takaisin

Logiikan ja opillisuuden rajoittuneisuudesta



1.


Noitaoikeudenkäynti on mielenkiintoinen esimerkkitapaus järjenkäytöstä, rationaalisuudesta ja logiikasta. Jos ajatellaan, että syyte on järjetön ja irrationaalinen, voidaanko sitä vastaan puolustautua loogisen ajattelun keinoin? Selvittääksemme tällaista kysymystä meidän on otettava aika monta kehitysaskelta taaksepäin ja hahmoteltava järkiajattelun alkuperäisiä edellytyksiä sekä järjen erityisiä ilmenemismuotoja aikojen varrella.

Primitiivisen ihmisen sielunmaisema on tuntemusten ja tunteiden täyttämä, ja suggestiivisin signaalein hän pitää yllä yleistahdon edellyttämää yhteyttä laumaansa. Elimistöllisen apparaatin homeostaattiset vastakohta-asetelmat toistuvat hänen tunteissaan ja myöhemmin siinä mikä muodostuu ajatteluksi. Tiedolliset käsitteet muodostavat vastakohtapareja, luonnollisia havaitsemisen ja ajattelemisen kategorioita. Pitää myös lajin kehityksen suhteen paikkansa, että kaikki koettu kasvattaa näkemään maailman uudella tavalla. Kun keskustellaan kulttuurievoluutiosta ei aina osata selvästi nähdä että kehittyvä yksikkö on laji eikä sen yksittäinen jäsen. Jos ihminen ei olisi alun perin niin sosiaalinen laji, kulttuurievoluutio ei olisi ollut mahdollista. (Tämä ei ole trivialiteetti, truismi eikä infantilismi.)

On mahdollista että kulttuurin kehitys pysähtyy, ts. kulttuuri ei sisältään kehitä eikä ulkoisesti törmää sellaisiin ärsykkeisiin, jotka muuttaisivat vakiintunutta havaitsemisen ja selityksen kehää. Tuhat vuotta kestänyt eurooppalainen keskiaika saattaisi olla tällainen liki kivettynyt kulttuurikausi. Niin elämämuoto kuin sitä vastaava ajattelukin säilyttävät pitkään tasapainotilansa, ja dynamiikan katoaminen merkitsee myös ajan, ajantajun ja aikaulottuvuuden, katoamista maailmasta. Tällaisessa maailmankokemuksessa myös yksilöminä katoaa ja palataan jossain mielessä alkulaumassa vallinneen ehdottoman sosiaalisen kiinteyden asteelle. Ulkoistukset ovat täynnä maagista voimaa kuten oli laita alkuperäisten luonnonjumaluuksienkin suhteen. Yleiskäsitteet noituivat ymmärryksen, ja vastaavasti koettiin todellisena ongelma siitä olisiko joku jostain syystä sosiaaliyhteyden (eli siis vallan, maagisen valtajärjestelmän) rajoille sijoittuva yksilö paholaisen vallassa vai ei. Noitaoikeudenkäynneissä esiintyneitä koettelumenetelmiä arvosteltaessa pitää tajuta, että kyseessä oli sosiaaliyhteyden suojeleminen sitä uhkaavaa, pelkoa herättävää uhkatekijää vastaan. Kysymys oli siis primitiivisestä puolustusreaktiosta, jossa moraalinen “oikea“ ja “väärä“ olivat jo lähtöasetelmissaan olemassa ja jossa noidaksi epäillyn koetteleminen kiduttamalla tai meidän silmissämme järjettömillä tutkimismetodeilla ei edes pyrkinyt vastaamaan mihinkään meille ominaiseen kysymyksenasetteluun. Vastattiin vain siihen pelkoon jonka uhkatekijä toi.

Keskiajan käsitekiinteässä maailmassa järjellä ei tietenkään ollut sellaisia ominaisuuksia kuin sillä omassa dynaamisen syysuhteen värjäämässä maailmanjäsennyksessämme on. Skeptikoiden oli tällöin jopa mahdollista rationaalisin perustein epäillä omaa olemassaoloakin. Uusi aika alkaa Descartesin kauniista oivalluksesta: “Ajattelen, siis olen olemassa.“ Minä ja maailma eriytyvät, syntyy tarkkaileva Subjekti ja tarkasteltava Objektiivinen todellisuus. Ikiaikaiset dualismit elpyvät, psyyken primitiivinen taso nousee taas pinnalle läpäisten myöhäsyntyisemmät kerrokset, joiden tasolla dualismit otetaan uudelleen käyttöön. Maailmanjäsennys tapahtuu jälleen tiedollisten käsitevastakohtaparien varassa. Muodostuu kuvaavia akseleita. Jos uuden ajan alku paikallistetaan Descartesin oivallukseen, ehkä sen loppu voidaan sijoittaa loogikko Quinen toteamukseen: “Olemassaolo on sijoittumista arvona variaabelille.“

Uudella ajalla kartesionismi on vahvistanut ihmismielen alkuperäistä kaksijakoisuutta. Kysymykset ja vastaukset muodostavat sulkeutuvia ontologioita, eli samojen ajatteluehtojen täytyy toteutua sekä kysymyksessä että vastauksessa. Logiikan kannalta on pitkälti niin, että jos voidaan muotoilla kysymys, siihen on olemassa myös vastaus. Matematiikassahan tämä näkyy esimerkillisesti, kun tehtävien ja ratkaisujen tulee olla samojen lakien mukaan laadittuja. Logiikan maailmassa pitää paikkansa: jos kysymys niin vastaus. “Arvoitusta ei ole olemassa“, sanoi Wittgenstein.

Niinpä uuden ajan ajattelutapahtumana voidaan todeta, ettei noidaksi syytetyllä ole noitaoikeudenkäynnissä mahdollisuutta puolustautua järkevästi. Mikään puolustelu ei kohtaisi syytettä samalla ajatusmaaperällä. Jos järki määräisi, syytettä ei alunperinkään olisi nostettu. Järjen mahdollisuudet on käytetty siinä vaiheessa kun on ollut mahdollista muotoilla syyte noitaepäiltyä kohtaan.

Järkiajatteluamme koskien voimme kai yleisesti sanoa: jos ensimmäinen ajatus on epäjärkevä, kaikki mitä siitä seuraa - kaikki mikä sen varaan rakentuu tai rakennetaan - on epäjärkevää. Siksi meidän on aina pyrittävä asettamaan nimenomaan ensimmäinen kysymys oikein. Ideaalitapauksessa siihen ei saisi sisältyä mitään mikä rajoittaisi rationaalisuuden mahdollisuuksia.

Kaikessa ajattelussa ei kuitenkaan ole kyse mielemme näyttämöllä tapahtuvista noitaoikeudenkäynneistä. Järkeä edeltää tunne, määriteltyjä muotoja edeltävät määrittelemättömät sisällöt. Perimmäinen kysymys voi olla myös ennen esittämätön, uusi, jolloin sen esittäminen ja siihen vastaaminen tuovat maailmaan jotain uutta. Wittgenstein piti kaiken filosofian keskeisimpänä vaikeutena sitä kuinka pystymme “asettamaan kysymysmerkit tarpeeksi syvälle“. Valitettavasti tällaista aitoa, omaehtoista, alkuperäistä, oivaltavaa filosofianharrastusta enää harvoin tapaa. Auktorisoituneiden, annettujen käsitteistöjen pinnan alle ei uskaltauduta, päinvastoin: keskusteluareenoilla kilvan pidetään pätevänä sitä joka hallitsee määritellyt käsitteelliset paketit. Kirjaviisaus korvaa oman ajattelun. Väittelyyn käytetään “perusteluja“, jotka ovat eräänlaisia sovitinkappaleita joilla vähäisinkin omaperäisyys lopulta häivytetään yleiseen hyväksyntään. Argumentit ovat käyttötarkoituksiinsa muodostettuja aseita joilla taistellaan toinen toistansa vastaan. Tässä vaiheessa kukaan ei enää kysy onko tavoiteltavana totuus vai valta, voima ja kunnia. Kilpalaulanta oppineisuuden osoittamisessa on yhtä pätemisentarpeista kuin harhaista.

Annan esimerkin nykyisestä väärinymmärryksestä: Wittgenstein myöhäisessä filosofiassaan puhui ns. kielipeleistä, jotka pitää liittää ideaan siitä että käsitteet saavat merkityksensä elävässä kielenkäyttötilanteessa. Sanaa ‘elävä’ kannattaa korostaa. “Ilmaisulla on merkityksensä vain elämänvirrassa“, Wittgenstein sanoi. Sanan ‘vain’ voisi alleviivata. Ajattelukyvyttömät koulufilosofianharrastajat, joilta omat hengenvoimat puuttuvat, ovat tehneet kielipeleistäkin teorian ja opin, jolla mm. legitimoidaan relativistisia asenteita. Kohta jokainen kuppikunta ja aatteellinen kaupparatsu puolustelee omaksumiaan latteuksia viittaamalla Wittgensteinin kielipeleihin. Kun tällaista vulgaaria kielipeliteoriaa sitten pidetään “ensimmäisenä ajatuksena“, lähtökohtana, loppu onkin samanlaista huuhaata kuin noitaoikeudenkäynti.



2.


Kirjoittakaamme logiikan genealogia.

Suggeroivassa signaaliviestinnässä ei voi erottaa sanaluokkia, olio ja ominaisuus ovat yhtä. Imperatiivi on reaktiota ja toimintaa, indikatiivi on ensimmäinen modus. Yksi historiallinen kehityslinja on se että olio, subjekti, saa yleiskäsitteellisen ilmentymänsä. Toinen linja näkyy siinä että ominaisuus, predikaatti, omaa ensin sekä verbin että adjektiivinen ominaislaadun, ja vasta myöhemmin nämä eriytyvät.

Logiikassa on varhainen vaihe, jolloin keskitytään erottamaan olio ja ominaisuus. Aristoteleen logiikka on tämän logiikan kiteytymä. Siinä yksittäinen olio suhteutetaan ominaisuutensa kautta yleiseen yhteyteen. Tämä logiikka ikään kuin sijoittaa alkion joukkoon. Ominaisuuksien hahmottumisen kannalta tämä logiikka saa erään varsinaisen huipentumansa keskiaikaisessa ontologisessa todistuksessa, jossa olion, Jumalan, olemassaolo todistetaan sen ominaisuuden, täydellisyyden, kautta. Koska Jumala määritelmän mukaan on täydellinen, Hänen täytyy olla olemassa, sillä jos Häntä ei olisi Hän olisi siltä osin epätäydellinen. Ontologista todistusta vastaan hyökättiin ei suinkaan toteamalla että sehän on yksinkertaisesti sulaa hulluutta, vaan konstruoimalla saman kaavan mukaan muita todistuksia, jotka eivät vakuuttaneet.

Aristoteleen logiikkaan ei sisältynyt dynaamista syysuhdeajattelua. Myöskään keskiajan skolastiikka ei sellaista tuntenut. Dynaaminen kausaliteetti tulee kuvaan mukaan vasta uudella ajalla, kun syntyy se mitä sanotaan yksilöminuudeksi. Kun "minä" hahmottuu, ulkomaailmakin näyttäytyy uudella tavalla. Omassa "minässä" koetut tunnot ja voimat otetaan käyttöön kun kuvataan ulkomaailmaa ja sen tapahtumia. Tällöin "minuuden" kokemukselle ominainen jatkuvuus siirtyy projektiona ulkomaailmaan, ja syntyy idea dynaamisesta ajasta, kausaliteetista. Meille ominaisessa loogisessa päättelyssä eräänä elementtinä on mukana myös dynaaminen syysuhdeajattelu. Aina sen perimmäistä laatua ei ole helppo hahmottaa - ikään kuin se vieläkin voisi olla jokin ominaisuuden oloinen seikka, tai sitten ikään kuin ulkomaailmasta tullut selvä "seuraamussääntö".

Peruskysymykseksi on mahdollisesti muotoiltavissa myös: voiko olla puhtaasti muodollista logiikkaa? Siis ikään kuin: jos sisällöt voitaisiin riisua ja eliminoida, jääkö jäljelle jotain, voisiko sanoa, todellista? Tähän kysymykseen löytyy vastaus logiikan genealogian pohjalta. Logiikka on tarvinnut sisältönsä. Tuo sisältö on eri aikoina hahmotettu huomattavan eri tavoin. Jos "puhtaalla" logiikalla tarkoitetaan oppia jostain ajattomasta, aina pätevästä, ideaalisesta käsitteellisten operaatioitten suorittamistavasta, tai oikeista päättelysäännöistä, sellaista taitaa olla turha haikailla. Filosofian historia opettaa että logiikka on aikaan sidottu ja varsin raadollinen harrastus.



3.


Jos tarkastelemme lähemmin sitä mitä sanotaan yleiskäsitteeksi, tämänkin tarkastelun lähtökohtana voi toimia yleiskäsitteen genealogia. Minän ja maailman vastakohta on se perusdualismi, joka on elimellisesti mukana koko yleiskäsitteen synnyn ja kehityshistorian ajan. Se saa eri kehitysasteilla hieman erilaisia painotuksia.

Kaiken havaintotoiminnan alku on kohteen erottaminen taustasta. Aistimemme ja koko ympäristöön reagoiva apparaattimme on suuntautunut erottamaan, siilaamaan ja rekisteröimään, sisämaailmallemme elintärkeät ärsykkeet ulkomaailman periaatteessa mittaamattomasta ärsykepaljoudesta. Primitiivis-maagisella tasolla yleiskäsite muodostuu kun kohde toistuu ja sen invarianttiset ominaisuudet hahmottuvat. Invarianssiin kätkeytyy maaginen merkityslaajentuma, ja toisaalta tapahtuu takaisinkytkentä todellisuudesta. Havaitsemisesta tulee dualistinen tapahtuma, ja tiedonkäsittelystä eräänlainen kehä, jossa lisääntyvä kokemus muuttaa aistikvaliteetteja ja auttaa näkemään todellisuuden ikään kuin uusin silmin. Kehityspsykologiassakin puhutaan tällaisesta havaitsemisen kehästä.

Toisaalta pitkässä kulttuurihistoriallisessa kehityskaaressa primitiivinen maaginen merkityslaajentuma ja sen takaisinkytkentä nostattavat esiin erilaisia ajatusmuotoja. Primitiiviselle ihmiselle yleiskäsitteet muodostuivat jumalallisiksi, sitten seurasi sankareiden, sankaritarinoiden ja myyttien aika, joka jatkoi elämistään erilaisissa uskonnollisissa kertomuksissa. Myytit ja ideat olivat antiikin aikaan todellisuuden malleja, niissä tiivistyi selitys olevaisesta, ja tämä selitys oli samaistumiseen, ei syysuhteitten selvittelyyn perustuva. Keskiajalla ideat olivat metamorfoituneet dogmeiksi, oudolla tavalla kiinteiksi oppilauseiksi. Kieli oli parhaimmillaan Jumalan sanaa, ilmoitettua totuutta, ja koko maailma oli jumalallinen ajatusjäsennys. Maailmanjärjestys oli teokraattinen.

Kautta koko keskiajan käytiin kiistaa ns. universaaleista eli yleiskäsitteiden todellisuudesta. On jotain kuvaavaa siinä että itseään realisteiksi nimittävät pitivät yleiskäsitteitä todellisina. Jos nimittäin ajattelun historiasta otetaan vauhtia, yleiskäsitteiden todellisuus oli realismia. Olihan antiikki pitänyt ideoita tosiolevana, ja primitiiviselle ihmiselle yleiskäsitteet olivat jumalallisia.

Uutta aikaa lähestyttäessä kuitenkin nominalismi pikkuhiljaa syrjäytti käsiterealismin, ja tällöin syntyy se hahmottamisetäisyys, joka irrottaa kielen käyttäjän kielestä ja tekee kielestä viestin välittämisen välineen. Tämä on osa kokonaista aikakauden ja kulttuurin muutosta, siirtymistä depersonalisoituneesta keskiajan maailmasta kartesionismiin. Syntyy yksilö, ajattelija, joka oivaltaa: ajattelen, siis olen olemassa. Minäsubjektin eriytyminen ja vastaavasti ulkomaailman, todellisuuden objektivoituminen, lisäsivät historiallisiin kehitysulottuvuuksiin voimakkaita uusia komponentteja: toisaalta syntyvät yksilönvapaudet ja -oikeudet sekä demokratia, toisaalta taas luonnonlakeja opitaan tutkimaan ja hallitsemaan. Filosofian puolella kieli joutuu lopulta erityisten tarkastelujen kohteeksi.

Ajatushistoriallisesti voidaan ajatella, että vanhalla ajalla ajattelun totuudellisuus oli vahvasti kytketty ajattelun sisäiseen koherenttisuuteen, uudella ajalla kuvaan mukaan tulee empiirinen tutkimusmetodi ja sen myötä korrespondenssin korostuminen. Nyt tosiasiana pidetään sitä mikä voidaan mittalaitteilla havaita ja mikä käyttäytyy kuten sen teorian mukaan ennustetaan käyttäytyvän. Karkeasti sanoen: ennen Jumala oli fakta, nyt faktasta tulee Jumala. Mitään varsinaisesti uutta korrespondenssiin ei kuitenkaan sisälly - sen lähtökohdat ovat jo primitiivisessä merkityslaajentumassa ja sen takaisinkytkennässä. Jumalallista voimaa omanneet yleiskäsitteet ovat muuttuneet käsiteabstraktioiksi, muodollisiksi määreiksi ja mittayksiköiksi, ja havaintotoiminnon kehää täydentää nyt empiirinen menetelmä joka kartuttaa paitsi subjektiivisen myös objektiivisen tiedon määrää. Mikään varhakantainen ei siis kehityksen myötä väisty tai lakkaa vaikuttamasta, kehitys vain hyödyntää entisiä dualismeja uusin tavoin. Kehitystasot läpäisevät jatkuvasti ja joustavasti toisiaan.



4.


Ajattelemme että loogiset totuudet ovat ikuisia, että logiikka on ajatonta. Muodot ovat pysyviä, sisällöt vaihtuvia. Muotojen pysyvyys on kuitenkin kaksitahoinen juttu. Toisaalta muodot perustuvat yleistämiseen, ja yleistäminen on yksi primitiivisimmistä ajatusliikkeistämme. Maaginen merkityslaajentuma luo yleiskäsitteet, ja sama magia elää vielä loogisissa abstraktioissakin. Toisaalta muodot ovat jotain joka pitkässä kehityksessä on siilautunut kirkkaana ja pysyvänä jäljelle kaikkien vaihtelevien sisältöjen virrasta. Ehkä näemme silmälasiemme läpi enemmän värejä kuin koskaan aiemmin. Muoto on siis jotenkin kaksikomponenttinen asia.

Myös logiikka muodostuu kaksikomponenttisesti. Yhtäältä toteutuu historiallinen kehityslinja jossa olio saa määreekseen ominaisuudet, jotka ensi vaiheessa ovat signaloivaa laatua, so. ovat ensin enemmänkin predikaatinomaisia, ja myöhemmässä vaiheessa eriytyvät toisaalta tapahtumaa ja tekoa kuvaaviksi verbeiksi ja toisaalta laatua kuvaaviksi adjektiiveiksi. Kuten todettiin, tämän kehityslinjan yksi kulminaatiopiste on ontologinen todistus, jossa olio ja ominaisuus saavuttavat päinvastaisen päättelysuunnan ja -suhteen kuin mikä meille on “loogista“.

Toinen logiikkaan kudotuista kehityslinjoista liittyy dynaamisen syysuhteen hahmottamiseen. Primitiivisessä maailmassa sellaista ei vielä ollut, ei niinikään antiikissa, jonka maailmanselitys oli myyttisesti samaistava. Vielä Aristoteles koki syysuhteen eräänlaisena olioihin piilotettuna ominaisuutena. Vaikka Aristoteles käytti verbejä, tapahtuminen, vaikutukset, teot ja tekijät sulivat yhteen. Näihin kielimuotoihin eläytyminen on vaikeaa muttei mahdotonta. Meillä jokaisella on omassa lapsuudenkehityksessämme kokemuksia samanlaisesta ajattelulaadusta. Vaikka aikalaisajattelu ympäröikin meitä heti syntymästämme lähtien, lienee myös niin että läpikäymme yksilökehityksessämme jonkinlaisena kaikuna tai heijastuksena samanlaisia vaiheita joita ihmiskunta kokonaisuudessaan on kehityksessään läpikäynyt.

Keskiaikainen deduktio tarkoitti yksittäistapauksen palauttamista jo olemassaolevaan, annettuun (raamatuntulkinnalliseen) yhteyteen, eikä tällaisessakaan tapauksessa tarvita syysuhdeajattelua. Tämän deduktiivisuuden toinen puoli tai ilmentymä oli käsiterealismi, joka piti käsitekiinteitä totuuksia legitiiminä lähtökohtana. Jos ajatteluongelmia esiintyi ne olivat tyyppiä: mikä on Jumalan tahto? Tämä täytyy käsittää jotenkin jo lähtökohtaisesti ulkoistuneen dynaamisuuden ilmentymänä. Olisiko osuvaa määritellä että depersonalisoituneen ihmisen ulkoistunut tahto sijoittui johonkin sellaiseen todellisuuteen jota voisi sanoa käsitereaalisuudeksi, käsitereaalimaailmaksi. Tällainen maailma oli tietenkin olemassa vain ihmisen korvien välissä, ja siksi deduktio ja koherenttinen totuuskäsite kuuluvat kiinteästi yhteen.

Vasta uusi aika tuo mukanaan yksilöminuuden ja individualismin. Kartesionismilla käsitetään koulukirjoissa ja joissakin filosofian historioissakin sellaisia dualismeja kuin ruumiin ja sielun tai aineen ja hengen vastakohtaisuus. Parempi näkemys on että kartesionismi on minän ja maailman vastakkainasettelu. Kartesionismi on sitä että Subjekti eriytyy ja todellisuus Objektivoituu. Kun minän hahmottamat ruumiintunnot ulkoistetaan, syntyy sekä joukko kuvaavia käsitteitä - esimerkiksi niitä joista tuli luonnontieteen avainkäsitteitä, kuten vaikkapa “voima“ - että yleinen dynaaminen maailmanhenki, syysuhde. Jos vanhalle ajalle tyypillinen ominaisuuden muotoinen syysuhde oli ollut keskeisenä Aristoteleen ajattelussa, uudelle ajalle ominainen dynaaminen syysuhdeajattelu ilmenee pelkistyneenä Leibnizissa. Tämä mies täytti koko fysikaalisen universumin syysuhdeajattelulla. Myöhemmin Hegel teki samanlaisen sieluttamistempun maailmanhistorialle.

Uuden minätunnon ja ruumiintuntojen ulkoistumat loivat siis pohjan uudenlaiselle maailmanselitykselle, jossa syysuhteella on olennainen rooli. Se tulee myös näkyviin loogisissa pohdinnoissamme. Meille on luontevaa ajatella että jokin seuraa jostakin, aivan kuten Leibniz tiivisti: kaikki johtuu jostain, kaikella on syynsä. Leibniz palautti syysuhteiden ketjun johdonmukaiseen alkupisteeseensä ja esitti, että kaikkien syiden alkusyy on Ajatusvälttämättömyys eli Jumala - mutta tästä perimmäisestä selityksestä olemme luopuneet ja korvanneet sen jäsentymättömällä käsityksellä, että syysuhteilla operoivat luonnonlait ovat jo itsessään kaiken perimmäinen selitys. Kuten Wittgenstein osuvasti huomauttaa, vanha järjestelmä asetti selitykselle päätepisteen ja oli jossain mielessä selvempi kuin nykyinen, jossa tieteen tulosten katsotaan edustavan sekä maailmanselitystä että kehitystä, so. jatkuvaa tiedon voittokulkua.

Kun luonnon kuvaamisessa käytetään kausaliteettia totuus muuttuu korrespondenttiseksi. Tämä on asioiden historiallinen järjestys. Ns. tiedeuskovaisuudessa selityksen ja faktojen yhteismitattomuutta ei enää ollenkaan tajuta. Sokeus on lisääntymässä niin tieteentekijöiden kuin varsinkin valistuneiden maallikoiden piirissä. Siinä on sitten omat puolensa ja omat vaaransa.



5.


Kieltäessään kausaliteetin Hume kielsi ilmiöiden syy-yhteydet. On huomattava, että hänellä kuitenkin oli samanlainen käsitys siitä mikä on "ilmiö" kuin meillä nykyäänkin. Yksittäinen käsite saattaa siis rakentaa siltaa aikojen yli, vaikka sitä hyödyntävä filosofinen oppi hajoaisikin matkalla. Humen opillinen puhtaaksiviljeleminen johtaisi ajallisen jatkuvuuden kieltämiseen. Silloin "ilmiöt" katoaisivat kuvasta. Myös "minä" katoaisi kuvasta. Tapahtuisi samanlaisia käsitemaailman paradoksi-ilmiöitä kuin jos yrittäisimme siirtää Herakleitoksen reaalimaailmaan. Kirjaimellisesti otettunahan tai puhtaaksiviljeltynä hänen opistaan muodostuisi paradoksiksi. "Kaikki virtaa." Se tarkoittaisi että mikään ei koskaan olisi samoin kuin ennen, mutta kaikella olisi yhteytensä, virta. Invarianssilla tarkoitettaisiin tällöin sitä mikä säilyy tai toistuu samana. Ikään kuin jokin tietynlainen virran pyörre muodostuisi aina tietynlaisen kiven kohdalla.

Ajatus olion pysyvyydestä on ongelmaton. Olioiden maailma ei tarvitse aikaa. Oliot ja ominaisuudet, subjekti ja predikaatti, eriytyvät kun aikaulottuvuus muodostuu. Ominaisuus, laatu, on alkujaan invarianttista. "Annettu" ajattelumme dedusoi oliot ja ominaisuudet alkuperäiseen ajatteluun. Alkujaan kuitenkin subjekti ja predikaatti ovat yhtä, kuten käy havainnollisesti ilmi primitiivisistä kielistä. Se mikä invarianttisessa on entiteetinomaista, mikä tapahtumanomaista, hahmottuu ajantajun kasvaessa. Olisiko kehitysjärjestys tämä: subjekti ---> predikaatti ----> attribuutti? Kun puhutaan objektista, syysuhdeajattelu on jo olemassa.

Humen filosofiset opit, kausaliteetin kieltäminen ja ns. giljotiini, jolla tarkoitetaan sitä ettei tosiasialauseista voi johtaa moraaliarvostelmia, tarjoavat havaintoesimerkin filosofisista opeista. Niiden tarkasteleminen tarjoaa esimerkin filosofiseen lähestymistapaan liittyvistä rajoituksista. Giljotiini on vieläpä korostetusti nimenomaan filosofinen oppi: se on syntynyt kun Humen filosofian kommentaattorit ovat päässeet panemaan hänen ajatuksiaan järjestykseen ja lyömään niihin nimilappujaan päälle. Hume itse eli ennen kuin yleensä giljotiinin saati sitten Humen giljotiinin ajat koittivat.

Humen tosiasia- ja arvolauseita koskevat ajatukset toistavat samaa ideaa kuin hänen käsityksensä kausaliteetin todistamattomuudesta. Hume määrittelee lähtökohtansa kuten useimmat filosofit: hän läpikäy joukon perustavanlaatuisia ilmiöitä ja antaa asioille nimiä, joissa asiat kiinteytyvät. Luo siis avainkäsitteistön, jonka varassa ajatukset rakentuvat. Historiallisessa perspektiivissä tämä avainkäsitteistö ilmentää kartesionistista aikalaisongelmaa, maailman ja minän suhdetta. Hume porrastaa tämän suhteen. Impressiot ja ideat omaavat erilaisen "voiman". Mutta vaikutelma, jossa havainnot, impressiot, ideat ja ymmärrys muodostaisivat maailman ja minän yhdistävän akselin, on vasta jälkikäteen liimattavissa Humen ajattelun päälle - tätä rakennetta Humelle itselleen ei vielä ollut olemassa. Hän puhuu esimerkiksi aistimuksen tai muistin tuottamista vaikutelmista saman tason tapahtumina.

Näin pitkälle voimme edetä Humen filosofian tarkastelussa olemassaolevalta opilliselta pohjalta - voimme esimerkiksi pohdiskella sitä oliko Hume "oikeassa" esittäessään ettei "ilmiöitä" toisiinsa yhdistävä syysuhde ole todellinen siksi ettei siitä ole saatavilla havaintoa. Huomattava vastaväitehän tähän tulee G H von Wrightin taholta, joka esittää että syysuhteen voi todistaa konstruoimalla sopivan koejärjestelyn. Ehkä riittäisi jos aseen liipaisinta vetäessämme suhtautuisimme ampumiseen kuin eksperimentaaliseen tilanteeseen, ajattelisimme: tämä on testi sen selvittämiseksi seuraako laukaus? Näin olemme edenneet empirian ongelmien ja empiirisen tutkimuksen maaperälle. Mutta näin emme filosofisessa mielessä pääse opillisia pintoja syvemmälle, ja filosofian ainoa todellinen ongelmahan on "asettaa kysymysmerkit tarpeeksi syvälle". Ikuisen ihmisen ongelma on: kuinka lähtökohtaiset käsitteet muodostuvat? Mitä seuraamuksia johtuu suoranaisesti siitä tavasta jolla alkuperäinen käsitteenmuodostus tapahtuu?

Filosofinen kieli on aina opillisen perinteen elättämää - filosofi elää filosofian maailmassa. Hän näkee ne realiteetit, jotka tämän jo olemassaolevan kielen käsitteisiin sisäänrakentuvat. Yleensäkin on niin että ihminen voi oppia asiat vain tietyssä järjestyksessä, koska jokainen syntyy keskelle valmista elämänmuotoa. Käytössä olevan kielen "voittaminen" on ratkaiseva kehitystapahtuma. Siitä on kysymys myös silloin kun ensin pyritään käsitteelliseen selvyyteen ja päädytään kirkkaasti tajuamaan kaiken käsitteellisen selvyyden periaatteellinen rajoittuneisuus. Silloin - kun on ensin kielen keinoin kiivetty näköalapaikalle - voidaan “tikapuut heittää pois“ (Wittgenstein). Tällainen ratkaiseva kehitystapahtuma, oivallus joka kirkastaa tarkastelevan subjektin aseman ja mahdollisuudet suhteessa sekä itseensä että käsitejärjestelmiin, voi olla niin voimakas että se luo harhan kaikkien ongelmien ratkeamisesta. Monilla “uskonnollisen“ herätyksen kokeneilla on tällainen harha, ja myös “Tractatuksen“ kirjoittaja eli hetken siinä käsityksessä että oli ratkaissut kaikki filosofian ongelmat.

Ratkaiseva kehitystapahtuma on kuitenkin siinä mielessä ratkaiseva, että sen jälkeen opillisuus ei enää sido ajattelijaa. Wittgensteinin ns. myöhäisfilosofia on ei-opillista. Se muodostuu lukemattomasta määrästä yksityiskohtaisia havaintoja erilaisista kielenkäyttötilanteista ja niistä kysymyksistä, joita näissä yhteyksissä herää. Kysymykset koskevat kielen roolia ja sen kautta määrittyvää kielen yleistä luonnetta. Wittgensteinilla on muutamia hyvin voimakkaita, jonkinlaisia alkukuvan tapaisia ajatushahmoja, kuten idea “kielipeleistä“, mutta mitään oppirakennelmaa näistä ei pyritä muodostamaan. Vasta Wittgensteinin monenkirjavat kommentaattorit ovat opillistaneet hänen filosofiansa, ja päätyneet sitten mm. käyttämään kielipelien ideaa oikeuttaakseen niillä minkä tahansa “omaa spesifiä kieltään“ käyttävän opillisen ryhmän “omat totuudet“. Tyypillistä on mm. Wittgensteiniin vetoava kristillinen apologia. Tällöin ollaan jo lähellä moraalistakin relativismia.

Mitä enemmän Wittgensteinin muistiinpanoja on julkaistu ja mitä enemmän saamme hänestä elämänkertatietoja, sitä selvemmin tulee näkyville se miten moraalinen persoona hän oli. Elämä oli hänelle eettinen ongelma ja hän kyseli lakkaamatta: kuinka elää oikein? Tämä lähtökohtainen asenne oli vain kirkastunut “Tractatuksessa“ kirjatun ratkaisevan kehitystapahtuman myötä. Ne jotka käyttävät hänen myöhäisfilosofiansa kielipeli-ideaa oikeuttaakseen sillä opillisten järjestelmien olemassaoloa, eivät ole ymmärtäneet hänen ajattelulaatuaan ja tavoitteitaan.

Ennen kuin he sortuvat apologiaansa, heidän pitäisi kysyä itseltään: miksi Wittgenstein itse ei käyttänyt ideoitaan todistaakseen tai puolustaakseen niillä joitakin tiettyjä moraalisia arvoja? Hänhän päinvastoin niin varhais- kuin myöhäisvaiheessaan pidättäytyi täysin määrätietoisesti kaikista yrityksistä ilmaista moraalisia sisältöjä filosofiassa. Tämä ei ollut sattumaa, vaan olennainen osa hänen ajatteluaan. Idea kielipelistä on idea kielen ominaislaadusta ja toiminnasta, se ei ole väline jonkin erityisen tai minkään moraalisen eetoksen tai opin oikeuttamiseen. Ja jos joku, jolle Wittgensteinin ajattelu on välittynyt monenlaisia oppirakennelmia kyhänneiden kommentaattoreiden kautta, tekee Wittgensteinin nimissä jotain jota Wittgenstein itse ei missään nimessä olisi tehnyt, tämä näyttää esimerkillisesti millainen rasite opillisuus filosofisessa ajattelussa on.

Jos kuvittelemme, että ne sadat väitöskirjat, joita maailmassa on kyhätty Wittgensteinin kielipeli-ideoita keppihevosena käyttäen, personoituisivat pahantahtoisiksi akateemikoiksi, kokoaisivat kaiken akateemisen arvovaltansa ja haastaisivat lopulta aidon ja alkuperäisen Wittgensteinin vastaamaan syytteeseen harhaoppisuudesta -- olisiko originaaliajattelulla mitään mahdollisuuksia puolustautua tällaisessa noitaoikeudenkäynnissä? Kaikki mitä syytetyllä olisi puolustuksekseen esittää, mitätöitäisiin akateemisen raadin taholta viittaamalla lukuisiin opinnäytteisiin ja pyhiin kirjoituksiin, joissa asiat on esitetty tiedeyhteisössä yleisesti hyväksytyin käsittein ja käsityksin. Yksimielisesti, satojen moraalinsa oikeutuksesta vakuuttuneiden inkvisiittoreiden toimesta Wittgenstein tuomittaisiin moraalittomana kerettiläisenä kuolemaan, ja hänen myöhäisfilosofiansa sisältänyt teos “Philosophical Investigations“ poltettaisiin hänen mukanaan roviolla.



takaisin