän asian näkeminen on syvällisyyden alku.



10.

Ne jotka kokoavat voimansa aloittavat vastahyökkäyksen. Ne eivät aina ole niitä jotka oikeasti loukkaantuvat, vaan niitä, jotka haluavat käyttää toisten loukkaantumistaipumusta hyväkseen. Tekopyhyys haiskahtaa näissä ammattiloukkaantujissa aina, ja tekopyhyydelle lähinnä löyhkää myös nykykeskustelussa poliittisena leima-aseena käytetty käsite "haiseva impivaara".

Loukkaantuminen on jotenkin luonnollinen inhimillinen reaktio, vaikka suhtaudumme siihen kuin sen aiheuttaisi todellista tappamista pahempi teko. On myös hyvin luonnollista ja inhimillistä, ettei "loukatuilla" ole juuri järkeä käytettävissä – siksi vastahyökkäyksille on ollut ja on niin tyypillistä merkillinen epämääräisyys, kiertely ja vihjailu, sekä käsitehämäryys. Yhtä selviä, efektiivisiä ja jyrkkiä kuin olivat loukkaavat sanat, yhtä epäselviä, viittauksenomaisia ja ihmisjärkeä suuremmista "totuuksista" oikeutusta hakevia ovat puolustusreaktiot. Silti laki on aina ollut loukattujen – ja valitettavasti samalla myös ajatuksettomuuden – puolella.

Luonnotonta koko kuviossa on oikeastaan vain se, että nyky-yhteiskunnassa näytelmän sankarit ja konnat ovat vaihtaneet paikkoja, ja puolustusreaktioilla on nyt taustatukenaan koko yhteiskunnan näennäissivistynyt ja näennäiskriittinen eliitti.

Sanoisin, että tämä sama kuvio tulee toistumaan myös niissä syytteeseenpanoissa, joita tässä maassa tullaan nähdäkseni lähitulevaisuudessa näkemään niin sanottujen "ajatusrikosten" eli "rasismi- ja vihapuheiden" saattamiseksi oikeuden eteen ja tuomittaviksi. Nämä nykyajan noitaoikeudenkäynnit tulevat nähdäkseni lisääntymään, koska käsitesekaannukset juuri näissä kysymyksissä ovat äärimmäisen kipeitä.

Näissäkin tulevat olemaan vastakkain liian suoraan puhuvat, liian efektiivistä kieltä käyttävät, liian avoimesti aroista aiheista puhuvat maahanmuuttokriitikot, ja toisella puolella omaa hämmennystään peittelevät ja asemiensa murenemista pelkäävät, sokkivaikutuksen satuttamat mutta tosiasiassa omaa todellisuudentajuttomuuttaan suojelevat ja nykyisessä yhteiskuntatilanteessamme myös eliitti-ihmisten suojelemat "loukkaantujat".




--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 14.12.2011 )
---------------------------------------------



1) Sananvapaus on asia, josta meillä jostain syystä on jalkapuoli mielikuva. Kun puhumme sanomisen vapaudesta, ajattelemme sitä yksilöoikeutena, ja mielessämme on kuva sanojasta, siis viestin lähettäjästä. Mielikuvaan kuuluu, että koemme sananvapauden toteutuvan, jos jokainen jolla on jotain sanottavaa löytää jonkin yhteiskunnallisen foorumin, jolla saa sanottavansa sanottua.

Jalkapuoli mielikuva johtuu siitä että miellämme viestinnän viestin lähettäjän näkökannalta. Tämä journalistinäkökulmasta tehty perusjäsennys on väärä, ja kun sen pohjalta on säädetty lakeja ja käydään keskustelua, painotukset ovat osin harhaisia. Varsinkaan kansalaiskeskustelussa ei nimittäin ole kyse journalismista, vaan nimenomaan kansalaiskeskustelusta. Kansalaiset keskustelevat, koska keskustelu kuuluu demokratiaan. Keskustelu on demokratian olennainen ominaispiirre, emmekä ilman kansalaiskeskustelua voi puhua mielipiteiden muodostumisesta ja valinnoista.

Jotta ymmärtäisimme mitä demokraattinen keskustelu viestintätapahtumana edellyttää, meidän on ensin ajateltava läpi jalkapuolinen mielikuvavirhe viestinnästä vain viestien lähettäjien ongelmana. Viestintä on aina kaksitahoinen tapahtuma, joka käsittää niin viestin lähettämisen kuin sen vastaanottamisen. Vasta kun sanoma julkaistu ja vastaanotettu, voidaan puhua viestinnästä. Itse asiassa vasta kun yhteiskunnan julkisuuspinta olisi sillä lailla ideaalisesti avoin, että kaikki viestit ovat kaikkien tavoitettavissa – vasta silloin voitaisiin puhua ajattelun – siis mielipiteiden muodostumisen – vapaudesta.

Sen sijaan että puhumme sanojan vapaudesta, meidän pitäisi puhua julkisuuspinnalla toteutuvasta sananvapaudesta, johon kuuluu myös oikeus vastaanottaa viestejä. Sananvapaus ei siis ole vain julkaisuvapautta, vaan myös ja ehkä nimenomaan julkisuuden vapautta. Sananvapautta ei voi erottaa ajattelun vapaudesta. Se on sitä ettei demokratiassa asioita eikä mielipiteitäkään salailla, vaan ne voivat olla kaikkien nähtävillä ja arvioitavissa.

Tästä syystä meidän pitäisi paljon enemmän katsoa millä – tai kenen – ehdoilla viestejä tässä mediakentässämme voidaan ottaa vastaan. Meillä ei ole syytä tuntea elävämme demokratiassa, jos voimme pelätä, että tärkeät viestit jäävät jonnekin periferiaan ulottumattomiimme. Jos joku taittaa pontevasti peistä sananvapauden sijasta julkaisijan vapaudesta, asenne on toki de jure mahdollinen, mutta de facto hän on valmis kieltämään itseltään mahdollisuuden ajatella paremmin.

On aivan eri asia lähettää viestejä sellaisella julkisfoorumilla, jonka sisältö leviää laajalle ja ennalta valikoitumattomalle vastaanottajakunnalle, kuin foorumilla, jossa viesti jää valikoituneemman yleisön piiriin. Tämänkään seikan merkitystä sananvapauskeskustelun kannalta ei täysin ymmärretä. Kuitenkin juuri tästä seikasta johtuen suurimmat sananvapauskitkat ja kiistat syntyvät tyypillisesti viestimissä, joilla on suuri ja ennalta valikoitumaton vastaanottajakunta. Siis TV:ssa ja suurimmissa päivälehdissä.

Mutta demokraattisen sananvapauden – siis de facto, ei de jure – toteutumisen kannalta taas juuri suuret mediatoimijat ovat vastuullisemmassa asemassa kuin pienet. Jos suuret toimijat harrastavat esim. ideologista sensuuria, valtakunnan sananvapaustilanne ei paljoa parane, vaikka vähemmistöläisille toisinajattelijoille löytyisi jokin pieni kanava omien näkemystensä julki tuomiseen.

Sananvapauskysymyksistä kansalaiskeskustelussa pitäisi keskustella demokraattisina oikeuksina, joiden toteutuminen joko vahvistaa demokraattista järjestelmää ja ajattelutapaa tai sitten syö siltä edellytyksiä. Tällainen keskustelu sananvapauden yleisten ehtojen toteutumisesta – siis sanomien lähettämisen ja niiden vastaanottamisen vapaudesta – olisi tuhat kertaa tärkeämpää kuin kysymykset siitä, mikä olisi yleisesti sovellettavissa oleva ja joka paikassa käyttökelpoinen sensorien ja laillisuusvalvojien tarvitsema rajoite tietynsisältöisten viestien kriminalisoimiseen.

Sellaisilta käsitesekaannuksilta kuin että sananvapaus ja julkaisuvapaus olisivat jotenkin toisistaan erotettavissa vältyttäisiin, jos meillä ei olisi niin jalkapuolta mielikuvaa sananvapaudesta vain viestien lähettäjää koskevana ongelmana. Sananvapauden kaventaminen julkaisijoiden vapauden kustannuksella on demokratiaan kohdistuva yksityistämistoimi – yksi muoto kansallisvaltiollisen demokratian perustojen alasajoa markkinaliberalismin tieltä.

Sananvapaus ei ole minkään yksityisen asian, ei minkään yksityisen tahon tai yksityisen ihmisen intressi. Se on demokratian intressi. Mikään jumala ei pidä sananvapaudesta huolta, elleivät yksityiset tahot sisäistä demokratian edellytyksiä ja vaatimuksia. Jos ja kun keskustelu sananvapaudesta kääntyy siihen, että keskitytään jonkin tahon tarvitsemiin rajoituksiin ja rajoitusten juridiikkaan, silloin demokratia on jo menetetty.

Yhteiskunta, jossa sananvapaus on puutteellista eikä suurilla julkisuusfoorumeilla toteudu, ei ole demokraattinen yhteiskunta. Suurten mediatoimijoiden olisi tunnistettava ja tunnustettava vastuunsa tässä suhteessa. Oikeastaan sen sijaan, että he nyt etsimällä etsivät juridisia muotoja, jotka määrittelevät sitä mitä julkisesti ei saa sanoa, samoja muotoja voitaisiin käyttää positiivisessa demokraattisessa hengessä niin, että heille langetettaisiin velvollisuus julkaista kaikki mikä ei noita nimenomaisia rajoitusmuotoja riko.

Yhteiskunta, jossa sananvapaus on puutteellista, muuttuu pian yhteiskunnaksi, jossa salaisuuksia varjellaan. Salaisuuksia varjelevassa yhteiskunnassa kehittyy pian sisäistetty itsesensuuri, jonka rikkojaa lopulta kaikki sensuurista hyötyvät tahot ovat valmiit rankaisemaan. Jatkuessaan itsesensuuri muuttuu puhumattomuuden yleisesti hyväksyväksi yhteiskuntailmapiiriksi, jossa kaikki poikkeava ajattelu tukahdutetaan jo lähtökuoppiin.

Näin syntyy ns. viestintuojan ongelma – kun itsesensuuri on sisäistetty, julkilausumattoman konsensuksen rikkova viestintuoja tapetaan. Näin siitä huolimatta, että itsesensuuriin sortunut yhteiskunta on sairas tai että viestintuoja saattoi asiassaan olla oikeassa.

Länsimaisilla yhteiskunnilla on avoimeen demokratiaan vielä tolkuttoman ja toivottoman pitkä matka. Sen osoittaa sensuurin ryhtiliike, jonka esim. Wikileaks-vuodot nostattivat.

Oma Suomemme elää vielä yhtenäiskulttuurisen yksiarvoyhteiskunnan itsesensuurin jälkiaikaa. Esimerkiksi maahanmuuttokritiikin erimuotoinen sensurointi ei ole oikein kenenkään yksittäisen vallanpitäjän tai tahon aktiivisuutta tai edes etu – se nousee puhumattomuuskulttuurin pohjalta ja syntyy ihan itsesuojelureaktiona, kun ei olla totuttu eikä valmiita siihen, että todellisista ongelmista voitaisiin puhua todella avoimesti.




2) Tällaisten keskusteluaiheiden yhteydessä kannattaa varmaan aina tietää vähän tarkemmin mistä aseistakieltäytymisessä yleensä, siviilipalvelusjärjestelmässä ja sen äärimuodossa on kyse – ääriasenteitahan Suomen kaltaisessa kipeitä sotia kokeneessa maassa toki löytyy, sen sijaan tiedosta ja järjestä enemmänkin on pulaa – joten siis lienee syytä kerrata hieman sivariuden yleistä historiaa.

Joukkomittainen aseistakietäytymisilmiö käynnistyi Suomessa 60-luvun loppupuolella. Sivariuden Suomeen tuoneen Sadankomitea-rauhanliikkeen syntyhistoria on osa sodanjälkeisen, lähinnä ydinasevarustelua vastustaneen angloamerikkalaisen rauhanliikkeen historiaa.

Sodanjälkeisessä tilanteessa, jossa maailma jakautui kahteen kilpavarustelevaan blokkiin, joukko tiedemiehiä, jotka erinomaisen hyvin ymmärsivät ydinaseiden tuhovaikutukset, päätti perustaa liikkeen joka valistaisi maailman hallituksia siitä mihin ydinasevarustautuminen voisi johtaa.

Tämän 1950-luvun puolivälissä alkunsa saaneen liikkeen nimi oli Pugwash, ja sen perustajina olivat mm. Albert Einstein (fysiikan Nobel), Bertrand Russell (Nobel-palkittu filosofi), Linus Pauling (biokemisti, palkittiin kahdella Nobelilla), Max Born (kvanttimekaniikan kehittäjä-nobelisti), J F Joliot-Curie (kemian Nobel), jne.

Russell huomasi kuitenkin hyvin pian etteivät tiedemiesten sanat pystyneet tekemään poliitiikkoihin minkäänlaista vaikutusta. Poliitikot ja sotilaat pitivät itseään tiedemiehiä viisaampina, ja varmasti vallankin militaariasioissa, joissa poliitikkojen vallanhalu ja voimannäytön tarve konkretisoituvat. Russell huomasi piankin, etteivät tieteentekijät pystyneet vaikuttamaan militaarimielisiin kansanjohtajiin.

Hän alkoi määrätietoisesti organisoida katutason kansalaisliikkeitä ydinvarustautumista vastaan. Englannissa perustetun CND-liikkeen harakanvarvastunnuksesta tuli myöhempinä vuosikymmeninä eräs maailman levinneimmistä logoista, rauhanmerkki, jota meilläkin mm. Erkki Tuomioja kantaa jatkuvasti rintapielessään. CND:n jälkeläisiä oli sitten Sadankomiteakin.

Suurvaltojen ydinasevaraustautuminen ja kilpavarustelun kiihtyminen, erityisesti yhä suuremmat maanpäälliset koeräjäytykset herättivät huolta kaikkialla. 60-luvun alkuvuosina russellilainen rauhanliike levisi ympäri maapallon ja järjesti maailman pääkaupungeissa massamittaisia mielenosoitusmarsseja, joihin osallistui miljoonia ihmisiä. Nämä mielenosoitukset sitten vaikuttivat lopulta poliittisiin päättäjiinkin niin että suurvallat solmivat maanpäälliset ydinkokeet kieltävän sopimuksen 1963.

Alkuperäiselle Pugwash-liikkeelle myönnettiin lopulta Nobelin rauhanpalkinto 1995.

Suomalainen sadankomitealainen rauhanliike sekoitetaan tietämättömien mutta leimaamishaluisten toimesta usein Rauhanpuolustajiin, jolla oli poliittisia kytkentöjä. Suomessa Sadankomiteakin on muutaman kerran historiansa aikana uhannut tulla äärivasemmiston kaappaamaksi, mutta tietääkseni tässä ei ole onnistuttu. Se on hyvä, sillä ko. järjestöllä on hieno historiansa mm. einsteinilaisen aseistakieltäytymisen pioneerina ja mm. rauhantutkimuksen edistajänä.

Kaikesta positiivisesta kehityksestä huolimatta ydinaseet ovat yhä olemassa. Niistä ei sukupolvien mittaankaan ole päästy eroon. Einsteinin perinnön vaalijana itseään pitävä fyysikko Stephen Hawking, joka myös kantaa rintapielessään CND:n harakanvarvasmerkkiä, laskeskeli joskus 80-luvulla sarkastisen huvittuneena, että laukaistiinpa nuo aseet missä maailmankolkassa tahansa ja minkä tahansa käytettävissä olevan ajan kuluessa, niiden ilmakehään aiheuttama säteily riittäisi tappamaan maapallon jokaisen ihmisen 16 000 eri kertaa. ”Suurvallat voisivat ensialkuun puolittaa ydinasevarastonsa”, Hawking kähisi rähjäistä naurua halvaantuneissa suupielissään, ”ihan uskottavuuden nimissä”.

Suomessa siis aikoinaan Sadankomitea otti ohjelmaansa mm. aseistakieltäytymisen, joka sekin oli ollut myös Einsteinin maailman nuorisolle suosittama vaihtoehto. Einsteinhan oli aina sitä mieltä, että yksilöllä tulisi olla oikeus päättää omasta kohtalostaan myös sodan ja rauhan kysymyksissä.

Suomi saa jatkuvasti kansainväliseltä taholta moitteita siitä että siviilipalvelusjärjestelmä meillä on rangaistusluonteinen. Sitä on toki yritetty kehittää, ja edellytykset kehitystyölle ovat hyvät, koska sivarityövoima tulee monille julkislaitokselle hyvään tarpeeseen.

Myös siviilipalvelusvaihtoehtoon jyrkästi suhtautuvasn totaalikieltäytymisen "kehityksenä" vankeustuomioiden muuttaminen kotiarestiksi on tietysti vähintä mitä on voitu tehdä. Mutta kuten asian ympärille nousseesta julkiskeskustelusta on huomattu, olemme näissä asevelvollisuus- ja asepalveluskysymyksissä yhä vielä samalla initiaatioriittien asteella kuin primitiiviset kulttuurit ovat omien miehuuskokeidensa ja -tuntojensa institutionalisaatiossa.




3) Kirjoitimme pamfletin "Aseistakieltäytyjät" aikalailla yhdessä Erik Schüllerin kanssa. Työ tehtiin Lauttasaaren yksiössämme ja se kävi käytännössä niin, että minä naputin konetta ja Schüller vaelteli tuolin takana heitellen ilmaan ehdotuksia. Tekstin muotoileminen kirjalliseen asuun tuotti hänelle vaikeuksia, asiaan vaikutti kai sekin että hän oli ruotsinkielinen. Teimme joitakin artikkeleitakin, jotka signeerattiin milloin kenenkin nimiin.

Syy minkä vuoksi aseistakieltäytyminen 60-70-lukujen vaihteessa oli jatkuvasti julkisuudessa oli niin sanottu yllytysoikeudenkäynti. Se oli mitä merkillisin oikeusprosessi, joka oli saanut alkunsa siitä että silloisen käytännön mukaan aseistakieltäytyjien vakaumusten "aitoutta" tutki erityinen lautakunta – ja jossain vaiheessa maanpuolustuspiireissä alettiin pelätä että kieltäytyminen ilmiönä yleistyisi liikaa. Meille oli näet saapunut angloamerikkalaisesta maailmasta Einsteinin - Russellin - Paulingin - etc - perustaman ydinaseiden vastaisen rauhanliikkeen perillinen Sadankomitea, joka esikuviensa mukaan suositti nuorison asevelvollisuuslakkoa.

Vakaumuksia tutkinut lautakunta alkoi hylätä siviilipalveluun pyrkivien pasifistien anomuksia. Päätöksissään se väitti, ettei mitään vakaumuksia ollut. Koska vakaumuksellisuus jokseenkin poikkeuksetta kuitenkin oli suurempaa kuin lautakunnan käsitykset siitä, kieltäytyjät viis veisasivat lautakunnan mielipiteistä ja ilmoittivat kieltäytyvänsä ihan riippumatta siitä mitä lautakunnan herrat heidän aatteellisuudestaan suvaitsivat ajatella. Erik Schüller oli ensimmäinen tällä tavoin hallintovirkamiesten vakaumuskäsityksille palttua antanut kieltäytyjä.

Jouduttiin oikeudelliseen pattitilanteeseen. Mitä tehdä, kun kieltäytyjä ei hyväksy tutkijalautakunnan antamaa lausuntoa hänen vakaumuksestaan? Syyllistyykö kieltäytyjä ehkä rikokseen kun pitää näkemyksiään syvempinä kuin mitä ovat lautakunnan käsitykset siitä? – Kieltäytyviä aseistakieltäytyjiä tuli lisää, eikä kukaan oikein rohjennut tehdä juridiselle umpisolmulle mitään.

Eräänä päivänä lakitieteen ylioppilas Schüller sitten tuli innostuneena luokseni ja sanoi keksineensä keinon jolla viranomaisten väistöliikkeet pysäytettäisiin ja jatkuvan kieltäytymisen juridinen määritteleminen tulisi välttämättömäksi. Tämä keino oli rikoslain ns. "yllytyspykälä".

Eli jos hän julkisesti yllyttäisi tutkijalautakunnan hylkäämiä kieltäytyjiä jatkamaan kieltäytymistään tuon kontrolloivan elimen päätöksistä huolimatta, ja jos tämä hänen yllytyksensä saatettaisiin viranomaisten tietoon, yllyttäjä pitäisi haastaa oikeuteen, jossa häntä syytettäisiin – niin siis mistä? Tässä vaiheessa pitäisi selvitä millainen rikos on omata pasifistinen vakaumus, jonka vuoksi kieltäytyjä on valmis menemään vankilaan, mutta jota tutkijalautakunta ei halunnut vakaumuksena hyväksyä.

Kirjoitin viidessä minuutissa Schüllerille puheen – sen sittemmin kuuluisaksi tulleen pienen puheen – jossa yllytettiin hylättyjä kieltäytyjiä jatkamaan kieltäytymistään. Puhe päättyi tiedonantoon "esimerkiksi paikalla oleville Suopon edustajille", joiden piti oman virkavelvollisuutensa mukaisesti saattaa tapahtunut yllytysrikos poliisin tietoon. Samana iltana oli Vanhalla Ylioppilastalolla keskustelutilaisuus, jossa Schüller puheensa esitti. Suojelupoliisin vakoojat menivät ansaan ja tekivät ilmoituksen keskusrikospoliisille.

Schüller sai haasteen raastupaan ja rajun tuomion: vuosi ja kaksi kuukautta ehdotonta vankeutta. Sillä perusteella että oli "houkutellut asevelvollisia jäämään pois kutsunnoista". Raastuvanoikeus tarttui lakiin, joka oli aikoinaan sotaoloissa lainattu meille suoraan natsi-Saksasta. Tuomiota vastaan heräsi spontaani vastareaktio, eikä aikaakaan kun jo kaikkialla kerättiin nimiä julkilausumaan, jonka allekirjoittajat ilmoittivat viranomaisille syyllistyneensä myös aivan samaan yllytykseen kuin Schüller puheessaan. Ensimmäinen tällainen yllytyslistakirjelmä toimitettiin poliisille 122 henkilön nimin signeerattuna.

Yllytysjuttuja alettiin käsitellä Helsingin raastuvanoikeudessa, ja oikeudenkäynneistä tuli varsinaisia farsseja. Tilanne oli enemmän kuin koominen: vastentahtoinen oikeus yritti mitätöidä kaikkien syyllisyyden, kun taas itsensä ilmiantaneet allekirjoittajat yrittivät kaikin keinoin vakuuttaa oikeuden tekemästään rikoksesta. Syytettyinä oli yhteiskunta-aktiiveja ja kulttuuri-ihmisiä, jotka omine esiintymistaitoineen riemastuttivat istuntoja ja saivat kuvansa ja tempauksensa päivän lehtiin.

Yllyttäjiä tuli myös koko ajan lisää – jutun loppuvaiheessa listoilla oli noin kahdentuhannen ihmisen allekirjoitus. En valehtele paljoakaan jos sanon, että mitä pitemmälle yllystysoikeudenkäynnit jatkuivat ja mitä julkisempi oikeussalifarssista tuli, sitä harvemmalla oli varaa tai halua jättää homma väliin. En valehtele edelleenkään paljoa jos sanon, että lopulta listoilla oli mukana jokseenkin koko maan aktiivisin kulttuuriväki.

Teatterimies Pekka Milonoff kunnostautui yllytysoikeudenkäynneissä hauskalla tavalla. Milonoffin esintymiseen raastuvanoikeudessa liittyy tarina joka sopii tässä kertoa.

Jutussahan syytettyinä olleet tekivät aika ronskia pilaa oikeudesta. Oikeudenkäynneistä muodostui melkoisia näytelmiä, esiintyjinä hyvinkin merkittäviä esiintymistaidon osaajia – kansanedustajia, kulttuurivaikuttajia, toimittajia, jne. Esimerkiksi Mauri Antero Numminen toi mukanaan kitaransa ja pyysi saada laulaa puolustuspuheensa. Eero Melasniemi puolestaan ihmetteli miksi hänen piti tuomarin kehotuksesta nousta seisomaan, vaikka hän istui ystäviensä joukossa "ja niitä mä sentään kunnioitan". Rauni Luoma tuli paikalle suoraan miehensä Jarno Pennasen hautajaisista, mustassa puvussa ja kimppu ruusuja sylissään – tuomari yritti ehdotella oikeudenkäynnin siirtämistä, mutta Luoma vastasi päättäväisesti: "Ei, Jarno haluaisi minun olevan juuri täällä."

Jossain vaiheessa istuva tuomari rupesikin lätkimään lisärangaistuksia oikeuden halventamisesta kaikille, jotka siihen vähänkin antoivat aihetta. Näin tuomarit mahdollisesti vastasivat julkisuuteen, jossa oikeuslaitos paistatteli päivittäin yhä naurettavammassa valossa sanomalehtien otsikoissa. Raastuvan tapahtumat olivat monien huulilla. Yhdeltä viikonvaihteelta lehdistä saattoi poimia kymmeniä yhteiskunnan silmäätekevien "tukipylväiden" mitä tuohtuneimpia kommentteja käynnissä olevasta "oikeusfarssista".

No, tämä Milonoff teki sen tempun, että omaksi puolustuspuheekseen leikkeli lehdistä joukon mm. lainoppineiden ja korkeiden poliitikkojen esittämiä mielipiteitä, jotka hän sitten liimasi yhteen pötköön puheeksi ja tietenkin lähteitä ilmoittamatta mitä vakavimmalla äänensävyllä luki oikeuden edessä. Ei auttanut, sakot rapsahtivat oikeuden halventamisesta.

Milonoff yritti udella, mikä erityinen kohta puheessa oli oikeutta niin ärsyttänyt, mutta tähän ei vastattu. Puheeseen koottujen sitaattien oikeat lähteet julkistettiin sitten oikeudenkäynnin jälkeen, ja voi vain kuvitella miten presidentti Kekkonen niille oli naureskellut kirjoittaessaan asiaa koskevan kolumnin nimimerkillään "Liimatainen" Suomen Kuvalehteen. Siteeraan Kekkosen kirjoitusta, joka jälkeenpäin on julkaistu ykkösosassa kokoelmaa ”Nimellä ja nimimerkillä”:

””Osoituksena siitä, kuinka perusteellisesti nuoret rikolliset ovat jallittaneet Helsingin raastuvanoikeuden, kerrottakoon fil. Ylioppilas Pekka Milonoffin tapaus. Hän oli syytteessä yllyttämisestä ja piti puolustuspuheensa. Siihen hän ei ollut ottanut yhtään lausetta omasta päästään, vaan sanatarkasti lainannut muutamia tunnettuja julkisuuden henkilöitä, kuitenkin visusti karttaen ilmoittamasta, että kyseessä olivat lainaukset. Hän esitti siis lauseet ominaan. Ne henkilöt, joiden julkisuudessa esittämiä yllytysoikeudenkäyntiä koskevia lauseita Milonoff oli peräjälkeen pannut vastineeseensa olivat lainopin professori Heikki Jokela, opetusministeri Johannes Virolainen, oikeuskansleri ja ylin syyttäjäviranomainen Jaakko Enäjärvi, kaupunginviskaali Paavo Somiska, oikeusministeri Aarre Simonen ja ministeri Väinö Leskinen. Vastineessa oli myös ote Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta.

No mitäs tästä. Ylioppilas Milonoff sai 180 markan sakot oikeuden halventamisesta. Olivatko aiheena professori Jokelan sanat, joilla hän tuomitsi ”tämänkertaisen näytelmän”?

Eiköhän tämä saisi jo riittää! ””




4) Pasifismin sanoma on ikuinen, ja se on yksinkertaisesti: todellisuudentaju.

Vaikka ihminen onkin vaikeuksissa oman lajityypillisen aggressionsa hallitsemisessa – vaikka osamme "tietoisina" olentoina sekoittaakin lajinsisäisen aggression – ainoa lajiamme koskeva, meidät muista eläimistä erottava tosiseikka on se että osaamme ajatella.

Aggressio on aina regressiota. Tästä ei ole poikkeusta. Aggressiot tuovat aina mukanaan regression, psyykkisen taantuman. Ihan sama hyökkäämmekö vai puolustaudummeko, olivatpa päämäärämme minkä tahansa edun, uskon tai ideologian mukaisia.

Se mitä aggressiolla voidaan saavuttaa on erinomaisen rajallista. Sillä ei koskaan saavuteta parempaa ajattelua. Emme voi koskaan ratkaista kysymystä onko yksi ynnä yksi kaksi lyömällä nyrkkiä ensin pöytään, sitten viestintuojan naamaan, lopuksi kaikkien eri mieltä olevien naamaan. Jotkut asiat on ratkaistava ajattelemalla, ne eivät ratkea muuten kuin ajattelemalla.

Pasifismin sanoma on yksinkertainen ja selvä: todellisuudentaju.

Pasifismi ei ole mikään ideologia, ei poliittinen kanta, ei uskonnollista vetoamista ihmistä suurempiin voimiin tai tekijöihin. Pasifismi on yksinkertaisesti sitä että ihminen nähdään sellaisena kuin ihminen on, ja että ihmisen osa maailmassa nähdään silmät auki. Ne menevät kiinni joka kerran kun isku tulee.

Pasifismi on hyvin yksinkertainen asia. Siitä saadaan hyvin äkkiä äärettömän monimutkainen asia, jos sen yksinkertaisuutta ei ymmärretä.

Yksinkertaiset tosiasiat ovat ihmiselle vaikeimpia. Ihmisellä ei ole sitä ominaisuutta, että hän näkisi maailmansa selvästi. Ihminen on ajatteleva olento, ja siitä seuraa myös, että hän on käsitteidensä ja ajattelunsa vanki. Vaatii tavatonta voimaa ajatella yksinkertaisesti.

Ihmiselle on helpompaa kehittää hirvittävä määrä "päteviä" perusteluja jonkin epäselvyyden ympärille kuin puhaltaa kaikki harhaiset kielipilvet hajalle ja katsoa onko niiden takana mitään. Esimerkiksi nykyisin hyvin kuumana käyvässä "rasistijahdissa" kielipilvien takana ei ole mitään. Se on jotenkin mahdotonta nähdä. Siksi noitavainot tulevat jatkumaan.

Hyväksymme mieluummin uskontojen hämäryydet kuin yritykset puhaltaa pilvet hajalle. Hyväksymme mieluummin noitavainot kuin sen yksinkertaisen tosiasian, ettei noituutta ole olemassakaan.

Traagista. Tapa jolla ihmiset hukkaavat elämänsä on traaginen. Tapa jolla ajattelua halveksitaan ja sen arvo kielletään on traaginen. Se että kehitymme ihmisinä liian hitaasti on suuresti seurausta siitä, että ikään kuin kiellämme kehityksen itseltämme. Se on traagista.





takaisin