takaisin



Rasistijahdin todelliset motiivit





1.

Äskettäisen uutisen mukaan muuan ruotsalaisäiti Strängnäsissa oli eräänä iltana vuoden 2015 elokuussa joutunut kahdesti peräkkäin raiskatuksi. Raiskaajat olivat "turvapaikanhakijoita" paikallisesta vastaanottokeskuksesta.

Nainen oli, tyypillistä kyllä, palaamassa ravintolasta myöhäiseen aikaan, kun hänen päälleen ensin hyökkäsi 39-vuotias algerialaismies. Väkivallanteon jälkeen nainen yritti kotiinsa, mutta joutui vähän matkan päässä toisen kerran raiskatuksi. Tällä kertaa tekijöitä oli kaksi, vuorotellen, toisen pidellessä vuorollaan naista kiinni. Näistä jälkimmäisistä raiskauksista saatiin pidätetyksi toinen tekijä, 31-vuotias syyrialainen mies. Toinen jäi tuntemattomaksi.

Molemmat kiinnisaadut raiskaajat asuivat samassa vastaanottokeskuksessa Strängnäsissä ja tunsivat toisensa, mutta oikeuden mukaan teot olivat erillisiä tekoja, jotka sattuivat tapahtumaan peräkkäin.

Kiinnitin uutisessa huomiota siihen, että naisen mukaan toinen kaksikosta oli huutanut naiselle ennen päällekäymistä: “I´m gonna fuck you little Swedish girl!” Raiskauksen aikana oli syyrialainen sylkenyt naista kasvoille.

Tällainen näissä etnis-kulttuuriselta pohjalta nousevissa seksuaalisessa väkivallanteossa ilmenevä äärimmäinen ambivalenttisuus kertoo jotain siitä miten taantuneessa tilassa tällaisen raiskaajan psyyke tekoa tehdessä on. Regression asteen kannalta "joukkoraiskaajan" sieluntila on sama kuin esimerkiksi joukkosurmaaja Anders Breivikilla, joka ampuessaan sosialidemokraattinuoria Utöyan saarella silminnäkijäkuvauksen mukaan "nauroi, itki ja huusi iskulauseita".

Breivik on tältä kannalta "raiskaajapersoona". Ei suinkaan ole ihme, että hän "manifestissaan" myös fantasioi "neitsyistä", eli siis omaan kulttuuriinsa kuuluvista paratiisineitsytversioista, "huorista". Samalla tavalla hän teksteissään fantasioi joukoistaan, tukijoistaan, seuraajistaan ja järjestöyhteyksistään.

Joukkoraiskaajien etnis-kulttuurisella taustalla vaikuttaa vahva äärimmäisen jyrkkä kulttuurinen sukupuoliseparaatio, joka muuttaa ja kierouttaa suhteen vastakkaiseen sukupuoleen. Sosiaalisesti sitova normatiivisuus tukahduttaa mahdollisuudet sukupuolten luonnolliseen vuorovaikutukseen, ja sortuminen aggressioon ja alistamiseen on romahdus myös raiskaajan tajunnassa. Psyykenvääristymä ei nimittäin vaikuta ainoastaan niin että se ajaa ylikiihottumisen seurauksena väkivaltaisuuteen. Laukeamisen jälkeen seuraa psykologinen itseinho ja kulttuurinen itsehäpeä, jonka torjuntaprojektio yhteisötasolla on raiskatun tuomitseminen syylliseksi raiskaukseen.

Tämä on se raiskaamisen psykologia jonka pohjalta kulttuurisia arvioita voidaan ja on tehtävä. Eikä vain niitä kulttuureita koskien, joista joukkoraiskaajat tulevat, vaan myös arvioitaessa esimerkiksi sitä, missä määrin omassa keskuudessamme esiintyvä monikulttuurisuuden ideologinen ihastelu tarkoittaa de facto joukkoraiskausten epäsuoraa puolustelua.

Nainen on sukupuoliseparaatioon perustuvassa kulttuurissa kaksinkertainen uhri: väkivallanteon uhri ja kulttuurisen syyllisyyden leimattu uhri. Meidän pitäisi pystyä ajattelemaan joukkoraiskausilmiön psykologia läpi ennen kuin esitämme esimerkiksi sellaisia typeriä yleistäviä kulttuuriarvioita kuin: "Raiskaus on lakiin kirjattu rikos kaikissa kulttuureissa." Se, mitä lakiin on kirjattu, ei kerro mitään siitä, millaisen yhteisöpsykologian pohjalta normit muodostuvat.

Varsinkin niin sanotussa "joukkoraiskaamisessa" on kyseessä aina mitä suurimmassa määrin kulttuuripohjainen ilmiö. Joukoissa kaikki ihmiset tekevät helpommin tekoja joita he ehkä yksilöinä eivät tekisi. Ryhmäkäyttäytymistä määrää kulttuuri, ja joukkoraiskauksissa näyttäytyy juuri kulttuurinen lähtökohta. Vahva sukupuoliseparaatio altistaa myös näistä kulttuureista tulevia yksilöitä. Heitä koskeva psykologia selittyy ainoastaan kulttuurisesta näkökulmasta käsin.

Kysymykseen tulevia psyykkisiä ambivalensseja emme pysty yksilöilmiöinä ymmärtämään muuten kuin pohjimmiltaan freudilaisen ihmiskuvan varassa. Vain freudilainen näkemys kaiken psyykkisen rakenteemme perimmäisestä kaksijakoisuudesta voi selittää myös sen, miksi raiskauksen uhri tuntee syyllisyyttä ja häpeää. Ne ovat psyyken pohjia myöten rikkirevityn uhrin ylipääsemättömiä tunteita, usein koko uhrin loppuelämää määrääviä. Vaikka niihin ei siis olisi mitään "syytä", eikä niissä ole mitään "järkeä".

Freudilainen ihmiskuva on ainoa joka toimii selittävänä tekijänä ja auttaa ymmärtämään mistä on kyse, kun raiskauksen kuvaan tuodaan kollektiivinen valta ja tahto, jotka regressiossa ottavat vallan. Vain sosiaalisesti hyvin sitovissa kulttuureissa vaikuttavien yhteisövoimien kannalta voidaan ymmärtää, miten raiskaaminen voi olla myös "kollektiivinen" teko. Tällaisten kollektiivisten voimien vaikutuksesta tehdyt teot ovat aina kulttuuritaustaisia tekoja, vaikka ne tehtäisiin yhteiskunnassa, jonka lainsäädäntö on rakennettu länsimaiden ihmisille ominaisen yksilöindividualismin ja sen pohjalta nousevien yksilöoikeuksien varaan.

Erilaatuiselta etnis-kulttuuriselta pohjalta tapahtuvia raiskauksia ei tosiasiassa koskaan tulisi arvioida samassa selityskategoriassa kuin saman kulttuurin yksilöiden keskinäisiä yksilöllisiä tekoja.

Mitkä sitten ovat näitä ei-yleisinhimillisiä, kulttuuripohjaisia eroja, jotka tosiasiassa, toistan: tosiasiassa tekevät niin psykologisesti kuin juridisestikin ottaen mahdottomaksi puhumisen yhtäältä etniseltä pohjalta tehdyistä raiskauksista ja toisaalta kantasuomalaisesta raiskaajasta kirjattuina yhden ja saman rikosnimikkeen "raiskaus" alle? –

Siinä päädytään sen tosiasian ääreen, että kaikki moraali on pohjimmiltaan yhteisöllistä. Jokaisella ihmisyhteisöllä on oma moraalipohjansa. Vahvaan sukupuoliseparaatioon perustuvissa yhteisöissä kaikki moraalitunnot, siis koko moraali, toistan: koko moraali on toisenlaatuista kuin yhteisöissä, joissa sukupuolisuus on sallitumpaa eikä normatiivinen ylijännittyneisyys määrää käyttäytymistä.

Moraali on nimenomaan yhteisöominaisuus. Kaikkien ihmisyhteisöjen perustava pohjimmainen sidosaine on laadultaan moraalinen.

Eikä normimoraaliin perustuvien yhteisöjen ja omantunnonetiikkaan kypsyneiden yhteisöjen laatuero ole suinkaan tässä ainoa huomioon otettava seikka. Kysymys yhteisöjä sisäisesti sitovista moraalikoodeista ja -signaaleista kattaa koko "yhteisöllisyyden". Se kattaa siis kaikki yhteistunnot ja koko sen historiallisen kohtalonyhteyden, joka sukupolvien yli on sitonut yhteisöä kokonaisuudeksi. –

Kun yhteisöä sisäisesti ylläpitävä moraali hajoaa, kuten se nyt meilläkin toiskulttuuristen maahantunkeutujien vaikutuksesta tulee hajoamaan, koko yhteisöllisyyden pohja hajoaa. Yhteiskunta yksinkertaisesti lakkaa olemasta. Toki taloudellisen edun tavoittelu ja liike-elämä jäävät jäljelle. Yritykset ja asiakkaat jatkavat siitä mihin ihmisyys loppuu.

Juuri tällaisista yhteisömoraaliin liittyvistä syistä ylikansallinen talous on niin tuhoava voima. Samoista syistä eivät myöskään ryöstötalouden vastustajien, esimerkiksi Greenpeacen kansainväliset kansalaistottelemattomuuteen perustuvat protestikampanjat oikein onnistu. Emme voi vedota moraalisiin tuntoihin yli kansallisuusrajojen. Voimme vedota vain yleiskäsitteellisellä "tiedolla", emme moraalilla. – Moraali on olemuksellisesti jotain vain yhden, "oman", yhteisön sisällä ilmenevää. Todellisten moraalikriisien kohdatessa, kuten nyt "joukkoraiskausten" yleistyessä tapahtuu, kansalaiset jopa ottavat helposti oikeuden omiin käsiinsä, jos omat poliittiset johtajat heittäytyvät päättämättömiksi ja pakenevat heitä enemmän miellyttäville kansainvälisen moraalirappion planeetoille.

Moraalitunnot ovat olemuksellisesti tietyn yhteisön sisäisiä tuntoja. Ne ulottuvat täsmälleen yhtä pitkälle kuin sosiaalisen yhteenkuuluvuuden kokemus ulottuu. Yritys laajentaa moraalia esimerkiksi käsitteellisten sääntöjen avulla yli niiden rajojen joissa moraaliset tunnot luonnostaan viriävät on tuomittu epäonnistumaan.

Ylikansallista talouttakin välittömämpi vaikutus yhteiskuntamoraalin hajoamiseen on yhteiskunnan keskuuteen tunkeutuneilla vieraskulttuurisilla maahantulijoilla. Siksi etniseltä pohjata tapahtuvat "puskaraiskaukset", jotka ovat kokonaan erilaiseen moraaliseen piiriin sulkeutuvia tekoja kuin mikään mitä suomalaisessa yhteiskunnassa ilmenee, herättävät kansalaisten keskuudessa niin vahvan vaistomaisen vastustusreaktion.

Toki lehtiuutiset näistä asioista järkyttävät tietenkin näinä päivinä yli kansallisten rajojen. "Turvapaikanhakijoiden" kulttuurinen vastakohtaisuus kaikkeen eurooppalaiseen yksilöoikeusajatteluun ja yksilölliseen omantunnonetiikkaan nähden on ilmiselvä.

Emme tietenkään tule onnistumaan missään yrityksissä peitellä yhä sietämättömämmiksi käyviä konflikteja nykyisten kasvavien kansainvaellusjoukkioiden ja vanhojen eurooppalaisten kansallisvaltioiden kantaväestön välillä. Niin paljon kuin pelästyneet poliitikot ja omaa tietämättömyyttään peittelevät tiedonvälityksen edustajat kaikenlaista mussuhumanismia, älyttömiä käsitteellisiä väistöliikkeitä ja yleistä sensuuria yrittävätkin varjella.

Olemme kyvyttömiä käsittelemään "joukkoraiskauksia" erityisinä etnis-kulttuurisina tekoina. Niiden sovittaminen oman länsimaisen ajatteluperinteemme mukaisiin juridisiin lokeroihin on vain väkisinväännettyä väärinymmärrystä. Tämä kyvyttömyytemme ei ratkea yrityksillä käsitellä aihetta nykyisellä "hyvätapaisella" journalismilla.

Pinnan alle painettuja asioita ei suinkaan nosta käsittelyyn se että olemme oman perinteemme mukaisesti oppineet puhumaan niistä korkeintaan kiertoilmauksin. Päinvastoin: nykyinen hyvätapainen kiertely on yhtä lapsenasteista, vaikkakin tietysti toisella etumerkillä varustettua kehittymättömyyttä kuin mitä joukkoraiskaajan psyyke kaikessa primitiivisyydessään edustaa.

Journalismin ongelmat ovat valtavia. Ei ihme, että journalistit pakenevat niitä. Pakopaikaksi näille julkisuuspinnalla mielellään porskutteleville toimittelijoille tarjoutuu näköjään luontevimmin heidän luontainen taipumuksensa narsismiin. Journalisti on varmasti narsistin unelma-ammatti.

Asiantuntevat asiatekstit ovat aikapäiviä lehdistössä korvautuneet suurikokoisilla kuvilla. Ne ovat valtaosin potretteja, julkkisgalleriaa, johon yhä useammin kuuluvat juuri toimittajat itse.

Psykoanalyytikko Erich Fromm puhui valokuvista nekrofilian muotona. Samoin voitaisiin puhua rikkaiden sukujen journalistisista harrastuksista eräänlaisena pedofiliana. Suomessahan valtalehdistön omistus on ollut poikkeuksellisen keskitettyä, mistä on seurannut mm. se kansallista onnettomuutta tarkoittanut tosiseikka ettei meillä koskaan ole päässyt kehittymään laadukasta, tai edes jollakin lailla kunnollista, saati sitten moraalisessa mielessä kunniallista journalismia.

Julkinen sana on meillä aina omannut opettavan, rahvasta ruotsinkielisen yläluokan lintuperspektiivistä valistavan sävyn. Rahan antama auktoriteetti ei kuitenkaan koskaan ole taannut ajattelemisen taitoa, pikemminkin päinvastoin. Sangen itseoikeutetun isällisen asenteen se toki on taannut. Ja tuo pedofiilinen kulma pilkistää esiin aina kun palstan kolumnistina poseeraa mamsellinoloinen kujerteleva isän kiltti kympin tyttö päivällispöytäkeskusteluissa omaksuttuine konformistisine mielipiteineen.



2.

Varhaislapsuuden vielä symbioottisessa kehitysvaiheessa äidillisen huolenpidon vastavaikutuksena kehittyvä perusluottamus muodostaa sen pohjan, jolle perustuu myöhemmässä elämässä kaikki niin ihmissuhteissa kuin suhteessa yhteiskunnan auktorisoituun valtaan koettu luottamus. Varhaisessa vaiheessa rakentunut perusluottamus on tavallaan paradoksaalista: mitä ehjemmiksi elämän perustukset saadaan, sitä ehjempiä "minuuden" rakenteista tulee, ja sitä pidemmälle menevän yksilöllisen eriytymisen ja vahvemman aikuisen autonomian traumaton lapsuus mahdollistaa.

Varhaislapsuuden symbioottisen riippuvaisuuden varjelemisesta seuraa siis kyky kasvaa itsenäiseksi, itseohjautuvaksi ja omaehtoiseksi aikuiseksi, jonka käyttäytymistä ei tarvitse yhteisön suunnasta säädellä normipaineilla ja kunnian ja häpeän tunnoilla, vaan yksilöllinen moraali rakentuu empatian, eläytymiskyvyn varaan sisäsyntyisesti niin sanottuna omantunnonetiikkana.

On olennaisen tärkeää ymmärtää, miten kaikki perustavanlaatuinen yhteiskunnallisen vallan auktorisoituminen ja yhteiskunnan instituutioiden nauttima laillisuus perustuvat pohjimmiltaan perusluottamuksen kuvioihin. Yhteiskunta on psykologisesti ottaen perusperheen laajentuma. Legitiimi yhteiskunnallinen valta on symbioottinen konstituutio.

Siellä missä ihmiset syntymänsä jälkeisinä ensimmäisinä elinvuosinaan eivät saa sitä hoivaa ja tukea jota ihmisen lajityypillinen kehitys ja kasvu tarvitsevat, siellä yhteiskunnallinen valtakaan ei ole autonomiseen aikuisuuteen kasvaneiden yksilöiden käsissä. Ja vain tavallaan paradoksaalista on, että auktorisoitumattomimman vallan kuviot tarvitsevat juuri vahvoja johtajia, auktoriteetteja, jotka tarvitsevat vahvoja ja usein julmia vallankäytön otteita, joilla tuskin koskaan taataan sellaisia yhteiskunnallisia oloja joissa lasten kasvutarpeet toteutuisivat.

Sosiaalisesti sitovissa, ryhmä- ja normipaineisiin perustuvissa kuriyhteiskunnissa kaikki rakenteet ovat käskyvaltaisia ja hierarkkisia, käyttäytyminen on ulkoaohjautuvaa, ja kaikki moraali – muistakaa että moraali on siis jokaisen yhteisön pohjimmainen sosiaalinen sidosaine – on aivan erilaatuista kuin yhteiskunnissa, joissa yksilöt ovat saattaneet kasvaa omaehtoisiksi ja omantunnoneettiset tunnot omaaviksi kansalaisiksi.

Yhteiskuntaa konstituoivia voimia voidaan ajatella itseään ruokkivina kierteinä. Jokainen yhteisö elää oman dynamiikkansa varassa. Siellä missä yhteiskunta suojelee varhaislapsuuden ja suosii aikuisiässä pitkälle menevää yksilöllistä eriytymistä, siellä jokaisen sukupolven on mahdollista olla edellistä itseohjautuvampi. Kun taas siellä missä jo vastasyntyneille tuotetaan tuskallisia kokemuksia ja harrastetaan mieletöntä institutionalisoitua eriarvoisuutta ja rankaisemista, siellä jokainen sukupolvi on omissa otteissaan edellistä ulkoaohjautuvampi ja julmempi. –

Jos joku niin haluaa, näistä psykologisista perustotuuksista voi vetää kulttuurisia johtopäätöksiä myös sen suhteen, mitä edellytyksiä kokonaan eri suuntiin suunnistavilla yhteisödynamiikoilla on tehdä keskinäisiä kompromisseja. Niitä ei ole.

Tällaista kartoitusta, jossa auktorisoitunut yhteiskunnallinen valta saa legitimiteettinsa toteuttaessaan symbioottisen perusturvallisuuden laajentuman, voi käyttää selityksenä silloin kun kysytään miksi nimenomaan yksilöllisyyteen dynaamisesti pyrkivä ja yksilöarvoja kunnioittava yhteiskunta jakautuu kahtia ja hajoaa, kun sen keskuuteen tunkeutuu ryhmäpaineiden määräämiä "kulttuureita". Se johtuu siitä että kriisiytyessään jokainen yhteiskunta astuu inhimillisen kehityksen portailla pari askelta taaksepäin, ja kurinpalautuksen kohteena ovat luonnollisesti tietenkin ensin "lähimmät", eli oman yhteiskunnan käskytettävä kansankerros.

Tilanteen kokokuva on aika mieletön: normimoralismiin heittäytynyt eliitti alentuneen arvostelukyvyn vallassa kurittaa oman yhteiskunnan "natseja", "rasisteja" ja "ihmisoikeusloukkaajia", vaikka todellisuudessa oikeastaan ainoat "ihmisoikeuksista" mitään ymmärtämättömät ja niistä täysin piittaamattomat moraaliojentamisen kohteet olisivat juuri ei-eurooppalaisista ryhmäsitovista "kulttuureista" tänne tunkeutuneet kansainvaeltajat.

Siinä nimittäin käy niin, että hyvinvointiyhteiskunnan auktorisoituun valtaan samaistuva osa ihmisistä muuttuu individualistisesti sokeiksi ja laajentaa sokeutensa koskemaan myös kulttuurisesti täysin päinvastaista dynamiikkaa edustavia maahantulijoita. Sokeilla ei ole edellytyksiä nähdä ettei mikään yksilölähtöisyys mitä he omien korviensa välissä varjelevat koskaan oikeasti kosketa mitään niissä yhteisöissä joissa yksilöllisyyttä samassa mielessä ei ilmene ja joissa oikeastaan yksikään ei pysty nostamaan päätään itseohjautuvan autonomisen aikuisuuden vedenpinnan yläpuolelle. –

Kun taas se osa kansalaisista, joka edelleen tarvitsisi perusturvallisuudelleen laajennettua tukea yhteiskunnan instituutioista, kokee tulleensa hylätyksi, jääneensä vaille kaikkea perustavanlaatuista laillisuutta ja olemassaolon oikeutta omassa maassaan.

Niinpä meillä nyt käy niin, että huonot historialliset kansalliset lähtökohdat omanneet suomensuomalaiset, nuo seitsemänsadan vuoden ruotsalaishallinnon repressoimat alamaisasenteiset ihmiset, eivät tule selviytymään siitä ei-eurooppalaisten kulttuurien kansainvaelluksesta, joka tulevalla vuosisadalla mahdollisesti miljardiluokkaan paisuvana tulee hajottamaan vanhat eurooppalaiset kansallisvaltiot sisältäkäsin ja tulee tunkeutumaan lopulta joka paikkaan, myös tänne pohjoiseen.

Eurooppalaisen individualismin psyykkinen kehittyneisyys ei suinkaan tee meistä vahvempia, vaan pikemminkin aina vain herkempiä reagoimaan hajottaviin tekijöihin. Koska eurooppalaisen uuden ajan jatkuvasti vahvistunut individualismi ja ei-eurooppalaisille kulttuureille niiden kriisiytyessä aina vain tiukempaan tunnustuksellisuuteen käpertyvä sisäänlämpeävyys ovat ryhmädynamiikoiltaan täysin päinvastaisia, väkivaltaiset konfliktit tulevat väistämättä eskaloitumaan.

Ensimmäisiä yhteiskunnallisen valtalegitimaation hajoamisen merkkejä meilläkin on, että katujen turvallisuustilanteesta huolestuneet kansalaisryhmät alkavat perustaa omia katupartioitaan. Niiden on kai tarkoitus päivystää siellä mihin virallinen poliisitoimi ei enää ehdi juurikin muun maahantulijoihin liittyvän lisääntyneen työmäärän takia.

Näihin katupartioihin reagoidaan kansalaiskeskustelussa täsmälleen sen saman kaavan mukaan, joka jakaa kansakuntaa yhä selvemmin niihin jotka samaistuvat valtaan ja niihin, joille valta ei tarjoa sitä turvallisuudentunnetta joka legitiimin vallan – ollakseen legitiimia – tulisi tarjota. Valtaan samaistuvat ihmiset sortuvat moralisoimaan katupartiointia, ja tämän moralisoinnin vähämielisistä lähtökohdista kertonee se, että jo partioiden kokoaminen ja olemassaolo koetaan tuomittavana, vaikka on enemmän kuin mahdollista, että jo partioiden kokoaminen ja olemassaolo saattaisi estää joitakin "turvapaikanhakijoiden" tekemiä raiskauksia tapahtumasta.

Voi toki olla mahdollista myös, että katupartiot jouduttavat ja kiihdyttävät joka tapauksessa ennen pitkää ryöstäytyvää väkivallan eskalaatiota. Siinä vaiheessa meidän on vielä vaikeampi nähdä niitä yhteiskuntamoraalisia tausta-asetuksia jotka oikein ymmärrettyinä auttaisivat näkemään mistä yhteiskuntatilanteessa kokonaisuutena on kysymys.

Meidänhän pitäisi ehkä olla ennemminkin tyytyväisiä siihen että yhteiskunnassamme pinnan alla vielä yleensä elää odotuksia legitiimin yhteiskunnallisen vallan toteutumisesta. Ettei repressio, historiasta juontuva ja hallintovaltaan samaistuvien vahvistama, olekaan vielä tuhonnut kaikkea.

Ehkä kaikki toivo ei olekaan mennyttä. Sillä niin sanottu "oikeuden ottaminen omiin käsiin", sikäli mikäli se vieläpä pysyttelee laillisuuden puitteissa, tässä yhteydessä merkitsee myös sitä, että jossakin syvällä syvissä kansan riveissä vielä elää käsitys ja odotus siitä mitä oikeus tarvitsee ollakseen oikeutta. Se ei voi olla pelkästään paha asia.



3.

Juristerian mytologiassa Oikeuden Jumalatar esiintyy silmät sidottuina ja riiputtaa käsissään Laillisuuden Vaakaa, jolla punnitaan Tekoja katsomatta siihen, onko ne tehnyt joku rikas ja vaikutusvaltainen mahtimies vai vähempiarvoinen kansalainen. Oikeuden katsotaan toteutuvan, kun kaikkia punnitaan samalla mittarilla ja noudatetaan puolueettomasti Lain Kirjainta, jossa tekojen tunnusmerkistöt on seikkaperäisesti määritelty.

Muistutan, että myyttinen totuudellisuus on kaiken totuudellisuuden vanhakantaisin muoto. Ihmissuvun primitiivisessä alkuhistoriassa tarinankerronnallinen toisto loi sankari- ja jumaltarustot, ja tarinankerrontaperinteessä vaikuttava samaistuminen elätti parhaita tarinoita pitkään ja kehitti niihin ikuiseksi kiinteytynyttä sisältöä.

Myyttinen totuudellisuus on samaistavaa, se perustuu eläytymiseen, eikä esimerkiksi antiikin kreikkalaisten myyteissä esiinny syysuhdeajattelua tai sattuman käsitettä. Myytti on ikuista totuutta, totuutena annettu elämänmalli, muotti, johon arkitodellisuus asettuu. Myyteistä on hyvin lyhyt tiedonfilosofinen matka antiikin ideamaailmaan, eidoksiin, mielen pysäytyskuviin, joilla kreikkalaiset selittivät maailmaa ja näkivät kaiken muuttuvaisen ja ennustamattoman taustalla jotain samana pysyvää, ikuista, totuudellista ja "tosiolevaa".

Olen taipuvainen ajattelemaan, ettei myyttisen, samaistavan totuudellisuuden maailmassa voida vielä tehdä kaikessa oikeusajattelussa olennaista, perustavanlaatuista eroa normimoraalin ja omantunnonetiikan välille. Nämä kaiken oikeusajattelumme vedenjakajaksi asettuvat moraalilaadut eivät vielä myyttisessä maailmassa erotu toisistaan. Tai paremmin sanoen: meille olennainen ero ei ole palautettavissa vaan katoaa kuvasta, kun totuudellisuuden laadussa laskeudutaan inhimillisen kehityksen portaita taaksepäin.

Kuten käy nykyisille käsitteillemme "valta" ja "tahto", joiden koemme yksilöajattelumme miellemaailmassa olevan "eri asioita", mutta jotka ihmisen alkulaumoissa olivat vielä yksi ja sama kollektiivinen ilmiö, ja kuten on laita nykyisten käsitteidemme "patriarkaatin" ja "matriarkaatin", jotka niin ikään häviävät palautettaessa niitä varhaiseen lajihistoriaan, samoin on – ainakin jollain lailla – laita myös "normimoraalin" varaan rakentuvan yhteiskuntajärjestyksen ja "omantunnonetiikkaan" kypsyneen järjestelmän suhteen.

Nykyiseltä käsitteelliseltä maaperältä on vaikea sanoa, oliko Sokrates, kun hän pakenematta otti kuolemantuomionsa vastaan ja perusteli alistumistaan Lain auktoriteetilla, tyypillinen normimoralisti, vai ymmärsikö hän ehkä hyvinkin syvästi kaiken lainkäytön perimmäisen peri-inhimillisen, vailla kaikkea jumalallista siunausta toteutuvan laadun. Hänhän laskeskeli vähän sarkastiseen sävyyn miten vain muutaman kymmenen ihmisen erilainen mielipide olisi kääntänyt tuomion toiseen suuntaan.

Myyteissä toteutuivat Kohtalon voimat. Oidipus sai teostaan rangaistuksen, vaikka hän ei tekoa tehdessään voinut mitenkään tietää mitä oli tekemässä. Tuon näytelmän kirjoitti uudella ajalla uusiksi Franz Grillparzer, mutta hän korvasi myyttisen totuudellisuuden tietoisuudella, syysuhteilla ja selityksillä.

Meillä on nyt käsitetodellisuudessamme erikseen "valta" ja "tahto", erikseen "patriarkaatti" ja "matriarkaatti", ja erikseen, jopa toisensa pois sulkevina, "normimoraaliin" perustuva yhteiskuntajärjestys ja "omantunnonetiikkaan" kypsynyt moniarvoinen järjestelmä. Näiden perustavanlaatuisia eroja pystymme nyt erittelemään, ja meille näyttäytyy hyvin selittävänä se tapa, jolla nämä erilaatuiset moraalisidokset tyypillisesti läpivärjäävät koko yhteiskunnan. Siis kaikki sen rakenteet ja koko sen yhteisöhengen, joka siinä määrää ja vallitsee.

Hannah Arendt, joka erinäisistä syistä johtuen joutui pohdiskelemaan varsin perusteellisesti väkivallan ja vallan suhteita, voi toimia yhtenä oppaana ja silmien aukaisijana sen suhteen, miten nimenomaan yhteiskunnassa kulkevien "vallan voimaviivojen" suunta ratkaisee millä etumerkillä yhteiskuntajärjestys yleisinhimillisellä kehitysasteikolla on varustettava.

Normimoraalin läpäisemässä auktoritäärisessä järjestelmässä "valta" tulee ylhäältä alaspäin, militaarijärjestys ja käskyvaltasuhteet koetaan hyveinä, ja alamaisten rooliksi jää alistuminen ja ohjeiden kunniallinen noudattaminen. Sen sijaan omantunnonetiikkaan perustuvan järjestelmän käyttövoimana on kansalaisten alhaalta ylöspäin tuntema aito luottamus, eivätkä teot saa sisältöään siitä että ne nimitetään jollakin juridisen tunnusmerkistön nimikkeellä, vaan siitä rikkovatko vai rakentavatko ne luottamusta.

Huomautan, että koska kaikki yhteisöllinen valta olemuksellisesti palaa symbioottisen eriytymättömyyden piiriin, meidän ei ole ollenkaan helppoa nähdä millaiset järjestelmäominaisuudet missäkin moraalikysymyksessä vaikuttavat. Esimerkiksi kuolemantuomio voi olla mahdollisempi, siis helpommin toimeenpantavissa, ankaran normimoraalin kuriyhteiskunnassa. Maat, joissa kuolemanrangaistus on edelleenkin normioikeusjärjestelmän käytäntönä, eivät noin yleensä ottaen tunnistaudu kovin korkealle muissakaan niin sanotuissa ihmisoikeuskysymyksissä. Muistutan, että juuri tällaisista maista Eurooppaan tulevalla vuosisadalla suuntautuu satojen miljoonien suuruusluokkaan kasvava kansainvaellusten paine.

Eurooppalaisissa kansallisvaltioissa uudella ajalla kehittynyt niille ominainen edustuksellinen demokratia mahdollistaa omantunnonetiikan ja "moniarvoisuuden", joka tarkoittaa siis eräänlaista arvojen arvoa, joka kaikkien määräysten ja pykälien yläpuolelle asettaa pelkän ihmisen ja elämän kunnioittamisen. Mikään juristeria ei millään käsitteellisillä tunnusmerkistöillään pysty määrittelemään mitään niin inhimillisesti pyhää kuin mitä omantunnonetiikan ääni yksilöllisesti eriytyneen ja omaehtoiseen, oman vastuunsa tunnistavaan ja aikuiseen autonomiaan kasvaneen ihmisen sisällä kertoo.

Esimerkiksi kuolemantuomion kannattaminen omantunnoneettisessä järjestelmässä käy mahdottomaksi sen vuoksi, että siinä tosiasiallisesti tuomittaisiin joku toimeenpanemaan tämä tuomio. Omantunnoneettisessä järjestelmässä käskyjä ei enää pystytä piilottamaan yhteiskunnallisen vallan alkusymbioottiseen persoonattomaan ja passiivissa olevilla verbimuodoilla ilmaistuun hämärään, eikä pyöveli virkanimikkeenä edusta eheyttäviä pyrkimyksiä.

Ei vain juristeristien kyvyttömyys muuhun kuin käsiterealistiseen rikosnimikkeiden kyhäilyyn, vaan myös varsinaista potentiaalista yhteiskunnallista valtaa ja kehitysastetta heijastavien kansalaiskeskustelujen aivan toivoton taso – siellähän inkvisiittorit, nykyajan nimilappuleimaajat, noitaoikeudenkävijät eli rasistijahtaajat, heiluttelevat sapeleitaan sokeina kuin ainakin Oikeuden Jumala – kertoo yhteiskuntamme kriisiytymisestä, josta tuskin enää selviydytään kehityksen tielle.

Tarvitsisimme todellakin jonkinlaista kansallista psykoanalyysia. Mutta kansaa ei kohta ole.



4.

On olemassa joitakin asioita, joista ei juuri kannattaisi puhua ilman omakohtaista kokemusta. Esimerkiksi koko elämää määräävä täydellinen köyhyys, yhteiskuntasuhteet surkastuttanut, toivoton ja lohduton, koskaan poistumaton, alaspainava ja apatisoiva, lopulta syvään masennukseen ja itsetuhoon johtava köyhyys – niin mielellään ja paljon kuin ihmiset siitä puhuvatkin, puheet tuppaavat jäämään lähinnä käsitteelliseksi etäisyydenotoksi tähän liian ahdistavaan aiheeseen.

Helsingin Sanomat, tuo rikkaiden sukujen journalististen harrastusten lippulaiva, on joulun 2015 alla suorittanut laajan kartoituksen köyhyyttä koskevista mielipiteistä. Kyselytutkimuksessa on jotain jo lähtökohtaisesti irvokasta: tutkijan roolissa on todellinen rahan ja vallan keskittymä, suomalais-kakanialainen Omaisuuden ja Sivistyksen Liitto, jolla tuskin on tavoitteenaan muita kuin muodollisesti moitteettomia tulkintoja mahtavan materiaalimäärän – likimain kymmenen tuhatta vastauskirjettä – käsittelemiseksi. Kuin pisteenä irvokkuuden päällä voi tässä yhteydessä näyttäytyä tutkimusta johtavan akateemisen auktoriteetin titteli, "hyvinvointisosiologian professori".

Kyselytutkimuksiin tietysti vastaavat ne joilla on taipumusta kyselyihin vastata. Vastausten suuri määrä ei lisää niiden todistusvoimaa vaan kertoo lähinnä siitä että sanomisen tarve on suuri. Se jo itsessään vääristää vastauksia johonkin suuntaan. – Yleensäkin ottaen kaikkien kyselytutkimusten perustavanlaatuinen heikkous on, että vastauksissa ilmitulevia käsityksiä ja "mielikuvia" muotoilee määräävimmin yhteiskunnallisessa keskustelussa käytetty kieli, joka kaiken inhimillisen kielen tavoin on omaehtoista intersubjektiivista pilveä joka leijailee yksilöiden päiden yläpuolella ja muodostaa sen ajatusilmaston jossa "todellisuus" koetaan.

Koen aika mielenkiinnottomina ne vastauksissa toistuvat mielikuvat jotka koskevat "rikkaiden" ja "köyhien" habitusta. Liioin ei mitään uutta ilmene siinä että rikkaat näyttävät pitävän köyhyyttä köyhien omana syynä, kun taas köyhät eivät pidä rikkautta rikkaiden omana ansiona. Myöskään se tutkimustulos, jota lehtiartikkelissa kovasti hehkutetaan, että vallitsee suuri yksimielisyys siitä miten köyhyys on suhteellinen käsite, ei hämmästytä mitenkään. Toki saattaisi hämmästyttääkin, jos kielikliseisten "mielipiteiden" alta kaivettaisiin maaperää niin että tulisi näkyviin miten tyhjän päällä ihmisten käsitykset "suhteellisuuden" merkityksestä yleisesti ottaen ovat.

Sillä kaikesta huolimattahan ihmiset eivät ymmärrä juuri mitään siitä miten sosiaalinen laji ihminen pohjimmiltaan on. Ettei näkemys köyhyyden suhteellisuudesta ole siis mikään ratkaisu köyhyyden ongelmaan. Että on lajityypillinen tosiasia, toistan: lajityypillinen tosiasia, että vain suhteelliset erot ovat merkitseviä. Elettiinpä vauraassa tai rutiköyhässä yhteiskunnassa, suhteelliset erot voivat olla yhtä tuhoavia köyhän yksilön kannalta. Ulkopuolelle luokittuminen, poissulkemisen kokemus, sosiaalisignaaleilla ylläpidetyn vedenjakajan väärälle puolelle päätyminen on se mekanismi joka syö ei vain menestymisen vaan yleensä elämän eväät "köyhän" ihmisen resursseista.

Sen sijaan että suhteellisesta köyhyydestä nyt yhä joissakin yhteyksissä puhutaan kuin köyhien rikkaissa maissa pitäisi hävetä omaa köyhyyttään myös suhteessa köyhempien maiden vielä köyhempiin köyhiin, kannattaisi miettiä sitä yleistä yhteiskuntatodellisuuden tosiasiaa, että sosiaalierot nimenomaan vauraissa valtioissa saattavat olla vielä paljon tuhoavampia kuin siellä missä massamittainen köyhyys vallitsee. Se voi olla vaikeasti tajuttavissa oleva asia, koska meille on mahdollista ja jopa nykyisen individualistisen sokeuden vallitessa ominaista irrottaa yksilöt taustoistaan ja vertailla yksilöitä keskenään vaikka yli maanpiirin. Sosiologiakaan, jonka tehtävä olisi jäljittää juurikin ja vain yhteisöllisiä vakioita, ei ole tästä sokeudesta vapaa.

Toki kaikkialla maailmassa totaalinen köyhyys apatisoi. Toki taudinkuva on erilainen köyhissä maissa kuin mitä se on hyvinvointivaltion huono-osaisten kohdalla. Mutta perustavanlaatuinen oivallus koskee ihmisen lajityypillistä olemusta sosiaalisena olentona, joka selviytyy, jos yleensä selviytyy, olemassaolon taistelusta ja haasteista vain yhteisöinä, ei yksilöinä. Köyhyyden ongelma on yhteisön ongelma, ei köyhien ihmisten ongelma. Siinä suhteessa koko HS-kyselytutkimuksen lähtökohta kertoo vain jotain siitä, miten kauas olemme ajautuneet perusasioiden tajuamisesta ja miten legitiimina koemme yksilöitä koskevien mielikuviemme pyörittelyn.

Siinä missä nyt vieläpä hyvinkin yksimielisesti kaikkein vastenmielisimpinä köyhän ihmisen stereotyyppinä inhotaan alkoholisoitunutta pitkäaikaistyötöntä – hänessähän nähdään molemmat "itseaiheutetun" köyhyyden perimmäiset syyt: viinanhimo ja laiskuus – siinä kannattaisi itse kunkin tutkia esimerkiksi sitä miten moni alkoholinkäyttökierre alkaa masennuksen itsehoitoyrityksenä. Ja siinä missä kuvitellaan työn puuttumisen olevan olennaisesti jotain muuta kuin yleistä väistämätöntä ihmistyön tarpeellisuuden vähentymistä teollistuvassa ja automatisoituvassa maailmassa, siinä päättäjien kannattaisi alkaa tosissaan miettimään miten resurssit työnjälkeisessä maailmassa järkevimmällä tavalla jaetaan ja tasataan.

Sillä vain luonnollisten ihmisyhteisöjen perusehtojen ja sisäisen eheyden ylläpitäminen voi pelastaa maailman. Se on jokaisen yhteiskunnan sisällä tyly ja väistämättömästi edessä oleva valinta: joko "omien" kesken tapahtuva tasoitus ja jakaminen tai hajoaminen ja kuolema. Maailmaa eivät pelasta innovaatiot, työllisyys tai rahatalouden imaginaaristen kuplien hallittu alasajo. Rikkaat eivät pelasta maailmaa. Kun "taloutta pannan kuntoon", ihmisten kunto tulee lopulta romahtamaan. Poliittiset päättäjät eivät tule pelastamaan suomalaista yhteiskuntaa. Politiikka, jonka tulisi olla yhteisten asioiden hoitoa, ei ole pitkään aikaan ymmärtänyt ihmisten yhteisyydestä mitään.

Joulut tulevat ja menevät. Kaikkein köyhimmille, niille, joita Helsingin Sanomat ei kosketa, joulun yli selviytyminen merkitsee yritystä sietää ylimääräisiä ahdistuksen päiväannoksia. Ehkä se ei enää monelle merkitse sitäkään. Köyhien elämästä saattavat kaikki sävyt olla kadonneet, ei siinä ole enää jäljellä iloa, ei suruakaan. Kaiken toivon menettäneelle ei totuuttakaan ole olemassa. Rikkaiden tiedollinen kiinnostus köyhien ongelmista ei koskaan tavoita todellista kohdettaan. Journalistinen todellisuus on korviketodellisuutta, jossa hyvin toimeentulevat ihmiset elävät läpi elämänsä. Läpiä päässä, läpi elämänsä.



5.

Aniharvat aikamme ihmisistä, edes niistä jotka pitävät itseään hiemankaan intellektuelleina, ymmärtävät että kyvyttömyys erottaa toisistaan rahatalous ja reaalitalous on hahmon- ja käsitteenmuodostuksen kannalta – eli siis älyllisesti – täsmälleen samaa kyvyttömyyttä kuin käsitteiden monikulttuurisuus ja moniarvoisuus sekoittaminen toisiinsa.

Kumpikin näistä yleisessä aikalaisajattelussa laajasti vaikuttavista harhoista omaa saman historian. Kumpikin ovat eurooppalaisella uudella ajalla aivan tietyistä paradigmaattisista lähtökohdista kehittyneen niin sanotun "kartesiolaisen rationaalisuuden" erityisiä vääristymiä. Kumpikin harha on pohjimmiltaan ihmiskuvan harha. Kumpikin edustaa omalla tavallaan sokeuden asteelle kasvanutta individualismia.

Nykyiset käsityksemme "rahasta" syntyivät valistusvuosisadalla, ja niissä "raha" kuvitellaan – tuolloin kehittyneitä erityistieteitä ja niille ominaisia ajatusmuotoja, suureita ja mittayksiköitä apinoiden – jonkinlaiseksi "yleisen arvon" mittayksiköksi. Kaikista uudella ajalla kehittyneistä uusista rationaalisuuden muodoista talousajattelu oli kuitenkin ainoa, joka jäi keskiaikaiselle "ptolemaiolaisen" maailmankuvan kannalle. Taloudessa kaikki "realiteetit" asetetaan talousmaailman keskipisteestä, "taloudellisesta toimijasta" käsin, mikä lopulta tekee mahdottomaksi tieteille ominaisen objektivaation.

Tieteitä jäljittelevän talousjärjen vuosisatainen täydellistyminen, jossa ideologiat, liberalismi ja sosialismi, ovat toimineet järjen kulisseina ja näytelleet tiedollisella käsitepinnalla näennäisen tärkeää roolia, on nyt päätymässä siihen, että raha-ajattelu on autonomisoitunut ja raha-arvonmuodostus on ratkaisevasti irronnut reaalitaloudelliselta pohjalta. Rahasta on tullut omaa kasvuaan omalla autonomisella rahaoperaatioiden alueella tavoitteleva Toimijasubjekti.

Ptolemaiolaisten "realiteettien" peilikuvana talousajattelussa kaikki kuvauksen ja selityksen kausaalilangat johdetaan taloustoimintaa harjoittavaan yksilöön, vaikka vaikuttavin toimijasubjekti "taloudessa" on "raha" ja sen "lainalaisuudet".

Kuten raha-ajattelu on todellisuudesta irronnutta formalismia, joka myöskään ei mahdollista minkäänlaista sisällöllistä asiahallintaa, samoin kaikki "kulttuureja" koskeva ajattelumme siirtää kuvauksen ja selityksen langat yleiseltä yhteisölliseltä tasolta yksilöihin. Emme enää ymmärrä että ihminen on olemuksellisesti sosiaalinen laji, ja juuri "kulttuurit" ja yhteisövoimat synnyttävät tietynlaisia yksilöitä, ei päinvastoin.

Sekin harha juontuu valistusajattelusta ja on täydellistynyt individualistiseksi sokeudeksi vuosisatojen mittaan. Nykyinen "monikulttuurisuusideologiamme" on todellisuudentajutonta moraaliutopiaunelmaa, jossa jää ymmärtämättä, että kaikki inhimillinen kehitys kohti moniarvoista yhteiskuntaa edellyttää lähtökohtaisesti yksilölliseen eriytymiseen pyrkivää yhteisöllisyyttä ja voi tapahtua vain tällaisen yhteisödynamiikan historiallisesti omaksuneen kulttuurin sisällä.

Talousajattelussa kuvitellaan harhaisesti "talous" jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi. Toimiessaan tämä kokonaisuus muka toimisi kokonaisuutta palvellen. Se siis palvelisi kaikkien talouden piirissä elävien "etuja" ja voisi järjestää kaikkien elämän. Se on suunnatonta harhaa, sillä "talous" on vain harhainen kokonaisuus, illuusio, jossa mikään ei palvele kaikkien etuja. – Aivan vastaavalla tavalla monikulttuurisuusideologiassa kuvitellaan että "ihmisyys" olisi jokin kokonaishahmo, jonka olennaisena sisältönä olisi jokin "yleinen ihmisarvo", joka voisi toteutua kun erilaista ihmisyyttä edustavat ryhmät järjestetään elämään samassa yhteiskunnassa.

Talousajattelussa "raha" on maaginen hahmo ja ymmärryksen täysin noituva yleiskäsite. Se on itse asiassa pelkkää yleistämistä, laskennallista muotoa vailla mitään mihinkään inhimilliseen välttämättömyyteen tai edes yleensä tiettyyn sisältöön sidottua pysyvää kytkentää. Kuvitellaan tosin, että "raha" on esimerkiksi tavaran tai palveluksen hinta, mutta tosiasiassa raha syntyy jo ennen tavaraa ja jää elämään palvelun tultua tehdyksi. Ja milloin ikinä tarve vaatii, "raha" voi paeta kaikista reaalimaailman palveluista ja kasvaa tai hävitä pelkkien odotusten ja kuvitelmien maailmassa.

Tämä rahaliikkeiden autonomia on ihan viime vuosikymmeninä täydellistynyt niin, että enää ehkä vain yksi prosentti maailman rahaliikkeistä omaa suoran kytkennän reaalitalouteen. "Talous" on lähes täydellisesti pelkkää keinottelua abstrakteilla raha-arvoilla.

Tyhjän päälle on luotu tähtitieteelliset määrät metafysiikkaa – tilanne on todella analoginen niiden monimutkaisten kiertoratojen ja konstruktioiden kanssa, joita ptolemaiolaiset tähtitieteilijät näkivät taivaalla. Autonominen rahatalous on juuri sitä – käytännössä kukaan ei koskaan pysty "maksamaan takaisin" edes viidettätuhannetta osaa kaikesta mikä on "velkana" noteerattu. Se kaikki on vain taloususkonnon anekauppaa, magian vallassa kuvitelmien kanssa tehtyjä sopimuksia.

Aivan vastaavasti kuin "taloudessa" vain prosentti kaikesta on todellista, yhtä lailla tekisi mieli väittää, että kaikista ei-eurooppalaisia "kulttuureja" koskevista mussuhumanistisista unelmista vain prosentilla on katetta reaalimaailmassa. Enkä nyt nimeä pankkiireja, enkä minkään tietyn kulttuurin tiettyjä ihmisiä. Puhun siitä miten vääristynyt käsitys meillä on yleensä yhteisötodellisuudesta ja sen ensisijaisuudesta.

Talousajattelu on tunnustuksellista magiaa, mutta juuri tunnustuksellisuutta talousjärki ei pysty kyseenalaistamaan. Järki pysyttelee yksittäistapausten tasolla, pitää jokaista kauppaa ja velkasopimusta lähtökohtaisesti legitiiminä. Päättely saa jäädä yksilötasolle, kokonaisuuden laatua ei saa paljastaa. – Aivan vastaavalla tavalla "kulttuureja" koskeva ajattelu tosiasiassa kieltää kulttuureja erottavien laatutekijöiden esiintuomisen, ja kaiken keskustelun on keskityttävä vain yksittäistapauksiin. Kulttuureista ei saa päätellä yksilöihin päin.

"Rahaan" kuuluvaa pohjimmiltaan uskonnollislaatuista, arvoa ikuistavaa magiaa tarvitaan nimenomaan muodostamaan kaikesta "taloudesta" yhtenäinen kokonaishahmo. Tälle hahmonmuodostusharhalle on matkan varrella perustunut talousteoreettinen käsitteenmuodostus, jolla on todellisuudenhallinnallista ominaisuutta saman verran kuin mitä uskonnollinen tunnustuksellisuus voi ihmisiä ohjata. Eli siis aika paljon, jos kansa on tarpeeksi harrasta. –

Mutta aivan "rahan" arvoa vastaavalla tavalla "yleinen ihmisarvo" ja "ihmisoikeudet" ovat maagisia yleiskäsitteitä, joilla on tunnustuksellinen laajennettu merkitys siinä kokonaisajattelun hahmossa jolla "ihmisyyttä" on valistusajalta alkaneen matkan varrella käsitteellistetty. Myös "ihmisoikeusideologiat" voivat elää omassa reaalitodellisuudesta irronneessa imaginaarisessa utopiamaailmassaan. Tarpeen vaatiessa kaikki ihmiskuvaa koskeva tosiasiallinen reaalinen rasite, tyypillisesti yksilön kulttuuri- ja yhteisösidos, saadaan häivytettyä näkyviltä.

Vaikka niin sanotut "taloudelliset realiteetit" ovat tosiasiassa vain sama asia kuin rikkaiden ihmisten edut, kuvitelma kaiken talouden samuudesta laajenee koskemaan koko kansantaloutta, myös valtiontaloutta. Kun "talous" kuvitellaan kokonaisuudeksi, kaikkea taloutta ajatellaan samalla tavalla. Valtiontalous muuttuu näin jonkinlaiseksi valtion yksityistaloudeksi. Sen tehtäväksi jää tosiasiassa vain rikkaiden rikastumisen parempi mahdollistaminen.

"Talous" on pelkästään sitä että rikkaiden on saatava rikastua. Valtiontalous, jonka pitäisi muodostaa tälle vastavoima, muuttuu rahatalousajattelun vaikutuksesta koneistoksi, joka kokonaisuuden edun nimissä tuhoaa "talouden" rasitteina olevat yhteiskunnan köyhät. Tämä tietenkin jää julkilausumatta. Talousajattelun uskonnollislaatuinen maagisuus luo sakean, puhumattomista tabuista muodostuvan sumun, jossa sosiaalitukien leikkaamisen tosiasiallisia seurauksia ei haluta nähdä eikä ainakaan sanota ääneen.

Aivan vastaavalla tavalla "ihmisoikeusideologioiden" nimissä vieraskulttuurisille maahantunkeutujille avatut rajat tosiasiassa moninkertaistavat leikkaustarpeen sosiaalitukia tarvitsevilta oman maan kansalaisilta. Alexander Stubb on oikeassa, monikulttuurisuudella on todella rikkaita rikastuttava vaikutus.

Kaikki yhteiskunnallinen valta on pohjimmalta laadultaan maagista, symbioottista, usein puhtaasti uskonnollista. Myös taloususkonnollinen valta on yhtä syvästi maagista kuin uskonnollista. Ja kun pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen valta pyhittää itsensä, siinä tarvitaan ylenmäärin yliylevöitettyjä yleiskäsitteitä. Numerot ovat niistä kaikkein yleispätevimpiä, ajattomia ja reaalimaailmaan paikallistumattomia. Ne paikallistuvat vain tilinpidolliseen kustannuspaikkaansa. Ne ovat näennäiseksaktiudessaan ymmärryksen hyvin noituvia yleiskäsitteitä, joille maagisuudessa vertoja vetävät vain kaikkinaiset niin ikään ylevöitetyt ja reaalimaailmasta irronneet pyhät "ihmisyyden" ylistykset. "Ihmisoikeusideologiset" julistukset, "monikultturismin" harhat.

Kun oikeistoliberalistinen talouspappi saarnaa, tunnustuksellinen julistus on yhtä uskottavaa kuin agitaattorinaisen sairaan sydäntäsärkevällä väräjävällä taistolaislauluäänellä laulama "YK:n Ihmisoikeuksien Yleismaailmallinen Julistus". Joka siis on eurooppalaisen valistuksen tuote, jota ei ole hyväksytty esimerkiksi arabimaissa.

Vuoden 2015 älyttömin innovaatio Suomessa oli Sipilän, Stubbin ja Soinin hallituksen suunnitelma leikata yhteiskunnan alimpaan sosiaaliseen kymmenesosaan kuuluvilta ihmisiltä miltei kaikki sosiaalituet. Hanke ei kertonut vain siitä miten tunnustuksellisesti poliittiset valtataistelijamme ovat reagoineet taloususkonnon numeromaagisiin vaatimuksiin. Se kertoo myös siitä miten harhoissa valistuneen kansankin keskuuteen talousmagia on jo otteensa laajentanut. Hallituspuolueiden herrat ovat haravoineet kannatuksensa äänestäjiltä yhteiskunnan laidasta laitaan, ja se ei voi kertoa mistään muusta kuin siitä miten ajattelukyvytöntä kansa laidasta laitaan on.

Ja se kertoo myös siitä miten taloususkonnon magia luontevasti laajenee koskemaan monikultturismi-ideologista hapatusta. Hahmonmuodostuksen samat kuviot resonoivat.

Ei suinkaan ole sattumaa, että miltei samaan hengenvetoon kuin pääministeri Sipilä on ilmoittanut köyhiin suuntautuvista kurjistamistoimista, hän sokean mussuhumanismin suunnattomassa puuskassa kertoo antavansa ylimääräisen omakotitalonsa "turvapaikanhakijoiden" käyttöön. Ei suinkaan ole sattumaa, että valtiovarainministerin pallilla kukkoileva Stubb lähettelee typeriä monikulttuurisuutta ihastelevia twiittejään. Ei suinkaan ole sattumaa, ettei yhtäältä vähäväkisiltä ja toisaalta maahanmuuttokriittisiltä äänensä saanut perussuomalaispuolueen johtaja, ulkoministerin postin valinnut Soini ymmärrä mitään siitä yhteydestä joka näillä näennäisesti "eri asioilla" on syvätasolla toisiinsa, vaan pettää perusteellisesti kaikki vaalilupauksensa ja kääntää raa'an lihansa päälle vedetyn valtaisan takkinsa oitis hallituspaikoille päästyään.

Niinpä käsittääkseni tällä kansalla ei enää ole juuri toivoa. Ei missään suunnassa, ei missään suhteessa. Rajat pitäisi panna kiinni niin menosuuntaan, siis rahamanipulaattoreilta ja maasta ulos vuotavilta rahojen veroparatiisivirroilta, kuin myös tulosuuntaan, siis tänne tunkeutuvilta vieraskulttuurisilta "turvapaikanhakijoilta". Nämä ilmiöthän ovat saman ajattelukyvyttömyytemme kaksi eri puolta.

Vain tunnustamalla eurooppalaisella uudella ajalla individualismin yhteisöprojektiona kehittyneen kielellis-kulttuurisen kansallisvaltion korvaamaton rooli aidon demokratian ja tasa-arvon alustana voitaisiin tajuta sokean individualismin historiallisen hedelmän, uskonnon pohjalle transformoituneen magian muodon, liberalistisen "talousteokratian", harhaisuus. Samoin vain kielellis-kulttuurisen kansallisvaltion sisäisen eheyden, historiallisen kohtalonyhteyden ja sosiaalisen tasa-arvoisuuden elintärkeän merkityksen ymmärtämällä voisimme estää hajottavan "monikultturismin" sublimatiiviset mussuhumanistiset ihmiskuvaharhat.

Individualistisesti sokean humanismin juhlat ovat loppu. Loppiaisen loppusanat. Tarvitsisimme oman rahan ja oman yhteiskuntamme. Rahat kiinni ja rajat kiinni. Mikään tuskin onnistuu ilman maan omaa rahaa ja syvempää ymmärrystä oman yhteiskunnan ensisijaisuudesta. Sellaista ymmärrystä on täällä päättäjillä aivan liian vähän. Käytännössä ei missään.



6.

Eurooppa tulee kaatumaan rasismin pelkoon. Rasismia pelätään ihan sietämättömästi. Niin noitia on aina pelätty. Noitajahti saa syvän motivaationsa magiasta, nimenomaan maagisista peloista. Rasismin pelko ei ole viisauden alku vaan pelon jatkumo. Se on taantuneen vallan, tunnustuksellisen magian syöveri.

Magia kelpaa taas kaiken selityksen päätepisteeksi. "Ihmisarvo on jakamaton." Siinä tämän päivän maaginen mahtilause, selityksen päätepiste. Kukaan ei kysy, miten siitä että kaikilla on ihmisarvo seuraa, että kaikki kulttuurit sopeutuvat keskenään ja rikastuttavat toisiaan. Niinhän ei tietenkään ole. On aivan päinvastoin. Kaikki kulttuurit eivät koskaan sopeudu toisiinsa, ja ryhmädynamiikaltaan eri suuntiin pyrkivät kulttuurit voivat vain repiä toisensa kappaleiksi.

Käsiterealismi ja maaginen rasismin pelko on lyömätön yhdistelmä. Edellinen muuttaa todellisuuden nimileimoiksi, jälkimmäinen antaa motiivin ja oikeutuksen noitajahdille.

Oikeasti ihmisarvohokemien pitäisi olla ongelmanasettelun alkupiste. Siitä kaiken kulttuureja koskevan arvioinnin tulisi alkaa. Peloille on pantava nollatoleranssi. Rasismissa on jotain totta, ja sen totuuden paljastaminen ja valistaminen olisi kulttuurien selviytymisen ehto.

Nykyinen tabunomainen rasismi-käsite syntyi maailmansodan jälkeen natsien harjoittaman joukkotuhonnan paljastuttua. Keskitysleirit olivat käsittämättömiä, niin hirvittäviä, että syylliset piti yksilöidä ja demonisoida. Samalla menetettiin mahdollisuus ymmärtää sitä joukkopsykologiaa, joka oli nostanut natsit valtaan ja mahdollisti vainot. Kollektiivinen syyllisyys piti torjua ja häivyttää tietoisuudesta, ja Hitlerin ja natsien epäinhimillistäminen palveli pääasiassa vain tätä tarkoitusta.

Torjuttu syyllisyys ei kuitenkaan kuole koskaan. Käsittelemättömänä se vaikuttaa aina ja vääristää tietoisuudessa kaiken. Merkillinen todistus siitä miten moraali on kaikkien yhteisöjen perimmäinen sidosaine on tapa jolla kollektiivinen syyllisyys edelleen määrää käsityksiämme. Nykyajan noitaoikeudenkäynti, rasistijahti, on nimenomaan kollektiivisen syyllisyyden projektiivinen vääristymä.

Emme osaa ottaa kollektiivista syyttömyyttä lähtökohdaksemme. Emme myöskään pysty syyllistämään vieraskulttuurisia yhteisöjä mistään. Emme pysty esittämään edes "tiedollisesti" että ne edustavat kehittymättömyyttä. Saati sitten sanomaan, että ihmisoikeuksia hyväksymättömät vieraskulttuurit joukkokäyttäytymisessään edustavat tavattoman raakaa kehittymättömyyttä.

Individualisaation historiallinen virhe pelkistyy siinä, että se päätyy kaikkien yksilöiden lähtökohtaisen syyttömyyden manifestoimiseen. Yksilön on oltava "vapaa". Koska moraali on yhteisöjen pohjimmainen liima-aine, tämä tarkoittaa, että yksilöjen on saatava olla lähtökohtaisesti syyttömiä kaikkeen. Paradoksaalisesti ajattelunsa vapautta julistava kollektiivi tarvitsee kipeästi viholliskuvansa, kaikkea pahuutta edustavan maagisen paholaisolentonsa, noitansa, rasistinsa.





takaisin