takaisin

Myytti maailman monimutkaisuudesta



1.


Syntyjään puolalaisen tieteiskirjailija Stanislaw Lemin "Solariksessa", josta venäläinen ohjaaja Andrei Tarkovski on tehnyt sisällöllisesti uskollisen ja esteettisesti vaikuttavan elokuvaversion, kerrotaan avaruustutkijoista, joille ko. planeetan vaikutuskentässä alkaa tapahtua outoja:

Avaruusalukseen apportoituu ihmisiä, eräänlaisia tutkijoiden oman alitajunnan projektiokuvia, jotka käsinkosketeltavasta "todellisuudestaan" huolimatta osoittautuvat neutriinoista muodostuneiksi "kuvajaisiksi". Nämä aineellistumat syntyvät näennäisesti ikään kuin tyhjästä, ja niiden "sielu" saa sitä enemmän sisältöä mitä enemmän niiden kanssa seurustelee. Kyseessä ovat siis jonkinlaiset aineellistuneet sivupersoonat. Miten niihin pitäisi suhtautua?

Tutkimusaseman henkilökunta joutuu kohtaamaan niin tiedostamattomat toiveensa kuin pelkonsa painajaismaiseksi muuttuneessa todellisuudessa. Kun maasta tukikohtaa tarkastamaan lähetetty kosmonautti Kelvin saapuu asemalle, hän kohtaa joukon jakomielisessä tilassa toisiaan vältteleviä huoneisiinsa sulkeutuneita tiedemiehiä, joiden hermot tuntuvat olevan riekaleina.

Mistä on kysymys, se alkaa selvitä Kelvinille, kun hän tukikohdalla kohtaa vuosia aiemmin itsemurhan tehneen vaimonsa. Onko Solaris ehkä jonkinlainen Taivas, paikka, jonne kuolleet siirtyvät?

Tajuttuaan ettei vaimo ole "aito" hän yrittää tuhota tämän. Hän houkuttelee naisen avaruuskapseliin, lukitsee tämän sinne ja ampuu kapselin äärettömyyteen. Mutta seuraavana aamuna hän herätessään löytää taas viereltään vaimonsa - siis toisen samanlaisen vaimoaineellistuman. Tilanteen koko kuva alkaa kirkastua Kelvinille. Tavallaan tarkastaja on onnekas siinä suhteessa että hänen psyykensä projektio on "inhimillinen". Näemme vilahduksen myös muunlaisesta: toisten ovenraoissa vilahtaa hirviöitä. "Niillä on jotain tekemistä alitajunnan ja moraalin kanssa", yksi tukialuksen kosmonauteista sanoo.

Apportaatiot saavat siis muotonsa muistoista ja alitajunnasta, mutta niiden ilmestyminen Solariksen vaikutuskentässä selittyy vain sillä että jokin intelligentti voima planeetalla tuottaa niitä. Tämä intelligenssi on Solariksen meri, oudosti vellova ja alituisesti väriään ja muotoaan muuttava valtava "olento".

Meressä ei ole mitään inhimillistä. Kun sitä säteilytetään, se reagoi aineellistumia tuottamalla - onko se siis ystävällismielinen vai vihastunut? Vastausta ei saada koska sitä ei ole. "Ystävä" ja "vihollinen" ovat inhimillisiä määreitä. Projektiot saavat omat ominaisuutensa isäntiensä alitajunnasta - ne kuuluvat siis samaan tai ainakin samansukuiseen todellisuuteen kuin kosmonautit. Mutta merellä ei ole ominaisuuksia joihin voisi saada otteen tai samaistua. Meri on vaiti.

Niinpä ihmiskunnan kautta historian odottama ja toivoma suuri tilaisuus kohdata maapallon ulkopuolinen intelligenssi muuttuu mitä turhauttavimmaksi ja tuskallisimmaksi, psyykkisesti traumaattiseksi koettelemukseksi. Ihminen kohtaakin vain oman kuvajaisensa. Juuri tämä onkin Lemin suuri teema. Jumala - sillä siitähän tässä perimmiltään on kysymys - on ihmisen oma luomus ja kuva. Katsoessaan peiliin Narkissos näkee Jumalansa.

Kristinuskon jumalan puolustukseksi voidaan sanoa, että hän sentään on selvästi androidi. Primitiivisempien uskontojen jumalhahmot ovat monesti eläinhahmoja tai hirviöitä, joilla on historiallista tekemistä lajin olemassaolontaistelun ja henkiinjäämisen kanssa. (Tosin meillä yhä elää keskuudessamme näitä primitiivisiä jäänteitä, esim. valtion Leijona, urheiluseuroja kuten "Karhu-Kissat", sotavoimien joukko-osastoja ja lento-laivueita kuten "Villikissat", viharyhmiä kuten "Mustat pantterit", jne. Mihin tämä magia olisi hävinnyt?)

Antiikin Kreikan jumaluudet olivat ihmishahmoisia, ja heitä oli monta: jumalten jumala, sodan, viinin, kauneuden, rakkauden, kauppiaitten ja varkaitten jumalat, jne. Jumalat ikään kuin erikoistuivat omille - inhimillisille - toimialoilleen ja edustivat niitä. Tietynlaisessa ihmisläheisyydessään ja arkisuudessaan kreikkalaiset mytologiat heijastelevat sitä plastista ja käytännöllistä elämänmuotoa joka kaupunkivaltioissa vallitsi. Jumalmaailman juorut puhuttivat ihmisiä kuten julkkisjuorut nykyäänkin.

Roomalaisten mytologiat olivat sekalaisempia - Rooman imperiumi oli Antiikin Amerikka, vieraiden vaikutteiden väkinäinen yhteenliittymä, jossa yhtenäisille syvällisille periaatteille ei "hajota ja hallitse" -oppia lukuun ottamatta ollut edellytyksiä. Historiallinen jumaluuksien valikoima oli koottu kirjavalta taustalta, jossa kreikkalaiset edustivat tuoreinta kerrostumaa. Mitään pyrkimystä uskonnolliseen yhtenäisyyteen, koherenssiin, ei esiintynyt - roomalaisten intohimot olivat maallisia, eivät henkisiä.

Asiaintila oli onnellinen kun kansoja sulatettiin imperiumiin - tätä luontaista suvaitsevuutta ruvettiin myöhemmillä silmillä katsomaan maallisen ja hengellisen vallan sopimuksellisena rinnakkainelona. Sitä se ei oikeasti ollut koska uskonnolliselle valtakeskittymälle ei ollut ennen kristinuskon vaikutuskautta edellytyksiä.-

Kristinusko nousi juutalaisuuden pohjalta. Juutalaisuudessa on oikeastaan vain kaksi jumaluutta, jotka ilmentävät vain yhtä asiaa: moraalia. Siis: Hyvä Jumala ja Paha Saatana.-Kristinusko on juutalaisuuden pohjalta harrastanut hieman roomalaisen polyteismin puhtaaksiviljelyä: levittänyt juutalaisten Jahven kolminaisuuden spektriksi, elvyttänyt eläinhahmoja. Saatana on saanut sarvet päähänsä ja sorkan kampuraansa, valkean linnun kaltaiset Enkelit siivet selkäänsä. Pyhä Henkikin leijaili Taivaasta linnun tavoin.

Mutta onko Solariksen meri - tämä loputtomasti vellova, väriään vaihtava, selittämätön nestemäinen energiakeskittymä lopulta Pahuuden vai Hyvän ilmentymä, edes siihen emme saa vastausta.

Palattuaan maahan Kelvin kokee tuoneensa Solariksen mukanaan. Ehkä kaikki - kaikki olennainen vai voisiko sanoa todellinen - tapahtuikin hänen päänsä sisällä, tai niin, ettei Ihmisen tili- tai päiväkirjoista löydy sitä saraketta jolle tämä saldo luontevasti kuuluisi. Tarkovskin elokuvan loppukohtauksessa kamera loittonee Kelvinin kotitalon maisemista: noustaan ilmaan ja ylös avaruuteen - ja yksityiskohtien häipyessä Maa alkaa yhä enemmän muistuttaa Solarista merineen.

Tarkovski on pohdiskellut persoonallisen ja yleensä identiteetin ongelmia myös elokuvassaan "Peili". Siinä yksilö, kollektiivi ja aika - historia - läpäisevät toisiaan ja heijastuvat enemmänkin toistensa peileissä kuin itsenään ja omaehtoisesti. Elokuva on siis eräänlainen maanpäällinen versio "Solariksen" sci-fi -teemoista.



2.


Adam Ustynowiczin vuonna 1991 tuottamassa TV-henkilödokumentissa Stanislaw Lemistä siteerataan kirjailijan fiktiivistä mutta tunnustuksellista esseetä "Ajatuksia elämästäni". Tarinassa kerrotaan mm. professori Kouskasta, joka ilmeisestikin joko on tai voisi olla todellinen tai mielikuvitushenkilö, kuka tahansa, Lemin isä tai Lem itse. Pääroolissa on kuitenkin Sattuma. Kas näin:


"Ensimmäisen maailmansodan aikana eräs nuori armeijan kirurgi komensi leikkaussalista ulos hoitajan, joka vahingossa astui sisään kesken leikkauksen. Jos esimies ei olisi huomauttanut kirurgille sopimattomasta käytöksestä tämä ei olisi pitänyt velvollisuutenaan pyytää anteeksi hoitajattarelta. Kirurgi ei olisi rakastunut hoitajattareen, eikä heistä olisi tullut avioparia. Tuon parin lapsi, professori Kouska ei myöskään koskaan olisi tullut maailmaan. Tästä voisi tehdä sen johtopäätöksen, että erään lapsen olemassaolo perustui todennäköisyyteen: väärä tai oikea ovi."-


Lem antaa vaikutelman, että kaikki saattaa viime kädessä olla kiinni jostain sinänsä merkityksettömästä sattumasta ja jatkaa: "Näin ei asia kuitenkaan ole. Asiaa ei voida pitää yhden sattuman tuloksena vaan monen. Esimerkiksi sen, että hoitajattaren hymy muistutti Mona Lisan hymyä, että arkkiherttua Ferdinand ammuttiin Sarajevossa... on otettava huomioon myös arkkiherttuan ampumisessa vaikuttanut ballistiikan yleinen periaate ja vuoden 1914 autojen kinematiikka... ei pidä myöskään jättää huomiotta Euroopan poliittista tilannetta kesällä 1914..."

Lem rakentaa elämänkertansa siis "sattuman" käsitteen varaan. Se vaikuttaa aluksi nerokkaalta. Hänellä on paljon mielikuvituksellisia ideoita, joilla hän hämmästyttää lukijaa. "Ellei olisi sattunut käymään niin että... Kaikki olisi mennyt aivan toisin jos..."-

Tällainen puhe saa herra Kouskan - tai Lemin, kuinka haluatte - olemassaolon näyttämään äärettömän monen satunnaisen tekijän summalta. Oikeastaan se siis on ihme. Siitä tulee matemaattisesti laskien sitä suurempi ihme, mitä pitemmälle toisiinsa vaikuttaneiden sattumien ketjussa mennään ajallisesti taaksepäin. Ja ihmettä riittää vaikka tarkasteltaisiin vain pieniä yksityiskohtia - miten monet vaikutuslangat niissäkin kutoutuvat toisiinsa:

Kirurgi joutui venäläisten sotavangiksi eikä päässytkään heti kosimaan hoitajatarta. Tälle ilmaantui toinenkin kosija, muuan lentäjä. Mies sai kuitenkin tyrän lentäessään Albatross-lentokoneella, jossa sivuperäsintä säädellään vähän jäykällä polkimella. Ranskalaisissa lentokoneissa olisi ollut joustavammat ohjaimet. Keisarillisen intendentuurin hankintapäälliköllä oli kuitenkin sattumoisin ollut suhde lastensa ranskalaisen kotiopettajattaren kanssa - mutta nainen oli lähtenyt kolmannen luokan operettitähden matkaan. Tämän seurauksena äijäpaha oli ruvennut inhoamaan kaikkea ranskalaista, ja seurauksena oli mm. että ranskalaisten lentokoneiden sijasta ostettiin Albatrosseja. Niinpä kirurgi veti sattumien leikeissä pisimmän korren ja sai lopulta hoitajattarensa...

Tämä ei ole kaaosteoriaa - että perhosen siiven isku jossain voi romauttaa kerrostalon toisaalla - vaan sattuman käsitteellä operoivaa magiaa. Todennäköisyyslaskennasta lainattu ajatuskuvio on laajennettu elämäntunnoksi, jota vasten tarkasteltuna yksittäiset tapaukset saavat ympärilleen sädekehän.

Voiko sattuman käsitettä sitten käyttää tällä tavoin? Eikö sattuman käsitteellä ole oikea merkityksensä vain tiukasti rajatussa todennäköisyyslaskennallisessa yhteydessä? Siis periaatteessa tilanteessa, jossa kaikki eri vaihtoehdot on annettu, ja vain määrätyt niistä voivat toteutua? --

Lemin ajatteluvirhettä - jos sitä ekstrapolointina pidetään - voisi luonnehtia vaikkapa mallin irrottamiseksi alkuperäisestä käyttöyhteydestään.

Haastattelussa Lem viittaa kriitikkoihinsa, jotka ovat tulkinneet Lemin viehätyksen sattuman käsitteeseen siltä pohjalta että se on sosialistimaan kirjailijan työkalu jonkinlaisen järjestyksen luomiseksi ympärillä vallinneeseen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen kaaokseen. Lem ei kuitenkaan tunnu antavan lopullista tulkintaa sattuman käsitteelle. Hän pitää periaatteessa kaikkia inhimillisiä kulttuuripyrkimyksiä nimenomaan sattuman vastavoimina. "Sattumaa ei tunneta mytologioissa", hän huomauttaa.

Eikö todellisuus sitten voisi olla Lemin kuvauksen kaltainen? Sitä emme tiedä. Eikö Lemin kuvauksella voisi siis olla oma oikeutuksensa? Vai onko tarinassa kysymyksessä vain Maailman värittäminen, sattuma-attribuuttien loputon päälleliimaaminen ja paisuttelu? Ikään kuin mielessämme sijaitsevan Maailmannäyttämön lavastajamestari olisi tullut suuruudenhulluksi ja vyöryttäisi esiin yhä uusia ja uusia ajatuslavasteita, joissa näytelmän juoni saisi yhä uusia merkityksiä, tai tapahtumat jatkuvasti uutta ja uutta lisävaloa...

Lemin tarinoita kuunnellessamme meidän on helppo havaita ja hahmottaa selittämisen ongelmatiikka. Sen sijaan esimerkiksi talousajattelijoiden argumentaatioista ja -toimijoiden edesottamuksista se jää hahmottumatta, vaikka asetelma niissä on vastaavanlainen.

Talousteoriakin on vain rajoittunutta, täysin todennäköisyyslaskentaan verrattavaa hallinta-ajattelua, jolla oikeasti voidaan korkeintaan kuvata rajallisten vaihtoehtojen toteutumismahdollisuuksia. Kuitenkin taloudesta on tullut valta-ajattelua ja uskontoa, ja maailman ihmiset paitsi kuvaavat myös selittävät maailman tapahtumat sen lainalaisuuksilla. Voidaan sanoa: Siinä missä Sattuman kauppiasta kiehtoo kaiken mieletön riippuvaisuus kaikesta, Talouden kauppias pitää kiinni omasta käsitekoneistostaan, koska se on niin käyttökelpoinen selittämään mitä tahansa sinänsä mieletöntä ja reaalivastetta vailla olevaa rahaoperaatiota.

Kaikki on mahdollista, koska maailma ympärillämme on niin valtavan monimutkainen.

Tai: Kaikki tulee mahdolliseksi, kun määrittelemme maailman ympärillämme niin valtavaksi ja monimutkaiseksi.

Postmodernistin mielestä näissä on sama totuus.

-------

Ajatellaanpa moraalifilosofiaa. Siinä esiintyy mutatis mutandis samanlainen pulma. Charles Taylor viittaa kirjassaan "Sources of The Self" siihen, miten helposti (ja T:n mielestä erittäin harhaanjohtavasti) perustelemme moraalista käyttäytymistämme (eritoten arkisia "heikkoja evaluaatioitamme") viittaamalla luonnontieteistä tai psykologiasta lainattuihin malleihin. "Olin tilanteessa, jossa jouduin toimimaan vastapainona..." Taylor korostaa, ettei moraali kuitenkaan selity näillä malleilla. Tosiasia on, että olemme moraalisia olentoja, ja käyttäytymisellämme on paljon syvemmät juuret kuin mihin esim. kulloinenkin luonnontieteellinen tietomme ulottuu.

Meillä on rakenteellisia ("vahvoja") arvostuksia, kuten käsitys ihmisarvosta. Emme tulisi lajina toimeen ilman tällaista vahvojen evaluaatioiden taustaa. Siellä missä moraalisia perustuntojamme loukataan, perustaipumuksemme, so. moraalinen viettimme tai vaistomme, nostaa meidät vastarintaan. Vallankumoukset saavat alkunsa tällaisista loukatuista perustunnoista.

Voi olla, ettei valtakuntia yleensäkään voi rakentaa rationaalisten etujen tai esim. "talouden" varaan. Ehkä on niin, että ihmisyhteisön on kaikkein ensimmäiseksi toteutettava moraalinen ominaisuus.

Ihmisen sosiaalinen peruslaatu toteutuu primitiivisellä maagis-moraalisella tasolla. Nykyiset kyyniset poliitikot, joiden järkeä kylmä numeerinen talousajattelu hallitsee, eivät ehkä oikein tajua miten kalliiksi moraalin puute käy yhteisölle.

Se maksaa ensi vaiheessaan hirvittävän määrän rahaa, jolla tuloerojen kasvusta seuraava sosiaalinen häiriö yritetään paikata, ja loppuvaiheessa sen ettei rahalla enää saa mitään reaalista. Rahalla ei voi ostaa yhteiskuntien sosiaalista eheyttä, ei luottamusta edes rikkaiden kesken, ei ekologista pelastusta eikä syvää ja hyvää tieteellistä ja taiteellista oivallusta. Ensin maailmankirjan tilinpidossa kasvaa sattumusten summa, sitten sattuma ryöstäytyy valloilleen. Lopulta vallitsee kaaos.

Tämä on rahauskonnon profetia ja eskatologia: ensin kuvitellaan raha kaikkivoipaiseksi - mitä sillä ei saa, sitä ei saa millään muullakaan - sitten huomataan että Oman Hyvän tavoittelusta seuraa Maailman muuttuminen vain valikoimaksi Pahaa.

Uskovat kilpailevat keskenään aina armottomammin, heikot sortuvat, vain pienelle vähemmistölle on varattu paikka Huipulta. Pudotuspeli kiihtyy - kaikki haluavat päästä Taivaaseen, joka lopulta paljastuu utopistiseksi muovikuplaksi tai teknologiaparatiisiksi, jonka rajat on aidattu piikkilangalla.

Jospa siellä edes saisi olla Suojassa - se olisi Rauhan Satama - mutta ei. Kaukana köyhien helveteissä epätoivo leviää, siellä terroristit rakentavat pommejaan, siellä sikiävät virukset ja bakteerit...



3.


Ajattele jotakuta joka täyttää lottokuponkia: miettii ja aprikoi, rastisiko tuon ruudun vai tuon. Todennäköisyyden kannalta valinta voisi olla mikä tahansa, mutta lottoaja haluaa valita henkilökohtaiset onnennumeronsa. Hän panee toivonsa niihin - ja kun kone sitten arpoo oikeat numerot, hän kokee joko onnistuneensa tai epäonnistuneensa.-

Kuinka kertoisit hänelle, ettei hänen tuntemuksillaan ole mitään tekemistä lottoarvonnassa toteutuvan tilastollisen todennäköisyysmatematiikan kanssa? Että hänen kokemuksensa on kokonaan eri asia kuin se tosiasia voittiko hän vai hävisi?

Jos tunteet voitaisiin riisua tällaisista yhteyksistä, ihmiset eivät lottoaisi. Mutta ajattelua ei koskaan voida täysin riisua tunteista. Ei myöskään siitä magiasta, joka laajentaa jonkin avainasian merkityksen koko elämää ja maailmaa koskevaksi. Mielekkyys toteutuu merkityslaajentumissa.

Samoin kuin yleiskäsitteet irtoavat yksittäisistä käyttöyhteyksistä ja muodostavat abstraktin ajatusmaailman, samoin talousajattelussa toteutuu arvon irtoaminen reaalimaailmasta. "Talouselämä" rakentuu raha-arvonmuodostuksesta. Tällainen "talouselämä" ei periaatteessa ole yhtään sen todellisempi maailma kuin se sattuman maailma, missä Lem kokee elävänsä.

Talous on sitä, että arvo irrotetaan yhteydestään ja abstrahoidaan. Talousajattelussa vallitsee magia, joka laajentaa rajatuissa yhteyksissä tapahtuvan raha-arvonmuodostuksen koskemaan koko todellisuutta.

Raha edustaa kaikkivoipaisuutta - se on perimmiltään uskonnollisen kaikkivoipaisuuskuvitelman nykyinen muoto. Arvoentiteetti on maaginen. Se on vastaavanlainen ajatusharha kuin Lemin sovellus sattuman käsitteestä tai lottoajan usko harkintansa merkitykseen numeroita valitessaan.

Mitä tämän toteamisesta on sitten hyötyä? --

Jos magia ei ole riisuttavissa ajattelusta, ei pidä odottaa että Lem lakkaa fantasioimasta tai lottovoitosta unelmoiva suomalainen lottoamasta. Mutta voisiko talousajattelua tervehdyttää teorian tasolla - samalla lailla kuin sattuman käsite on saanut täsmällisemmän ilmaisunsa matematiikan harrastuksessa?

Historiasta opitaan, että uskonnollisen ominaisuuden omaavat valtajärjestelmät romahtavat sisältäpäin: ne kaatuvat jos ja kun niiden uskottavuus, so. legitimiteetti, menee. Viimeksi näin tapahtui sosialistimaissa. Koska magia sinänsä ei katoa ajattelusta, vanha uskonto voi vain korvautua uudella. Sosialistimaiden kohtalona on tarrautua markkinatalouteen, joka vain toistaa tapahtuneen romahduksen. Sillä myös ns. länsimainen markkinatalous kehittyy sisäisen historiallisen dynamiikkansa paineessa ohi sen tasapainotilan, jossa sillä toistaiseksi on legitiimisti hallittu reaalitodellisuutta:

Raha-ajattelusta tulee autonominen arvonmuodostuksen operaatioalue, jonne "talouselämän" parhaat voimat keskittyvät. Rahatalous irtoaa reaalitalouden maaperältä. Tapahtuu suuressa mittakaavassa sama kehitys, joka sosialistivaltioissa käytiin läpi eräänlaisena pikakelauskarikatyyrina. Numerotalous kukoistaa, kirjanpidollisin keinoin kasvatetaan talousmaailmaa - mutta reaalimaailmassa kasautuu vain kurjuus.

Talouden "oikeaoppiset" näkevät todellisuuden viimeiseen saakka omien numeeristen "realiteettiensa" läpi. Länsimaat valehtelevat talouskasvua osoittavilla tilastoilla - jotka eivät kerro mitään reaalisen hyvinvoinnin laadusta ja jakautumisesta - itselleen aivan samalla tavalla kuin itäblokin sosialistivaltioissa kaikki viralliset taloustilastot osoittivat ennen romahdusta viimeiseen saakka hienoja lukemia.

Siksi on odotettavissa että romahdus markkinatalousjärjestelmässäkin tulee talousmiehille täytenä yllätyksenä. Sattumalta se ei tule - kaikkea muuta.



4.


Uuden ajan kartesionismin - subjektin eriytymisen ja ulkomaailman objektivoimisen - täydellistyminen sokean individualismin asteelle on länsimaissa tapahtunut toisen maailmansodan jälkeen ja varsin nopeassa tempossa. Tätä kehitystä kuvaa ja heijastaa havainnollisesti esimerkiksi se keskustelu, jota perustaltaan psykoanalyyttisen ajattelun popularisoitumisen yhteydessä on käyty.

1940-50 -luvuilla keskustelun iskusanoiksi nousivat "ylemmyys- ja alemmuuskompleksit" ja "estot", mikä enteili sosiaalista ja moraalista muutosta. Estoistaan vaivautunut yksilö otti jo etäisyyttä normittavaan yhteisötaustaansa - hän ei enää itsestään selvästi suostunut ja mukautunut ulkoaohjattuun ja moralismilla säädeltyyn rooliinsa. Kinseyn raportti oli tyypillinen tämän pyrkimyksen ilmentäjä.

60-70 -lukujen kulttuurivallankumouksessa oli kysymys sodanjälkeisen sukupolven suurimittaisesta itsenäistymistaistelusta, jossa vanha hallinnollinen yhteiskunta vanhoine arvoineen totaalisesti romutettiin. Yksilöllisyys ja "luovuus" purkautuivat esiin - niiden nimissä mitätöitiin autoritaarisia rakenteita, koulua, kirkkoa, armeijaa, koko toimimatonta rattaistoa. "Luovuuden" kehittäminen kirjattiin Suomessakin jopa uuden peruskoulun kasvatustavoitteisiin. Psykoanalyyttinen käsitejärjestelmä oli siis jo siinä määrin kansanomaistunut ja pinnallistunut, että "luovuudesta" voitiin puhua tavoitteena - kuviteltiin että jos ja kun vanhat instituutiot korvataan oikeaoppisilla uusilla, yksilöiden kyvyt puhkeavat esiin. Harrastettakoon siis rauhankasvatusta ja koulutettakoon kirjailijoita!

Tämän innostuneen edistysuskon huumassa kukaan ei tohtinut huomauttaa, että oikeasti luovat ihmiset kärsivät kipeistä sielunvammoista, ovat syvästi epävarmoja ja usein epäsosiaalisia, eivätkä ollenkaan sellaisia seurallisia ja vapautuneita ilopillereitä, jotka loistavat keskusteluissa ja väittelyissä.

Yleiseen ajatteluun oli kuitenkin jo istutettu taustalla vaikuttava vahva paradigma, jonka mukaan kasvutapahtumilla ja ympäristöllä on yksilöä muokkaava ja hänen kohtaloaan ainakin jossain määrin määräävä merkitys.

Yhtäältä tämä tuli esiin, kun Amerikassa huomattiin, että alkoholistiperheiden lapset kärsivät koko ikänsä psyykkisistä selviytymisongelmista ja riittämättömyyden tunteesta, joita keksittiin ruveta nimittämään "itsetunto-ongelmiksi". Pian "itsetunnosta" tuli taikasana, jolla jokainen saattoi selittää yleisen pahan olonsa syyn. Kirjakauppojen "recovery"-hyllyt notkuivat aiheesta kyhättyjä käytännöllisiä populääripsykologisia oppaita. "Itsetunnon" kehittäminen kirjattiin Suomessakin jopa uuden peruskoulun kasvatustavoitteisiin.

Kun kuitenkaan läheskään kaikki itsetunto-ongelmista kärsivät amerikkalaiset eivät voineet olla alkoholistiperheiden lapsia, piti alkuperäistä selitystä jotenkin rukata. Pian psykologit havaitsivatkin, että mikä tahansa riippuvaisuutta aiheuttava tekijä perheessä saattoi poikia perheen lapsille elämänmittaisia ongelmia.

"Riippuvaiseksi" voi uuden selityksen mukaan tulla melkein mistä tahansa: juomisesta, syömisestä, työstä, pelaamisesta, seksistä, tv:n katselemisesta...

80-90 -luvuilla keskustelun iskusanoiksi nousevatkin "itsetunnon" lisäksi "riippuvuudet", joista erityisen puhuttelevaksi nousee - individualistista pääteemaa toteuttaen - ns. "läheisriippuvuus", so. takertuminen toisiin ihmisiin.

Läheisriippuvuus on vapaudennälkäiselle individualistille ehdottomasti vastenmielisin riippuvaisuuden muoto, ja siksi sitä vastaan täytyikin kehittää todella vahvat ja tehokkaat vastalääkkeet. Sellaisiksi tulivat opit oman elämän herruudesta, autonomisesta minuudesta, sisäisestä sankarista, joka jokaisessa meissä vain odottaa toteutumistaan.

Ollaan siis kuljettu pitkä matka "komplekseista" ja"estoista" yleisen sosiaalisen vapautumisen kautta alkoholistiperheiden lasten "itsetunto-ongelmiin" ja sitä tietä kaikenselittäviin "riippuvuusongelmiin", jotka estävät yksilöä olemasta oman elämänsä sankari ja oman onnensa seppä. Keskustelu on kaikissa vaiheissa ruokkinut itse itseään ja toteuttanut omaa koherenssiaan. Keskustelun jumalat ovat jyrähdelleet vuorellaan (ja naispuoliset jumalattaret kuiskineet kanssasiskojen korviin juoruja ja mielenylennystä), ja kirjat ovat käyneet kaupaksi miljoonapainoksin.

Mutta todellisuudessakin on tapahtunut jotakin. Yksilö on, ainakin näennäisesti, ensinnäkin noussut esiin taustamassasta, sitten esittänyt demokratian, yksilönvapauksien ja -oikeuksien nimissä vaatimuksia koskien taustajärjestelmää, ja vihdoin, viime vaiheessa sulkeutunut täysin Minänsä sisäpiiriin ottamaan mittaa omasta itseriittoisuudestaan. Näin psykoanalyysin sisältö on popularisoitu.

Tämän kehityksen lopputuotteena on ihmislajin sosiaalisen peruslaadun suhteen sokea, kilpailumentaliteetin sisäistänyt "menestyjä", joka vastustaa toimeentulotukien jakamista köyhille väittäen, että "ihmiset vain tulevat tuesta riippuvaisiksi".

Jos natsit saivat aatteelleen aikanaan kantavuutta Nietzschen Yli-Ihmisihanteesta, nyt, kun politiikka taas tekee kuolemaa tai antaa tilaa Todellisille Voimamiehille, edetään eräänlaisen Yli-Yksilöihanteen nimissä. On perusteltua syytä pelätä kolmatta maailmansotaa.

-----

Tällainen lähihistorian nopea kartoitus toimikoon esimerkkinä siitä miten historiaa tulisi kirjoittaa. Tapahtuminen tarvitsee aina tulkinnan, vision, perustellun näkemyksen siitä minkälaisesta kehityksestä on ollut kyse.

Tapahtumahistorialliset, yleiset kronologiat ovat kovin tosiasiallinen ja persoonaton kaikupohja, jonka pohjalta tulevaisuuskin näyttää jotenkin tosiasialliselta ja persoonattomalta. Usein jää kaipaamaan jotain sisäistä näkökulmaa asioihin.

Historian kirjoittajalta voitaisiin edellyttää psykologisia tietoja ja taitoja, herkkyyttä ja eläytymiskykyä, jolla esimerkiksi Voimapolitiikan avainpaikoille tiensä raivanneiden, varsin valikoitujen yksilöiden sielunliikkeitä voisi selittää. Historioitsijan pitäisi siis vähintäänkin itse olla ystävä sielunsa demonien ja pahuuden projisoinnin mekanismien kanssa.

Mutta historioitsijat usein ovat kyllä jotain aivan päinvastaista: omaa psykoanalyysiaan odottelevia varsinaisia pikku-hitlereitä.

Sotahistorioijien mielestä historiaa tehdään siellä missä pannaan kylmää terästä vastustajan kurkulle. Heissä on havaittavissa selvää heikkojen halveksuntaa, ei edes piilevää. Mutta tilanne ei aina ole sen kummempi kulttuurinkaan suhteen. Kulttuurihistoriasta tulee helposti vallan, loiston ja rikkauden, "omaisuuden ja sivistyksen liiton" historiaa. Varsinaista ajatushistoriaa ei tajuta.

Historiankirjoittajat ovat outoa porukkaa. He jättävät oman elämänsä väliin uppoutuakseen menneisyyteen. Kuitenkin se, mihin he uppoutuvat, ei ole niinkään menneisyyttä kuin nimenomaan heidän omaa elämäänsä. Lähdemateriaali avautuu vain niissä rajoissa, joissa heillä on henkilökohtaisia edellytyksiä sen tulkintaan. Heistä aistii helposti tämän keskenkasvuisuuden.

Topeliuksessa parasta oli hänen moralisminsa eli se, mistä hänet on helpointa tuomita. Moraalinen tunto on jotain joka vaikuttaa nykyhetkessä. Niinpä moralisoivalla historioijalla on aina jotain annettavaa.

Topeliuksen viljelemät kliseet olivat kyllä kauhistuttavia: on suuria miehiä, sankareita, urheita, pelottomia, oikeamielisiä ja jaloja... Historiassa toteutuu sankariaate, jota vain väärällä pieteetillä sanotaan kaitselmusaatteeksi (Noro). Kunniapaikoille suurissa kertomuksissa nousevat kunnioitettu-ja ominaisuuksia omanneet jumalalliset ja Jumalaan uskoneet merkkihenkilöt, ja historia on vain tämän sielullisen absolutismin lavaste...

Jos kukaan ei epäile, että Historia voisi olla väärässä, se pyhittää kirjoittajansa arvot. Niin tulee Historiasta arvo-kysymys. Se ei ole sinänsä paha asia, koska arvot elävät nykyhetkessä, eivätkä ole kuolleita. Pahempi asia on, jos historioija ei eksplikoi selvästi arvojaan vaan pyrkii pitäytymään niin sanotussa historiallisessa totuudessa. Silloin näytelmän todellinen dramatiikka tyrehtyy ja tutkijan pöydälle jää vain kasa kuivahtaneita korppuja.

Järkyttävin esimerkki siitä miten harhaista HistorianKirjoitus voi olla ovat ne kymmenet tai sadat hyllykilometrit, jotka on kirjoitettu toisesta maailmansodasta. Miksi?

Historia etsii aina järkevää selitystä tapahtumille. Siinä suhteessa se on sekä samanlaista että erilaista kuin nykyhetki. Pyrkimys on sama, mutta Historiassa kiteytyy vain se minkä Järki hallitsee. Historiantutkimuksen metodologiset ja muut ammattiongelmat nousevat esiin vasta sen jälkeen kun on ikään kuin itsestäänselvyytenä hyväksytty tutkimuskohteen periaatteellinen mielekkyys. Kuitenkin ihminen on toimiessaan sekä järkevä että epäjärkevä - niin yksityinen ihminen kuin ihminen lajina ja joukon jäsenenä - eikä ole mitään "historiallista" estettä sille, etteivätkö merkittävät tapahtumat voisi ilmentää täydellistä järjettömyyttä siinä kuin järkeäkin.

Se, mitä niin poliittisen historian kuin sotatapahtumahistorian kirjoittajat ovat tehneet, mielen löytäminen mielettömyydelle, on surkeaa ajattelua.

Järkeistävä ja järjestävä kategoria elää vain nykyhetkessä, eikä historioitsijan topeliaanisella sankari-ihannoinnilla ja "puolueettoman" historiantutkimuksen rationalisaatioilla ole tässä mielessä periaatteellista eroa. Ne molemmat rajaavat epäjärkevän pois maailmasta.

Milloin olette kuulleet historiantutkijan olkapäitään kohauttaen toteavan: "No, tähän karttaan jää jättimäinen valkea läiskä. Tässä ei ole järkeä kuin nimeksi."

Kuitenkin esimerkiksi -se, mitä Hitler teki, oli pelkkää järjettömyyttä. Järki, joka maailman valloitusta kannatti, oli korkeintaan sairauden järkeä. Tietysti sairaskertomuksessa asioille on annettava nimet (ja niin tekevätkin mm. Fromm, Miller...) - mutta paljonko toisen maailmansodan kartoituksista on luettavissa tällaiseen "psykohistoriointiin"?

Miten historiankirjoitus voisi välttää sen vaaran ettei se automaattisen helposti yhdistäisi ja sekoittaisi tapahtumien historiallista merkittävyyttä ja niiden järkevyyttä toisiinsa?



5.


Historiallinen tieto ei myöskään ole sen luonteista, että se voitaisiin asettaa lopullisiin lokeroihinsa ja siten ikään kuin pyhittää. Historiallinen tieto on jotain, jota aina kannattaa omaan aikaan sidottu näkökulma. Historiasta tulee Historiaa vain sen dynaamisen jännevälin vuoksi, joka sillä on nykyhetkeen.

Jos akateeminen historioitsija on sotajalalla omaa aikaansa - vastenmieliseksi kokemaansa, rujoa ja rahvaanomaista, epätäydellistä ja kehittymätöntä nykyhetkeä - kohtaan, se mitä hän historiasta kirjoittaa osoittautuu nopeasti vain akateemisella paatoksella laadituksi latteudeksi. Ikuiseksi tarkoitettu Tieto on vain näennäistietoa - se rakentaa myyttiä maailman vaikeasti hallittavasta ja oppineisuutta edellyttävästä monimutkaisuudesta - eikä sillä olekaan lopulta muuta käyttöä kuin oppineisuuden osoittaminen.

On näiden alojen akateemisille auktoriteeteille ominaista kohdistaa katseet tiukasti Tietoon. Se on vaistomainen itsesuojelureaktio. Useimmilla humanisteilla nimittäin on enemmän Tietoa kuin kykyä käyttää sitä mitenkään.

Akateeminen historiankirjoittaja oppiarvoineen, tietoineen, kategorioineen, analyyseineen ja mittatikkuineen kulkee elävän elämän jalanjäljissä - ja kun hän saa saaliin tähtäimeensä, hän ampuu kaukaa ja kovilla ja antaa tapetun saaliin jäähtyä - voidakseen sitten viileästi tarkastella sitä lähemmin, löytääkseen sen mikä sitä piti liikkeellä, ratkaistakseen sen juoksun, tarkoituksen ja ajattelun salaisuudet...

Se mitä hän hakee ja hakee, on historiallinen i c o n, ja hän itse haluaisi olla jonkinlainen ammattikuntansa yliopistollinen t y c o o n.-

Hänen sielussaan vaikuttaa muutama hyvin vahva alkukuva. Yksi niistä on käsitys, että sivistyksestä syntyy yhteiskuntaan jonkinlainen oikeutettu eriarvohierarkia. Hän löytää tämän mallin mukaisia menneitä maailmoita, ja mielellään varmasti järjestäisi nyky-yhteiskunnankin asiantuntijahierarkian malliin.

Samaan aikaan ympärillämme myllertää rahan diktatuuri, ja vanhat eurooppalaiset kokevat sosiaalisen turvansa pettävän. Oikeutetuista hierarkioista ei ole jälkeäkään: yhteiskuntapyramidien molempiin ääripäihin on syntynyt materialistista moraalia tunnustava roskajoukko. - Materialismin sinänsä akateeminen historioitsijamme sentään muistaa tuomita toistuvasti. Kukapa tunnustautuisi materialistiksi?

Syy siihen, miksi monet hänen tutkielmistaan, teksteistään ja kirjoistaan ovat oudosti vanhentuneet ennen aikojaan, liittyy paradoksaalisesti hänen aristokraattiseen asenteeseensa. Hän ei harrasta elävää tietoa. Kuten hän ylentää itsensä, hän ylentää Tiedonkin. Oikea Tieto on hänelle jotain joka säilyy ja säilyttää arvonsa yli aikojen ja sukupolvien. Tällainen tieto on pelkistynyttä faktaa, jota korkeintaan elävöitetään omakohtaisilla "kokemuksilla". Tiedosta puuttuu visionäärinen komponentti, eivätkä kokemuksetkaan opeta tälle tyypille mitään uutta. Kun elämä puuttuu, puuttuu kaikki.

Aristokraatin kohdalla aika pysähtyy. Aristokraatti on mitä on, valmis ja täydellinen, hän ei enää kehity.

Jos tieto olisi jotain enemmän epävarmaa, jotain epätäydellistä, rajoittunutta tai jopa epäjärkevää - jos sillä siis olisi selvät rajoituksensa ja ehtonsa - se heijastaisi kehittyvää persoonallisuutta ja liittyisi johonkin elävään kokemukseen maailmasta.

Silloin se kuuluisi esittäjäänsä ja omaan aikaansa, eikä se, paradoksaalisesti, vanhenisi koskaan. Sillä jos jokin kuuluu aikaansa, se kuuluu kaikkiin aikoihin, eli siis historiaan.



6.


Historiankirjoituksen tulisi ottaa muutamat perusasiat huomioon ja huolehtia niiden kunnosta ennen kuin se alkaa koota ja järjestää ns. faktatietoa. Ainakin kolme tällaista ehtoa tulee heti mieleen:

Ehkäpä on niin että historian filosofia kiinnostaa vain niitä joiden äly riittää intresseerautumaan filosofian historiasta.

Parhaimmillaan historia on menneisyyteen suuntautuva profetia.



7.


Animismilla tarkoitetaan taipumusta hahmottaa eloton elollisena, kokea luonnonvoimat persoonallisina, uskoa henkivaltoihin ja -voimiin, sieluttaa ilmiöt ja kohteet. Sitä pidetään primitiivisenä sielunelämän piirteenä, ja historiallisen ja yksilöllisen psyykenkehityksen kannalta se sijoittuu varhaisvaiheeseen, jolloin Minä ja Maailma vielä läpäisevät täysin toisensa.

Alkuykseydessä vallitsee magia, ja animismi merkitsee ensimmäisten itsehavainnon ja -tietoisuuden merkkien projisoimista ulkomaailmaan. Psyykendynamiikkaa määräävät tässä vaiheessa laumaeläimen eloonjäämisohjelmat ja -pyrkimykset ja orastavat tahtotoiminnot. On itsestään selvää, että alkukantaisen ihmisen maailma on potentiaalisesti vihamielinen. Mutta selviytymisen myötä siihen kytkeytyy myös positiivisia ja palkitsevia sävyjä, vaikka niitä myöhemmässä vaiheessa varjostaakin itseään kaikella Hyvällä ruokkivan ja vahvistavan tietoisen Minän taipumus projisoida Paha pois itsestä, ulkomaailmaan.

Ajattelun kehittyessä ulkomaailma opitaan eristämään Minästä. On olennaista huomata, että tämä kehitystapahtuma on puhtaasti psyykkinen, ts. se sijoittuu vain ihmisen korvien väliin - mitään fysikaalista etäisyydenottoa Subjektin suhteessa Objektiin ei tapahdu.

Jostain syystä muodostamme tässä yhteydessä aivoissamme harhaisen mielikuvan, jossa tarkkailuetäisyytemme Todellisuuteen ikään kuin kasvaa ja havaintomme samanaikaisesti terävöityvät. Oikeasti kaikki hallinta tapahtuu ajatuksissamme, eikä ajattelumme maaginen komponentti hallinnan kasvaessa koskaan lakkaa vaikuttamasta. Ajattelumme pikemminkin hyödyntää sitä kuin koettaa sen vaikutusta eliminoida.

Ulkoistaminen - psyykendynamiikan projisoiminen Todellisuuteen - on perustavanlaatuinen itsetietoisuuteen kasvavan mielen mekanismi. Aina kun koemme jonkin mielekkääksi on kyse animismista.

Esim. fysiikan tuntemat luonnonvoimat voidaan palauttaa kokemukselliseen "voiman" käsitteeseen - se rajoittaa sen minkä voimme "käsittää" tai "ymmärtää" ilmiöistä.

Psykoanalyytikkoa koskee sama rajoitus hänen eläytymiskykyynsä nähden: kaiken hän joutuu tulkitsemaan oman persoonallisuutensa resursseilla. Oppikirjapinojen korkeus tai niissä esitetyt käsitekoneistot eivät sinänsä merkitse tai ratkaise mitään: nekin omaksutaan omien kokemuksellisten rajoitusten puitteissa. -- Kaikki käsitteemme ja mielikuvamme ovat lopulta tällä lailla suppeita. Varsinkin tämä koskee tiedollisesti annettuja käsitteitä.

Kun siis me lajin kehittyneet edustajat animismista puhuessamme näemme sielumme silmillä ulkomaailmaan sijoittuvan ilmiön, kuvan villi-ihmisestä maagisia menojaan harjoittamassa, olemme itse asiassa tehneet itsellemme maagisen taikatempun: projisoineet tiedollisen mielikuvamme "animismista" Todellisuuden luolanseinälle.

On triviaali filosofian ikuisuuskysymys, onko Ulkomaailma jotenkin "oikeasti" tai "todella" olemassa ja "missä mielessä" tai "millä ehdoilla" se on sitä mitä se on - näitä kysymyksiä ovat eri aikakaudet vakavasti pohtineet löytämättä vastausta, koska vastaus on aina hämäävästi kätkeytynyt jo esitettäviin kysymyksiin.

Olennaista on tajuta, että jos haluamme vastauksen oikeisiin kysymyksiin, Minän ja Maailman suhteen selvittämisessä on lähdettävä liikkeelle Ihmisestä eikä Todellisuudesta.

Niin paljon kuin Minän ja Maailman symbioottisesta alkutilasta yksilöllistynyt ihminen onkin Todellisuuteensa etäisyyttä ottanut, tehnyt siitä Tarkastelun Kohteen ja oppinut sitä hallitsemaan ja hyödyntämään, se ei tee Todellisuudesta toiselle tasolle nostettua autonomista valtakuntaa - ehkä pikemminkin päinvastoin. Tosiasiassa kaikki se sitoo ihmisen vielä tiukemmin maailmaansa.

Autonominen Todellisuus on kartesiolainen - Subjektin eriytymisestä ja ulkomaailman Objektivoimisesta johtuva - harha.



8.


Mutta vielä ei ole kerrottu kaikkea siitä miten Ihminen ja Maailma ovat toistensa sisään kasvaneet.

Kun ihmissuku (tai ihmislapsi) avaa silmänsä, maailma virtaa sisään. Reaktiiviset Tunteet lähtevät täydentymään Tiedolla. Vaikutelmien toistuminen muodostaa ensimmäisen säännön. Invarianssi on kaiken tiedon alkuperäinen muoto.

Narkissos ei vielä tunnistanut omaa ääntään, luuli tai kuuli Kaiku-Keijun huhuilevan. Minän ja Maailman alkuykseys eriytyy samassa suhteessa kuin itsetietoisuus kasvaa. Minä ja Maailma asettuvat vastakkain, samoin Minä ja Sinä. Narkissos kurkistaa lähteensä peiliin ja kuvajainen heijastuu hänen silmiinsä. Näky virtaa aivoihin. Minä on kuitenkin alusta alkaen ja loppuun asti se joka määrää merkitykset sisäänvirtaavalle Todellisuudelle. Miksi tämän kaksisuuntaisen perusjäsennyksen toteaminen on niin tärkeää?

Siksi että kehityksen toisessa ääripäässä, tässä mihin on tultu, meitä odottaa Objektivoitu Todellisuus, joka luo harhan, että Subjektikin on määriteltävissä ratkaisevasti Objektiivisilla määreillä.

Harha juontuu kaikelle ajattelullemme ominaisesta invarianttisuuspyrkimyksestä - taipumuksesta rakentaa samanmuotoisia ajatusklustereita ja ulkoistaa ne jonkinlaisina ajatusentiteetteinä.

Yleiskäsitteetkin ovat tällaisia ulkoistuksia. Niiden "todellisuus" on aina ollut ongelmallista. Platonin ideat, Aristoteleen syllogismit, skolastiikan universaalit ja kristilliset dogmit, uuden ajan luonnontiede, matematiikka ja formaalilogiikka - kaikki ne etsivät tapaa hallita yksittäistapauksittain vaihtelevaa sisältöä yleisen säännön tai muodon puitteissa. Luonnon suhteen tämä hallintapyrkimys onnistuu niin kauan kun Luonto koejärjestelyissä antaa ihmisestä riippumatonta vastetta. Ihmisen suhteen samaa ei voi soveltaa.

Tai voi, tai on voinut, mutta kovin huonolla hallinnalla. Uuden ajan kartesionismi on kuitenkin osaltaan tavattomasti vahvistanut ajatusharhaa, että Ihminenkin olisi vain Objektiivisen Tieteen selitystä kaipaava TutkimusKohde.



9.


Filosofi, valtiotieteen tohtori Maija-Riitta Ollila kirjoittaa kirjansa "Moraalin tuolla puolen" luvussa "Tiedon ja moraalin pyörä" alaotsikolla "Tietämisen harhat moraalin harhan tuottajina" näin:

"Asiat saavat oikean tulkintansa ja merkityksensä vain kokonaisuuden osina. Tieto on kontekstuaalista. Jokainen rajallinen subjekti rakentaa välttämättä harhaisen tietojärjestelmän. Kun kaksi harhaista tietojärjestelmää kohtaa, syntyy automaattisesti konflikti, koska nämä kaksi eivät voi olla yhteensopivia. Ne eivät kuvaa todellisuutta kuin osittain, ja ovat tuomitut eriämään ja joutumaan ristiriitaan. Harhan maailmassa konflikti on normaalitila."

Täydellistyneen kartesionismin ihanteellista tiedonkäsitystä harvoin ilmaistaan näin havainnollisesti. Paradigmana on käsitys Todellisuudesta täydellisenä tai tyhjentymättömänä TietoLähteenä ja Tiedosta omiin asiayhteyksiinsä liittyvänä ja järjestelmiä muodostavana komponenttina. Subjekti on tässä tarkastelussa rajallinen Olento, jonka rajallisuudesta suoraan seuraa sen ajautuminen törmäyskurssille toisten rajallisten Subjektien kanssa.

Tässä ei sanota mihin Subjekti pyrkii "rakentaessaan" tiedoista omaa järjestelmäänsä - totuusjärjestelmää. Outoa, sillä palapelin kokoajalla on tavallisesti ainakin jonkinlainen edeltäkäyvä tieto siitä että kyseessä on palapeli. Ollila keskittyy elämään tiedon ehdoilla, ikään kuin hän eläisi vain maailman klaavapuolella.

Subjektin silmin tai ehdoilla tätä maailmaa ei siis katsella. On kyllä kuviteltavaa että jokin koherenttisuus kuuluu hänen tavoitteisiinsa. Joka tapauksessa hänen Kuvansa Todellisuudesta jää vajaaksi ja harhaiseksi. Todellisuus tässä on jokin ideaalinen Tosiasioiden Kokonaisuus, josta Ihmisen Osaksi jää vain palan haukkaaminen. Mikä neuvoksi?

Ollilan mukaan ihmisen on vain kaikin voimin koetettava laajentaa rajallista Tiedon piiriään ja siten vapauduttava edes auttavassa määrin harhoistaan - ja näin päästävä konflikteista.-

Tämänsuuntainen opetus näyttää kätkeytyvän Ollilan kirjan sanomaan kaiken kaikkiaankin: kirja on intoileva moraalifilosofinen dokumentti siitä miten täynnä Maailma on niin moraalisia kuin muitakin ongelmia ja miten vaikeaa ellei mahdotontakin ihmisen on niihin löytää yksinkertaisia vastauksia.

Kaikista kiitettävistä pyrkimyksistään ja painotuksistaan - Ollila ei ole kokonaan unohtanut puolustaa tulonjaossa köyhiä ihmisiä - huolimatta kirja jää määrälliseksi mässäilyksi (post)modernilla Myytillä Maailman Monimutkaisuudesta.

Tämä seuraa suoraan siitä että Ollilan eräs teesi tekee Moraalin ongelmista TodellisuusKuvan ja sitä tietä Tiedon ongelmia. Objektiivista Tietoa taas ylikasvanut kartesiolainen maailmamme on ylipursuavan täynnä. Lopulta Ollila vain jättää auki murentamansa valtavan tippaleipäkerän langat lukijan käsiin: jokaisen on itse koottava omat kuvionsa tähän palapeliin.

Ollila kiteyttää omat lähtökohtansa kirjansa loppuluvussa:


"Minä olen lähtenyt esityksessäni siitä pitkälti uskonvaraisesta ajatuksesta, että todellisuus ei ole riippuvainen inhimillisestä havaitsemisesta eikä merkityksenannosta. Molemmat seikat toimivat kuitenkin suodattimina niin, että ihmisille syntyy erilaisia käsityksiä todellisuudesta. Todellisuus on kuitenkin olemassa tietynlaisena ihmisistä huolimatta, ja se tekee mahdolliseksi hahmottaa yhteisiä piirteitä ihmisten erilaisissa todellisuuskäsityksissä. Tätä edellyttää kannattamani moraalin sopimusteoria. Jos jokainen meistä edustaa omaa, puhtaasti yksilöllistä käsitystään todellisuudesta ja todellisuus puolestaan vaihtelee havaitsijan mukaan, emme voi toivoa saavuttavamme yhteistoiminnan pohjaksi riittävän laajaa yhteistä aluetta sen enempää tiedon kuin arvojenkaan osalta."


Niin 'inhimillinen havaitseminen' kuin 'merkityksenanto' ovat tässä näkemyksessä kartesiolaisen Tarkkailijan silmin etäännytettyjä (ulkoistettuja) ajatusentiteettejä, joiden varaan rakennellaan (objektiivinen) käsitys Subjektista ja Todellisuudesta. Syntyy yksi totuusjärjestelmä toisten joukkoon. Ajatus tarvitsee ulkoistetut rakennuspalikkansa, kun se ei tavoita itseään itse teossa.

Ollilalle voisi huomauttaa: ihmistä on tarkasteltava ihmisen lähtökohdista. Sillä tavoin selviää mikä on Ihmisen Osa.

Subjektin on palattava Itseensä. Subjektin kehityshistoriallinen ja -psykologinen kalibroiminen ei vie subjektivismiin sen enempää kuin arvorelativismiinkaan.

On hylättävä Annetun Objektiivisen Todellisuuden kaikki näennäinen monimuotoisuus. Antaa Annettujen Realiteettien mennä! Ihmisen kannattaa kohdata Itsensä - katsahtaa kunnolla ja kuvansa tunnistaen Narkissoksen peiliin - purkaa psyykensä sisäinen ja ulkoistettu rakennelma. Kannattaa kaivaa pinnan alta, kohdata Minä kaikkine kerroksineen, maagisine kytkentöineen ja kauhistuttavuuksineen - eikä eksyä Maailmaan suunnistaessaan iloisesti ulospäin Sinään, Toiseen, Kolmanteen, Rakkauteen, Ihmis-Suhteisiinsa - ulkoistustensa joukkoon. Ollilan Minä tekee tätä kauppaa niin mielellään!

Mutta Totuus ei ole siellä ulkona. Antaa talousmiesten reagoida Tilanteen Vaatimuksiin! Niiden varaan rakennetaan korkeintaan amerikkalaista pragmatismia.



10.


Täydellistyessään kartesionismi eriyttää Subjektin, ja Minästä tulee pistemäinen Maailman keskus.

Tietyssä mielessä tällainen ideaalinen Minä on käyttökelpoinen olento, se voidaan esimerkiksi helposti käsittää Tekijänä tai Toimijana - tai Moraalisena Agenttina. "Jokainen on vastuussa omista teoistaan." Jos Minä käsitettäisiin todellisen synty- ja kehitysprosessinsa kautta, tällainen väite olisi mieletön.

Minuus nimittäin oikeasti on pikemminkin Monta kuin Yksi, ja sen eheys merkitsee todellisuudessa vain päällekkäin asettuvien kuvioiden invarianssia. Voidaan sanoa: "Kaikkea läpäisi yksi ainoa voimakas tahto" - mutta tämä ei poista Minän rakentumisen ongelmaa. Kysymys Minän tekemisistä ja tekemättä jättämisistä asettuu joka tapauksessa kokonaan toisenlaisiin kantimiin. Emme voi osoittaa sormella syyllistä - pistemäinen keskus pakenee tarkastelujamme, ja psyykestä paljastuu Muita Komponentteja, joista kaikista johtaa tuhansia lankoja Maailmaan.

Pistemäinen minä-idealisaatio on toinen puoli kartesiolaisesta harhasta.

Kun Minä idealisoituu pistemäiseksi, objektivoituva Maailma vastaavasti lavenee kaikkialliseksi. Sen ominaisuudeksi tulee rajaton paljous ja loputon monimutkaisuus.

Sen hallitseminen on haaste - uuden ajan historiassa se ensin yritetään kääriä Suuriin Synteettisiin Oppeihin, mutta varsinainen hallinta, ote, josta tulee pitävä, liittyy luonnontieteitten kehittymiseen.

Mutta niitä soveltava Tekniikka teki Maailman moninaisuudessaan vain vielä määrättömämmäksi - eikä Luonnontieteelliseen Tietoon perustava Selitys suinkaan tehnyt ihmisiä niin onnellisiksi. Päinvastoin: esimerkiksi darwinismia tulkittiin sosiaalioppina ja sillä oikeutettiin köyhien ihmisten hävittäminen köyhyyden hävittämisen sijasta. (Jotkut oikeuttavat yhä.)

Tieto ei kuitenkaan onnistunut kokonaan syrjäyttämään Moraalia härskeistä yrityksistä huolimatta. Mutta Moraalin mahdollisuudet valloittaa takaisin Oikea Paikkansa muodostuivat minimaalisiksi: pistemäiseen Minään se ei enää mahtunut - uusi Minä oli olemuksellisesti epäsosiaalinen - eikä sitä voinut löytää Objektiivisesta Todellisuudesta tai selittää tai pitävästi perustella Ulkomailman Lainalaisuuksilla.

Niinpä kaikki tuntuu nykyään niin vaikealta - mikään ei enää ole yksinkertaista!

Myytti Maailman Monimutkaisuudesta on lopulta kartesiolaisen harhan toinen puoli.

Samoin kuin Minää vaivaava individualistinen sokeus estää sitä nyt näkemästä omaa sosiaalista peruslaatuaan, samoin Maailmaa vaivaava loppumaton kompleksisuus näköjään estää meitä saamasta siitä kunnollista - vallankaan moraalista - otetta.

Jos pistemäinen Minä ei tiedä paikkaansa paljouden Maailmassa, ei ihme, jos sen valtaa hämmennys.

Mutta nämä ongelmat ovat Ihmisen ja Ajattelun ongelmia, eikä meidän tule olla toivottamia niiden suhteen. Minä on Meitä niin lähellä ettei se aina pääse pakoon tarkastelevaa analyysiamme. Meillä on sopivat työkalut - pätevä psykoanalyyttinen käsitteistö - sen käsittelemiseksi.

Maailman Objektivoituneen Kuvajaisen hallintaa koskeva harha taas voidaan palauttaa Ajattelumme Kartesiolaiseen Rationaalisuuteen. Todellinen hallinta - sillä sitähän myös on - voidaan osoittaa koskemaan reaalimaailmaa.

Subjekti voidaan palauttaa psykohistorialliseen alkutilaansa ja konstruoida sille kehityskertomus tiettyjen vakioisten rakenteiden puitteissa. Subjektin kannalta kaikki on asetettavissa alusta alkaen kohdalleen.

Subjektin Minä on kalibroitavissa. Sen Maailma on sen elämänmittainen projekti.

Reaalimaailma, joka jää jäljelle yli Kaikkien Subjektien, on toinen asia. Siitäkään ei välttämättä seuraa mitään ristiriitoja. Sekin kuuluu asiaan. Subjektilla on siihenkin suhde jota ei sovi unohtaa. Yksin sitä ei pidä ottaa kaiken selityksen lähtökohdaksi - juuri tämä merkitsee vain kartesiolaista harhaa.

Mikä oikeastaan estää meitä olemasta moraalisia Ihmisiä?

Elämän ongelmat eivät välttämättä ole niin monimutkaisia. Ne ovat "ehkä yksinkertaisimmat mitä on", kuten Wittgenstein sanoi.





takaisin