takaisin
Ihmisen tahto
valtaan
1.
Hypnoosi-ilmiöstä ei ole kaikenkattavaa teoriaa.
Ilmiön olemassaoloa tuskin kukaan kuitenkaan vakavissaan
kiistää. On hieman ihmeellistä, ettei itse ilmiöstä
juuri mitään ole selitetty, eikä selityksiä
suureen ääneen edellytetä, vaikka hypnoosia
käytetäänkin vähän kaikenlaisten
asianharrastajien toimesta yhdessä jos toisessakin
tarkoituksessa. Hypnoosinäytökset ovat joskus aika hurjia
ja huvittavia. Niihin suhtaudutaan kuitenkin lähinnä
erityislaatuisena viihteenä, eivätkä nekään
herätä hämmästyksen lisäksi syvempää
tarvetta hypnoosin teoreettiseen tarkasteluun. Ehkäpä
yleisesti hyväksytään hypnoosi jonkinlaisena
“annettuna“ inhimillisenä kuriositeettina. Hypnoosin
salat vaipuvat jonnekin ihmismielen pimentoihin, ja siellähän
on jo entuudestaan paljonkin sellaista mistä tuskin koskaan
lopullista selkoa saadaan.
Mitä sitten oikein tiedämme
hypnoosista - varmuudella? Esimerkiksi sen, että kyseessä
on omalaatuisensa tajunnantila, joka jotenkin muistuttaa unta
kuitenkaan sitä olematta. Ja että tämä
tajunnantila saadaan aikaan monella tavalla, esimerkiksi pään
verenkierron ja tasapainoelinten rajulla fyysisellä
manipulaatiolla. Mutta jotenkin “luonnollisempana“
pidetään sitä että hypnotisoitava rentoutuneessa
tilassa kuuntelee hypnotisoijan suggestioita ja kuin huomaamattaan
vaipuu transsiin. Transsitila voi olla joko kevyempi - ikään
kuin se koskettaisi vain mielen pintakerroksia - tai sitten syvempi,
jolloin hypnoosissa annetut suggestiot toteutuvat ehdottomina ja
pakonomaisesti.
Suggestiot vaikuttavat tehokkaimmin silloin
kun ne esitetään toteamuksen, ei käskyn muodossa. Tämä
varsin outo seikka ei voi olla merkityksetön. Se viittaa siihen,
että hypnotisoijan ja hypnotisoitavan välillä ei
olekaan arkielämästä tuttua yksilöiden välistä
hierarkkista käskijä-käskettävä -
suhdetta, vaan jotain aivan muuta. Oman käsitykseni mukaan tämä
“jokin muu“ on aivan olennainen hypnoositilan luonnetta
valaiseva seikka. Hypnoottinen tajunnantila on jotain joka sijoittuu
sellaiseen “minän ja maailman“ tai “minän“
ja “sinän“ perusjäsennykseen, jossa asiat ja
vuorovaikutus vain “tapahtuvat“ - vailla kaikkia
laatumääreitä, välittömästi,
ongelmattomasti, mutta ehdottomasti. Tätä kuvaavia
käsitteitä ei normaalitietoisuudessamme ole.
Suggestioiden vaikutusmekanismia on ainakin vanhemmassa alan
kirjallisuudessa selitetty mielikuvien synnyn pohjalta. Kun luomme
aivoissamme mielikuvan jostain konkreettisesta asiasta, esimerkiksi
jostain esineestä, tällaisen mielikuvan syntyminen ja
“esillä“ pitäminen eivät välttämättä
rekrytoi elimistössämme esiin mitään ko.
kohteeseen liittyviä ruumiintuntoja. Jos kuitenkin hypnotisoija
antaa hypnotisoitavalle suggestioita, jotka liittyvät
suoranaisesti ruumiintuntoihin - siis sellaisia kuin “olet
väsynyt, kaikki jäsenesi tuntuvat painavilta...“ -
näitä mielikuvia ei voi luoda saamatta samalla aikaan
elimistöllistä reaktiota. Näin siis ikään
kuin pakotetaan ja provosoidaan ruumis mukaan hengen ehdotuksiin.
Itse asiassa esim. säännöllisen nukkumaanmenon
rituaaleihin liittyykin itsesuggestiota.
Suggeroinnillaan
hypnotisoija ohittaa jonkin kerroksen hypnotisoitavan ajattelusta,
huijaa hänen aivojaan, harhauttaa tietoisuuden tai palauttaa sen
johonkin enemmän unenomaiseen kehityksen varhaisvaiheeseen --
mutta jos tuolle ohitettavalle mielen komponentille pitäisi
antaa nimi, epäilemättä kysymyksessä olisi
nimenomaan Tahto. Hypnotisoija “pelaa ulos“ tai
käytännössä omii itselleen hypnotisoitavan
Tahdon, ja kun tämä on tapahtunut, kaikki mitä
hypnotisoija ääneen esittää, toteutuu
hypnotisoidussa lainvoimaisella ehdottomuudella.
Se, että
ehdottomasti tehokkaimpia ovat nimenomaan toteamuksen muodossa
annetut suggestiot selittyy mahdollisesti sillä, että
hypnoottinen tajunnantila merkitsee kehityksellistä regressiota
primitiivisessä alkulaumassa vallinneiden sosiaalisten
reaktioiden asteelle. Alkulauman selviämisen ja
hengissäpysymisen ehtona oli, että koko lauma seurasi
johtajauroksen antamia hälytys-, hierarkia-, tms. signaaleja
välittömästi ja niitä mitenkään
kyseenalaistamatta. Koko laumalla saattoi siis olla ainoastaan yksi
Tahto. Juuri tämänkaltainen “sosiaalinen“
tahtotoiminto vaikuttaa hypnoositilassa. Siinä ei siis ole
kyseessä vain hypnotisoijan ja hypnotisoitavan keskinäinen
vuorovaikutussuhde, vaan nimenomaan tietyillä ehdoilla, tietyllä
regressiivisellä kehitystasolla elvytetty lajityypillinen
yhteydenpitomekanismi. Toteavassa kielimuodossa annettu suggestio
vastaa signaalia.
Näin ollen saamme uuden näkökulman
myös siihen mitä ihanteellisessa tapauksessa olemme
tottuneet nimittämään yksilölliseksi ja
“vapaaksi“ Tahdoksi. Siinä näyttäisi
olevan sisäänrakennettuna sellainen varhaiseen
lajinkehitykseen kuuluva ominaisuus, joka tekee siitä
lähtökohtaisesti niin sanotun sosiaalisen muodosteen.
Meillä on epäilemättä vahva taipumus idealisoida
“vapaata“ Tahtoa yksilöominaisuutena, mutta lajimme
sosiaaliseen peruslaatuun kuuluvaksi tosiasiaksi jää, ettei
Tahtoa koskaan voida riisua puhtaaksi laumakäyttäytymiseen
palautuvista mekanismeista.
2.
Yksi Nietzschen puhtaaksiviljellyistä pääteeseistä,
jota hän ja hänen opetuslapsensa ja kommentaattorinsa monin
variaatioin pateettisesti toistelevat, kuuluu: Ihmisellä on
tahto valtaan. Sanoessaan näin filologi-Nietzsche, jonka
teoksissa esiintyy jopa sivunmittaisia erittelyjä jonkin tietyn
käsitteen sisällöllisistä vivahteista, käyttää
epäröimättä ja erittelemättä kahta
käsitettä, jotka eivät oikeastaan ole edes eri
käsitteitä, vaan palautuvat samaan lajinkehitykselliseen
alkuperäiseen ykseyteen.
Primitiivisessä
laumakäyttäytymisessä ilmenee vain yksi Tahto tai yksi
Valta, joka personoituu lauman johtajauroksessa. Jos johtaja kuolee,
hänen tilalleen astuu seuraaja, eikä Vallan määrä
tässä sosiaalisessa mekanismissa muutu. Lauma on siis se
yksikkö, jonka ominaisuuksia ovat Tahto ja Valta, nämä
perimmiltään yhtä ja samaa tarkoittavat käsitteet.
Tahto ja Valta kiinteyttävät lauman rakenteen. Vaikka
ihmislauma onkin hajanainen, eikä mitenkään
verrattavissa esimerkiksi salamannopeita käännöksiä
tekevään kalaparveen, myös ihmisyksilöiden siteet
toisiinsa ovat yhtä kiinteitä kuin parvikalojen liikkeet.
Tämä nähdään hypnoosissa. Hypnoosissa
annettujen käskyjen ehdoton toteutuminen on Tahdon ja Vallan
alkuperäisten mekanismien havainnollista jälkivaikutusta.
Nietzschen teesi on opettavainen, jos haluamme analysoida
Uuden Ajan individualismin mukanaan tuomia ajatusharhoja. Mutta
kunnollisen ajatustyön mahdollistamiseksi tarvitsemme pitkän
historiallisen rekonstruktion käsitteellisen ajattelun ja kielen
kehittymisestä alkulauman signaalitasolta alkaen. Joudumme
miettimään esimerkiksi senkaltaisia kysymyksiä kuin
missä mielessä antiikin platoniset ideat vielä olivat
signaaleja. Antiikin ihminenhän koki ongelmana sen kumpi oli
tosiolevaa: Maailma vai Ajatus? Keskiajan ihmiselle luontainen
ajatusjäsennys oli kuvitella Maailman muodostuvan Jumalan
ajatuksista, eikä yksilöä itsenäisenä
omaehtoisena toimijana ollut keskiajalla olemassa. Todellisuuskokemus
oli niin kutsutusti depersonalisoitunut. Uuden ajan kartesionismi
eriytti Subjektin ja objektivoi Maailman, ja samaan kehityskuvaan
kuuluu, että yksilö menetti terveen yhteyden oman lajinsa
sosiaaliseen perusluonteeseen. Uusi aika teki Yksilöstä
ajattelijan, ja tällaisen Ajattelijan myös Nietzsche halusi
ylevöittää. Harhaista Ajattelijan vallanhalussa on se
että se perustuu epäsosiaalisuuteen.
Yli-Ihmisessä kiteytyvät Tahto ja Valta.
Nämä ominaisuudet määräytyvät tässä
ajattelussa suhteessa muihin ihmisiin. Nietzsche puhuu “laumasta“
halveksuen. Yli-Ihmisen silmissä lauma merkitsee vain orjia ja
palvelijoita, se on vain tarpeellinen matto jonka yli kävellään.
Ironia havaitaan kun tajutaan, että Yli-Yksilössä
idealisoidut ominaisuudet, Tahto ja Valta, eivät olisi
mahdollisia - ne eivät olisi koskaan siemenistään
kehittyneet - ellei ihminen olisi lähtökohtaisesti
laumaeläin.
3.
Kun hypnotisoija varastaa hypnotisoitavalta Tahdon ja ottaa
tämän Valtaansa, tapahtuu primitiivisen lajihistorian
rekonstruktio. Se tapa, jolla regressiivinen mekanismi kuitenkin
sallii kaikkein korkeimpienkin sielunkykyjen käytön, kertoo
jotain olennaista ajattelumme rakenteista. Vuorovaikutus
hypnotisoijan ja hypnotisoidun välillä käyttää
regressiivistä kanavaa, mutta sen rinnalla ristiriidattomasti
voi esiintyä mitä kirkkainta ja kehittyneintä
ajattelua. Hypnotisoitu voi parhaassa tapauksessa esimerkiksi muistaa
asioita paremmin, tehdä selvempiä havaintoja tai suorittaa
aukottomampia päättelyjä kuin mihin hän
normaalissa tajunnantilassa pystyisi.
Syvätranssia
pidettiin aikoinaan “telepaattisena“ kanavana, koska
hypnoositilanteessa usein erehdyttävästi vaikuttaa siltä
kuin syvätranssiin vaivutettu koehenkilö miltei
sanomattakin aavistaisi mitä hypnotisoija häneltä
odottaa. Suggestiot voivat olla ylimalkaisia, mutta se mitä
niillä tarkoitetaan tulee täydellisesti ymmärretyksi.
Hypnoositilanne on kuin satua, jossa haltiatar osaa toteuttaa
toivojan kolme toivomusta juuri sellaisina kuin tämä on
niitä mielikuvituksissaan kehitellyt -- vaikka ilmaiseekin ne
haltiattarelle vain parilla sanalla. Tämä suggestioiden
merkityssisällön täydellinen välittyminen on
jälleen yksi hypnoosi-ilmiöön liittyvä outo
yksityiskohta, joka vaatisi selityksensä. Miten on mahdollista,
että signaalitason viestintä on niin hienovaraista ja
välittää käsittämättömän
määrän vivahteita?
Mitään varmaa
vastausta tähän ei ole. Voidaan vain viitata muutamaan
mahdollisuuteen.
Ensinnäkin voitaisiin kysyä, miksi
yleensäkään oletamme, että primitiivisen tason
viestintä olisi vähemmän vivahteikasta kuin niin
sanottu kehittynyt, kielellis-käsitteellistä jäsennystä
hyödyntävä vuorovaikutus? Esimerkiksi primitiiviset
kielet ovat tyypillisesti määrättömän
runsasilmauksellisia -- vasta kehittyessään kielet karsivat
“naturalistista“ ilmaisuvoimaansa, kun yleiskäsitteet
tulevat käyttöön. Ehkä “kehitys“
onkin pikemminkin typistänyt kykyjämme tajuta vivahteita
kuin rikastuttanut niitä?
Toisaalta voidaan päätyä
ajattelemaan, etteivät mielikuvamme kehityksen “tasoista“
ehkä ole aivan oikeanlaisia. Ehkä “kehityksen taso“
ei muodosta mitään koko persoonallisuutta huuhtelevaa
vedenpintaa, joka aikojen kuluessa olisi vain noussut. Psyykessä
varhakantaiset ja myöhäsyntyiset kehitysvaiheet voivat
läpäistä toisiaan ja elää keskenään
hyvässä sovussa ja toisiaan tukien. Jokin primitiivinen
ominaisuus voi olla olennainen rakenneosa jotakin niin sanotusti
korkea-asteista abstraktia ajatteluamme. Ajatusapparaattimme saattaa
hyödyntää yhtä lailla primitiivistä magiaa
kuin kirkkainta mahdollista rationaalisuutta. Tätä
kehitystasojen toisiaan läpäisevää ominaisuutta
emme jostain syystä selvästi näe -- ehkä juuri
siksi, että tämänkaltaisten yhteyksien näkeminen
ei vastaa nykyisen rationaalisuutemme paradigmaattisia malleja. Kuten
Nietzsche ei nähnyt Tahdon ja Vallan yhteistä maaperää,
samaan tapaan me kaikki ajatushistoriallisen individualismin lapset
pyrimme ottamaan kaikki käsitteelliset elementtimme “annettuina“
ja autonomisina, ja iso osa pohdiskeluistamme muodostuu
näennäisyyksien keskinäissuhteiden määrittelyistä.
4.
Vastakohtaisuudet ovat itse asiassa se kaava jonka mukaan
meidät ihmiset on monessa suhteessa rakennettu. Ehkä kaikki
tietoisuutemme on tietoisuutta vastakohdista. Ikään kuin
jossain kehityksemme “alkuräjähdyspisteessä“
esimerkiksi itku ja nauru olisivat olleet sama asia - ilmeliikkeinä
ne käyttävät samoja hermoja ja lihaksia - ja kehitys
tarkoittaisi vain sitä että ne loittonevat toisistaan ja
niiden väliin muodostuu asteikko, mitta-akseli. Sekä
elimistöllinen apparaatti että siitä heijastuvat
psyykkiset ominaisuutemme toistavat vastakohta-asetelmia. Kaikki mitä
meissä tapahtuu tuntuu perustuvan jonkinlaisen luonnollisen
tasapainotilan tavoitteluun, jossa vastakohtaiset ääritilat
pyrkivät kumoamaan toistensa vaikutusta. Fyysinen ja psyykkinen
rakenteemme voisi periaatteessa muodostua loputtomasta määrästä
erilaisia ja toisiinsa enemmän tai vähemmän kytkettyjä
vaakoja, jotka jatkuvasti yrittävät säilyttää
jonkinlaisen keskinäisen tasapainon.
Esimerkiksi:
näkeminen perustuu siihen että tietyn aallonpituuden omaava
valo saa sille herkistyneessä silmän näkösolussa
aikaan kemiallisen muutoksen, joka kallistaa tavallisesti
tasapainossa olevien aineiden vaakakuppeja. Mutta kun katsomme
tarpeeksi kauan vaikkapa punaista väriläiskää,
silmämme näkösolut “väsyvät“
tuottamaan tämän väriärsytyksen aiheuttamaa
hermokemiallista muutosta. Tasapainotila palautuu, eikä vain
palaudu, vaan vaakakupit heilahtavat jopa ohi nollapisteen --
ajaudutaan toiseen äärilaitaan, jolloin “näemme“
vihreätä.
Samoin on laita miltei kaikessa mitä
elimistössämme tapahtuu, ja - hyvin, hyvin, hyvin
periaatteellisesti ottaen - aistimukset, reaktiot, tuntemukset,
tunteet ja ajatukset toimivat kaikki saman kaavan mukaan. Punaista ja
vihreää vastaavat myös hyvä ja paha olo, ilo ja
suru, rakkaus ja viha, jne -- kaikki nuo tunteiden vastakohtaparit.
Niissäkin toistuu elämän peruskaava.
Sanotaan,
että tunteet ovat jotain primitiivisempää, ikään
kuin “elimistöllisempää“ kuin ajattelu.
Totta onkin, että tunteita aikaansaa meissä elimistöllinen
apparaatti, johon jonkin verran voidaan ulkopuolelta kemiallisesti
vaikuttaa. Mielialoja ja tunteita voidaan periaatteessa manipuloida.
Ehkäpä piankin pystymme tuottamaan tiettyjä tunteita
tietyillä lääkeaineilla? Tämä ei tunnu
meistä täysin utopistiselta ajatukselta. Ajattelun
autonomiasta sen sijaan olemme
vakuuttuneita: emme usko että millään aineilla
saisimme päähämme tiettyjä ajatuksia.
Suhteellisuusteoriaa ei voi ostaa pilleripurkissa. Mutta ovatko
ajatukset yleensä kuitenkaan loppujen lopuksi niin erilaisista
rakennusaineista tehtyjä kuin tunteet?
Kuten tunteet
muodostavat vastakohta-asteikoita, ja kuten tunteilla reagoimme
laidasta laitaan, samoin tiedolliset käsitteemme muodostuvat
vastakohtapareista, ja koko tiedonhankintamme toteuttaa
perustavanlaatuisesti kysymyksen ja vastauksen vuoropuhelua. Se mitä
sanomme ajatteluksi ei perustavanlaatuisissa toimintamekanismeissaan
irtoa kovinkaan kauas tunnepohjalta. Ehkä mitään rajaa
niiden väliin ei voi vetää. Sellainen raja olisi vain
jonkin alkuperäisesti yhtenäisen jakamista kahteen
harhaiseen käsitteelliseen lokeroon -- kuten Nietzschen puheet
Tahdosta ja Vallasta.
Tahto ja Valta -- Tunteet ja Ajatukset.
Ehkäpä tunteet elävät myös ajattelun ja
käsitteiden sisällöissä. Ajatuksia ei ehkä
voida riisua tunteista sen enempää kuin Chamisson kirjan
sankari onnistui vapautumaan omasta varjostaan.
Käsitteellisen
ajattelun kehittyneimpänä muotona pidämme
järkiajattelua, esimerkiksi puhdasta muodollista logiikkaa tai
matematiikkaa, ja on tietysti tiedonfilosofinen tuhannen taalan
kysymys, voidaanko formaalinen taso jotenkin “täydellisesti“
irrottaa ja irtileikata muuttuvista sisällöistä.
Kehityshistoriallinen vastaus tähän on ettei voida. Kuten
yksilön “vapaa“ Tahto tai johtajan “Valta“
välttämättä edellyttävät primitiivisen
komponentin mukanaoloa, samoin edellyttää formaalilogiikka
sisältöjen olemassaolon. Muotoja ei koskaan voisi olla
ilman sisältöjä.
Ehkä meidän pitäisi
näistä yleisistä lähtökohdista käsin
päätyä määrittelemään uudelleen
mm. hyvän ajattelun ominaisuuksia? Vaikka kaikki analysoimamme
materiaali herättääkin toistaiseksi enemmän
kysymyksiä kuin mitä pystymme muotoilemaan vastauksia,
jotain saatamme selvästi nähdä. Kaiken esitetyn
perusteella näyttää ainakin siltä että hyvä
ajattelu edellyttää kaikkien kehityshistoriallisten
kerrosten ja myös niin tunteiden kuin käsitteellisen
ajattelun työkalujen olevan ajatustyössä läsnä
ja käytössä.
Palatkaamme vielä hetkeksi
hypnoosi-ilmiöön. Yleinen väärä käsitys
on, että syvätranssiin vaipuisivat varsinkin jotenkin
“heikkotahtoiset“ tai muuten hengenvoimiltaan ja
-kyvyiltään “vähäiset“ yksilöt.
Psykiatri Reima Kampman teki kuitenkin sivupersoonailmiötä
selvittäneen tutkimuksensa yhteydessä sen uuden havainnon,
että syvätranssiin vaipuivat (ja eniten esiinsuggeroituja
sivupersoonia tuottivat) nimenomaan psyykkisesti ehjät ja
terveet koehenkilöt. Tämä tutkimustulos ansaitsee
runsaasti lisäpohdiskelua. Mitä kaikkea se merkitsee?
Hypnoosia käsittelevä kirjallisuus on yksimielistä
siitä että hyvän mielikuvituksen omaava ihminen on
kiitollisempi hypnotisoitava kuin kuvittelukyvytön henkilö.
Omat havaintonsa Kampman selitti lisäksi niin, että sekä
hypnoosiin vaipuminen että varsinkin sivupersoonien tuottaminen
edellyttävät persoonallisuudelta tervettä joustavuutta
ja hyvää stressinsietokykyä. Mustavalkoinen jäykkä
persoonallisuudenrakenne, jota ulkoisesti usein pidetään
“vahvana“, siis kaavamainen tai kaavoihin rakastunut
tyyppi, halki-poikki-pinoon -ihminen, ei omaa sellaista sielullista
liikkumavaraa, jota tarvittaisiin hypnoositilaan.
Pitäisikö
meidän sanoa: jos ihmiselle pitkässä historiallisessa
perspektiivissä kehittyneet lajityypilliset henkisen
suorituskyvyn läpäisymekanismit eivät toimi - jos
jokin lukitsee hänen tunne- ja ajatusapparaattinsa
liikkumattomaksi tai yksitasoiseksi - silloin ollaan tyhjän
päällä riippumatta siitä miten näyttäviä
näennäisen “vahvuuden“, Tahdon ja Vallan tai
muun Hallinnan kulissit ovat.
5.
Ludwig Feuerbach kirjoittaa oivaltavasti uskontojen
syntyhistoriasta. Primitiivinen ihminen näki vuoren siellä
ja toisen täällä, ja kun hän näki oikein
suuren vuoren, vuoren jossa oli vuoren ominaisuuksia monin
verroin, hän koki sen VuoriHallitsijana tai
VuoriJumalana. Tällainen hahmotus edellyttää kahden
perustavanlaatuisen hengentoiminnon olemassaoloa: samuuden
tunnistamista, so. invarianttisuuden tajuamista, ja toisaalta
samuuden ulkoistamista, maagista merkityslaajentumaa. Nämä
ovat kaiken ajattelun alkutekijöitä, ja
yleiskäsitteellisen, symbolimerkityksiä sisältävän
ajattelun alkeismuoto on siis uskonnollinen. Juuri siksi
inhimillisessä historiassa Uskonto ja Valta, ja lopulta myös
Tieto, kutoutuvat aina niin tiiviisti toistensa yhteyteen.
Luonnonjumaluuksissa kiteytyy kielen se kehitysvaihe, jossa
signaalitasolta siirrytään symbolitasolle. Yleistävän
hahmon- ja käsitteenmuodostuksen mekanismit syntyvät.
Kaikki yleistävä käsitteenmuodostus, eli kaikki
kielemme yleiskäsitteet, ovat pohjimmiltaan uskonnollista
ajattelua. Alkuperäinen uskonnollisuus on siis ajattelulaatu.
Mutta jopa niin sanotusti kaikkein korkea-asteisimmassa abstraktissa
“tieteellisessä“ ajattelussamme hyödynnämme
maagisen merkityslaajentuman mekanismia. Ajattelun kehitystasot
läpäisevät jatkuvasti toisiaan. Jopa formalismit, tai
varsinkin juuri ne, pohjautuvat magiaan.
Magia muodostaa
eräänlaisen kaikkiallisen läsnä
olevan pohjan, jolla kielen ja käsitteiden meri kelluu.
Jos magia temmattaisiin alta pois, kaikki käsitteet
tyhjenisivät, niin paljon kuin ne toinen toisiinsa yrittävätkin
tukeutua.
Primitiivisen kielen käsitteiden
erityislaatuinen “kiinteys“ liittyy
toisaalta kielen naturalistisuuteen, toisaalta kielen
signaaliluonteeseen. Toteavassa hypnoottisessa suggestiossa tämä
merkillinen “kiinteyden“ ominaisuus yhä näyttäytyy.
Naturalistisesti nimeävällä tasolla kieli ja
todellisuus merkitsevät toisiaan. Orastava symbolismi rakentaa
merkityslaajentumien varassa käsitteellisiä yhteyksiä.
Poppamiehet samaistuvat luonnonjumaluuksiin, solmivat liiton niiden
kanssa, ja suoraan heidän hallussaan olevien taikasanojen
suggestiivisesta ehdottomuudesta johtuu, että heidän
langettamansa kiroukset toteutuvat. Jäänteet tästä
alkuperäisestä manauksesta elävät ja voivat hyvin
arkielämässä tänäkin päivänä.
Ne näyttäytyvät paitsi voimasanojen käyttämisessä
ja paatoksessa, myös yhtä lailla ns. katu-uskottavuuden
kuin vaikkapa “tieteellisen realismin“ tavoittelussa.
Katu-uskottavuus ja tieteellinen realismi ovat siis vain näennäisesti
eri sarjan asenteita.
Se inhimillisen kielen ja ajattelun
ominaisuus, jota voitaisiin nimittää käsitteiden
“kiinteydeksi“, jää yleensä noteeraamatta
kun historiaa kirjoitetaan. Se voisi kuitenkin olla historian
pääroolissa. Historialliset aikakaudet muodostuvat juuri
siitä että eri aikoina ihmiset ovat hahmottaneet
todellisuuden eri tavoilla “kiinteiden“ käsitteiden
varassa. Platoniset ideat, keskiaikainen universaalikiista joka johti
realismista nominalismiin, ja viimeisenä ääripäänä
Wittgensteinin myöhäisfilosofia -- siinä pitkä
kehitysakseli inhimillisen ajattelun ja kielen naturalistisesta
alkuvaiheesta eräänlaiseen ‘holistisen
itsetietoisuuden’ tilaan.
Primitiivinen magia ja
merkityslaajentumat, incorporointi ja ulkoistaminen, ovat
yleisinhimillisiä kehitysominaisuuksia. Sen sijaan esim.
antiikin Kreikan kulttuuri ihmishahmoisine jumaluuksineen,
“ajattomine“ myyttisine, ei-kausaalisine
maailmanselityksineen, on osa eurooppalaisen kulttuuripiirin
ajatushistoriaa. Antiikin “ideat“ olivat kiinteytyneitä
käsitteitä, jotka toimivat työkaluina yksilön
jäsentäessä oman olemassaolonsa perusteita. Antiikin
kreikkalaiselle esim. “pienuus“ ja “suuruus“
-- nämä määreet, jotka me ongelmattomasti koemme
“laadullisina“, samalle vastakohta-akselille sijoittuvina
ääripäinä -- olivat itsenäisiä ideoita,
eikä ollut epäloogista tai mahdotonta, että esim. sama
esine saattoi omata sekä “pienuutta“ että
“suuruutta“. Tämä voitiin todistaa asettamalla
esine ensin jonkin sitä suuremman tavaran rinnalle, jolloin
näyttäytyi sen pienuus, ja sitten sitä pienemmän
kohteen rinnalle, jolloin tuli todistetuksi sen suuruus.
Keskiajalla “kiinteitä“ eivät olleet
niinkään “ideat“ kuin uskonnolliset opilliset
dogmit. Maailma selittyi niiden läpi, ja koko maallinen
järjestys määräytyi raamatuntulkinnallisista
perusteista. Totuus oli ilmoituksenomaista. Historian pääroolia
näytteli depersonalisoitunut, henkilöitymätön,
ajattelu, jossa Tahto ja Valta olivat Jumaluuteen kuuluvia
ominaisuuksia. Jumaluus oli kaikenkattava suuri yhteinen nimittäjä.
Jos oikein sisäistäisimme keskiaikaisen depersonalisaation,
emme enää suhtautuisi väheksyvästi heidän
tärkeinä kokemiinsa ongelmiin, kuten esim. kysymykseen
missä määrin Jeesus oli ihminen missä Jumala.
Totuudellisuuden ehdot eivät ole yleisiä vaan aina
aikakauden ajatteluehtoihin, sille ominaiseen käsitteenmuodostukseen
ja kielimuotoihin sidottuja. “Virhe on virhe vain tietyssä
järjestelmässä“ (Wittgenstein), ja sanottakoon
tässä yhteydessä, että oman aikamme ajattelu, oma
kartesionistinen maailmanjäsennyksemme ja “välineellinen“
järjenkäyttömme, on joissain olennaisissa suhteissa
vähintään yhtä vääristynyttä kuin
keskiaikaiset kiistat dogmeista tai universaaleista -- paitsi että
omalla ajattelullamme on varmasti maailman tulevaisuudelle paljon
tuhoisempia seurauksia kuin mihin keskiaikaiset kaapuniekat koskaan
omasivat valtaa.
Niin antiikin myyttinen maailmanselitys ja
idealismi kuin keskiaikainen deprsonalisaatio ja teokratia
perustuivat olennaisesti ajattelun sisäisen kiinteyden ja
koherenssin tavoitteluun. Keskiaika oli outo ajanjakso juuri siksi
että se näyttää ulkoisesti tapahtumattomalta ja
paikoilleen pysähtyneeltä - ikään kuin aika olisi
kadonnut Euroopasta tuhanneksi vuodeksi - ja koska ajattelun sisäinen
kiinteys kasvoi miltei kivettymisen asteelle. Meidän on hyvin
vaikeaa tai mahdotontakin ymmärtää juuri mitään
siitä mitä keskiajalla tapahtui, koska oma ajattelumme on
lähtökohtaisesti niin erilaista. Skolastinen uni, josta
uuden ajan rationalismin voimahahmo Kant kertoi heränneensä,
oli ehkä sekin jonkinlaista hypnoottista unta, ja raamattu
jonkinlainen suuri unikirja, jonka mukaan todellisuutta tulkittiin.
6.
Tarkastelkaamme hieman lähemmin eurooppalaista
ajatushistoriaa antiikin ajoista lähtien. Tarinankerronnallinen
toisto luo mytologiat. Sankareiden tekoja kerrotaan ja kerrataan yhä
uudelleen, ja sankariteoissa ilmenevä dramatiikka ja sankareiden
ominaisuudet korostuvat ja pelkistyvät. Sankaritarinat ja
jumaltarinat lomittuvat toisiinsa. Antiikista nykypäivään
sankarilla on tuhannet kasvot, mutta samanlainen tehtävä.
Alkuperäinen myytti vaikutti samastumisen kautta - tarina
suggeroi kuulijat. Nämä kokivat välittömästi
itsessään sen mistä myytti puhui. Primitiiviset
ihmiset “ottivat sisäänsä“ yhtä
lailla leijonan sydämen kuin sen rohkeuden - ja myös
tarinat, jotka he elivät välittömästi,
todellisuusvoimaisina, niiden alkuperäisestä
tapahtumapaikasta ja -ajasta irronneina. Vaikka kreikkalaiset
“tiesivät“ että Jumalat asuvat Olympoksella,
tästä tiedosta ei seurannut mitään, sillä
todellinen jumalien lokalisaatio oli antiikin ihmisen minuus, jossa
he kokivat jumalten vaikutuksen.
Kouluhistoriamme painotusten
vuoksi antiikin Kreikan mytologiat ovat meille tutuimpia, ja
niissäkin näkyy hyvin myyttien tietynlainen ajattomuus.
Myyteissä ei ole “aikaa“, niiden vaikutustapa
perustuu samastumiseen. Antikin Kreikassa koko maailmanselitys oli
myyttinen: mitä tahansa tapahtuikin, se selittyi Jumalien ja
Kohtalon vaikutuksena. Meidän ei ole helppoa ymmärtää,
että tästä maailmasta puuttui täysin
kausaliteetti sellaisena kuin sen nykyään käsitämme.
Kun selityksen painopiste oli samastumisessa, inhimilliset kyvyt ja
hyveet kehittyvät valikoituneesti. Sokrates, Platon ja
Aristoteles olivat ehkä hienoimpia ihmisiä mitä
länsimainen historiamme tuntee, mutta he kaikki olivat
nimenomaan humaaneja ajattelijoita - he eivät olleet esimerkiksi
eteviä luonnontieteilijöitä. Myyttinen ajattelu ei
tarjonnut luonnonhallinnan edellytyksiä.
Antiikin ajattelu kulminoitui “ideoissa“, joissa
määrittyi “tosiolevainen“. Me tunnemme nämä
ideat “platonisina ideoina“, ts. ikään kuin ne
olisivat olleet jokin Platonin tekemä filosofinen oivallus ja
sille perustuva oppi - mutta mitään opillista ne eivät
tosiaankaan olleet, vaan antiikin ajattelulaatu. “Ideoissa“
kiteytyi olennainen totuus tai todellisuuden olennainen ominaisuus.
Niillä ei ollut sanaluokkaa, ne eivät siis olleet mitään
määrättyä käsitetyyppiä. Ne saattoivat
olla yhtä hyvin olioita tai olioiden ominaisuuksia,
substantiivi-subjekteja tai predikaatteja. Niitä voisi ehkä
kuvata vielä jokin aika sitten suomenkielessäkin
erityisellä tavalla käytetyllä ilmaisulla “esine“.
Sanottiin: “Mielenkiintoni esineenä (kohteena) oli...“
Puhutaan myös “esineistymisestä“ silloin kun
jokin asia saa “kiinteän“ ideanomaisen merkityksen.
Antiikin ajattelun “ideat“ olivat juuri tuonkaltaisia
kiinteytymiä, ja voidaan ajatella, että tällainen
käsitekiinteys ilmeni läpi koko käsitteenmuodostuksen.
On siis oikein sanoa, että vasta myöhemmin tälle
perustalle syntyi se kirkas sanaluokkajako, jota nyt pidämme
ikään kuin lähtökohtaisesti käsitteisiin
kuuluvana ja alusta alkaen vaikuttaneena.
Paitsi että
ideat häivyttivät ajan, so. aikaulottuvuuden siitä
mikä käsitettiin tosiolevaiseksi, ne määräsivät
erityisellä tavalla mm. kausaliteettikäsitystä.
Aristoteleellekin vielä “syy“ oli jotakin joka
sisältyi ominaisuutena olioihin, eikä vaikutussuhdetta
kuvattu pelkästään teonsanoilla. Aristoteles erotti
neljänlaisia “syitä“: materiaalisia,
formaalisia, vaikuttavia ja finaalisia. Kuvanveistäjän
tekemän patsaan materiaalinen “syy“ on kivenlohkare,
formaalinen “syy“ on muodottoman lohkareen sisällä
kätkössä oleva ja esiintuloaan odottava hahmo,
vaikuttava “syy“ on taltan ja vasaran käyttö,
ja lopulta finaalinen “syy“ on se tavoitteellisuus joka
ohjaa kuvanveistäjää. Näistä “syistä“
mikään ei ollut toistaan tärkeämpi. Tällainen
kausaliteettiajattelu perustuu kokonaan toisenlaiseen
käsitteenmuodostukseen kuin mikä meille uuden ajan
“kartesiolaisen“ rationalismin ihmisille on ominaista.
Jos eläydytään “selittämisen“ ideaan
antiikin maailmassa, ei ole epäselvää miksi selitys
pitäytyi Jumaliin ja Kohtaloon. Ne edustivat koko totuutta
kaikesta ja siinä mielessä ne muodostivat luonnollisen
päätepisteen selitykselle. Eikä liity mitään
ihmeellistä siihen, etteivät antiikin ihmiset millään
lailla “epäilleet“ jumalien olemassaoloa tai
asettaneet näiden oikkuja tai muita edesottamuksia
kyseenalaisiksi. Jos he olisivat näin tehneet, he olisivat
kieltäneet itsensä. Vain me, jotka ajattelemme aivan
toisin, havaitsemme oman syysuhdeajattelumme avulla jumalien
edesottamuksissa ilmeisiä ristiriitaisuuksia.
Aristoteelinen
syllogismi näyttää silmissämme kaiken
järkiajattelun lähtökohdalta, mutta pitää
ymmärtää, että katselemme sitä todellakin
päinvastaisesta historiallisesta perspektiivistä kuin
platonisille ideoille rakentuva aikalaisajattelu, jossa yleinen ja
yksittäinen olivat vielä erillisiä ideoita eivätkä
toistensa sisään asettuvia joukkoja tai luokituksia. Yksi
mahdollinen tapa tajuta antiikin ajattelua on laajentaa keskiaikainen
käsiterealismia ja nominalismia koskeva väittely alkamaan
jo antiikista, platonisista ideoista ja aristoteelisista
syllogismeista. Ideat ovat käsiterealismia - niissä esim.
yleiskäsitteiden, lajinimien jne, todellisuus (“tosiolevuus“)
asettuu samalle lähtöviivalle kuin käsinkosketeltava
kohde, yksilö. Ideoiden keskinnäissuhteiden määrittämisestä
on aristoteelisessa syllogismissakin kysymys, ei niinkään
siitä että yhdestä asiasta johtuisi toinen.
Omalle
logiikallemme ominainen “dynaaminen“ elementti, siis se
että asiat johtuvat jostakin, on antiikin maailmassa vain
puutteellisesti kehittynyt. Ideassa Liikkumattomasta Liikuttajasta,
johon kaikki muutos voitaisiin palauttaa, ei ilmene niinkään
dynamiikka kuin ideoiden yhteensovittaminen. Näemme väärin,
jos tulkitsemme Aristoteleen käsityksiä Ensimmäinen
Syy -Jumalasta jonkinlaisena varhaisena versiona uuden ajan Leibnizin
Ajatusvälttämättömyys -Jumalasta.
7.
Suggestiivinen käsitekiinteys on se ajattelun ominaisuus,
jonka varassa on tulkittava myös keskiajan maailmanjäsennystä
määräävä deduktio. Omista
sielunmaisemistamme ja omista tietoteoreettisista jäsennyksistämme
käsin deduktio ja induktio näyttävät
päinvastaisen päättelysuunnan omaavilta logiikoilta,
mutta “päättely“ on keskiajasta puhuttaessa
harhaanjohtava dynaaminen termi, koska keskiaikainen deduktio oli
sisällöllisesti vain yksittäistapauksen palauttamista
taustalla koko ajan jo olemassaolevaan jumalalliseen totuuteen. Tämä
totuus oli ilmoituksenomaista ja annettua, eikä sitä
missään vaiheessa epäilty tai sen oikeellisuutta saati
sitten oikeutusta kiistetty. Se oli pyhitettyä, ja tämä
opillinen tai tiedollinen pyhyys muodosti läpi koko syvän
keskiajan oudon vastakohdan elämänmenon arkiselle
käytännöllisyydelle. Kirkonmiehet omistivat elämänsä
muotoillakseen raamatullisia totuuksia, jumalallista ilmoitusta
kirkastavia dogmeja, eräänlaisia opillisia “ideoita“,
joiden puitteissa tulkinnalliset ongelmat saisivat ratkaisunsa.
Rahvas taas koki elämänjärjestyksen aina
olemassaolleena, staattisena, ajattomana. Keskiaika ikään
kuin eli antiikin myytin todeksi.
Teokraattiseen
maailmanjärjestykseen kuuluva paikallishallinnon vakiintunut
hierarkia ja ammattikuntalaitos omalta osaltaan toteuttivat ajalle
ominaista depersonalisaatiota. Yksilöllä ei ollut
itseidentiteettiä omaehtoisena toimijana, hän oli säätynsä
ja ammattinsa määrittelemä järjestelmän
edustaja. Tällainen yhteiskuntajärjestys hyödyntää
selvästi primitiiviseen alkulaumaan palautuvia sosiaalisia
mekanismeja. Erona on vain, että lauman kiinteydestä
vastaavat nyt suggestiivisten signaalien sijasta opillisesti
kiinteytyneet uskonnolliset dogmit. Keskiaika siis ikään
kuin eli primitiivisen ihmisen ensimmäisissä
yleiskäsitteissä ilmenneen jumalallisen Vallan
laajamittaisesti todeksi.
Keskiaikainen
depersonalisaatio, siis se, miten yksilöidentiteetti katosi
taustaoletusten vahvaan “todellisuuteen“, näyttäytyy
meille havainnollisesti esim.
suhtautumisessa noitiin. Emme jaksa lakata hämmästelemästä
noitaoikeudenkäynneissä ilmenevää logiikkaa.
Kuuluisaksi on tullut ns. vesikoe. Noidaksi epäilty sidottiin
käsistään ja jaloistaan ja heitettiin jokeen - ja jos
hän pysyi pinnalla, hän oli noita ja ansaitsi
kuolemantuomion, jos hän taas hukkui, hän oli viaton. Me
emme voi mitenkään käsittää, että
taustajärjestelmään identifioituminen olisi määrännyt
ihmisten järjenkäyttöä ja käyttäytymistä
siinä määrin, että oli kaikkien - usein myös
epäillyn - mielestä tärkeämpää ja
“todellisempaa“ tietää oliko paholainen saanut
tämän sielun valtaansa vai ei kuin se tosiasia, että
oikeudenkäynti käytännössä aina päättyi
epäillyn kuolemaan. Ylivoimaista on tajuta, miten tässä
silmissämme irvokkaassa näytelmässä toteutui
aikalaisten mielestä niin järki kuin oikeus. Logiikka on
kuitenkin aina aikalaislogiikkaa, ja jos tasapuolisia ollaan, myös
oma logiikkamme on oman aikamme ajatteluehtojen rajoittamaa, vaikka
olemme tietysti itse sitä näkemään yhtä
sokeita kuin keskiajan ihmiset omaa depersonalisaatiotaan.
Meille
ominainen järkiajattelu on uuden ajan individualismin
sävyttämää. Vastauksena keskiaikaisen
käsitekiinteyden varassa tehdyille äärimmäisille
spekulaatioille, kuten skeptikkojen epäilylle omasta
olemassaolostaan, Descartes tekee oivalluksensa: “Ajattelen,
siis olen olemassa.“ Tässä oivalluksessa summataan
havaitsijan itsetietoinen rooli keskiaikaiselta pohjalta nousevaan
olemassaolon ongelmalliseen käsitteeseen. Yhdistäminen
tapahtuu siis ainakin osittain vielä käsitekiinteiden
skolastisten ideoiden välillä. Mutta se mikä on
tärkeää on että Subjekti nyt eriytyy ja
todellisuudesta tulee tarkastelun kohde. Nyt syntyy se dynamiikka,
joka oman aikamme ajattelulle ja myös päättelyllemme
on ominaista. Subjekti eriytyy, maailma objektivoituu. Tässä
on ilmaistuna koko uuden ajan ajattelun olennainen lähtökohta.
8.
Descartesin oivalluksen merkittävyys paljastuu, kun sitä
tarkastellaan keskiajan depersonalisaatiota vasten. Kun subjekti
eriytyy, syntyy individualistinen Minä, ja kartesionismin
voittokulkuun uudella ajalla kuuluu jo renessanssi- ja
humanistifilosofien pohjustama yksilönvapauksien ja demokratian
esiinnousu. Objektivoituva maailma taas joutuu kokonaan uudenlaisen
tutkimuksen kohteeksi - todellisuuden objektivoimisesta kehittyy
empirismi, ja luonto valjastetaan hyötykäyttöön
löytämällä luonnonlait ja soveltamalla niitä.
Kartesionismissa asettuvat siis vastakkain Minä ja Maailma, ja
tätä ajatusjäsennystä saamme
viime kädessä kiittää siitä
valtavasta dynaamisesta muutoksesta, joka uudella ajalla on
tapahtunut. Kartesiolaiset dualismit ovat kuitenkin tuoneet mukanaan
paitsi hyvänä koettua kehitystä, myös
individualistista sokeutta, joka toisaalta estää meitä
saavuttamasta tavoittelemiamme perustavanlaatuisia sosiaalisia
ihmisoikeuksia, toisaalta tekee meidät kyvyttömäksi
näkemään oman järkiajattelumme rajoituksia ja
tiedonfilosofisia harhojamme.
Filosofian oppikirjat eivät
juurikaan noteeraa kartesionismin ydintä, vaan keskittyvät
Descartesia tarkastellessaan mm. tämän erittelyihin Ruumiin
ja Sielun eroista. Tälle olennaisen sivuuttamiselle on syynsä,
jotka niinikään liittyvät Minä ja Maailma
-dualismin myöhemmin mukanaan tuomiin ajatusharhoihin. Subjektin
eriytyessä ja maailman objektivoituessa syntyy empirian
tarvitsema tarkasteluetäisyys Tutkijan ja Tutkittavan välille
- ja tämän etäisyyden vahva idealisoiminen tuottaa
sitten harhan inhimillisistä rajoituksista vapaasta Tutkijasta
ja Täydellisestä Objektiivisuudesta. Nämä ideat
ovat niin vaikuttavia, ettemme enää pysty näkemään
omaa kartesionistista ajattelulaatuamme johdonmukaisen historiallisen
kehityksen askelmana, vaan se irtoaa juuriltaan, ja kuvittelemme
edustavamme jotakin omaehtoista ja rasitteetonta. Tarkastelemme
menneitä aikoja vain oman ajattelumme tasossa. Näin
menetämme kehityssisällöt ja käsiimme jäävät
käsitteellis-opilliset sisällöt. Siksi emme näe
olennaista Descartesissa, vaan kirjaamme hänet koulukirjoihimme
vain miehenä, joka löi kiilan Materian ja Hengen väliin
ja kenties tahtomattaan loi pohjan uudella ajalla nousseelle
materialismille.
Descartesin ajatushistoriallista merkitystä
eriytyvän Subjektin ja Objektivoituvan todellisuuden ongelman
ratkaisussa voidaan verrata hänen aikalaiseensa Spinozaan ja
tämän kehittämään vastaavaan, aivan saman
aikalaisongelman ratkaisuun. Spinozan ratkaisuyritys kääntyy
jokseenkin päinvastaiseen suuntaan kuin Descartesin pyrkimykset.
Siinä missä Descartes kylvää oman “metodinsa“
siemeniä jotka kasvaessaan erottavat Minän ja Maailman
toisistaan yhä selvemmin, siinä Spinoza konstruoi
merkillisen kaikenläpäisevän yhteyden Minän ja
Maailman välille. Kun kartesionismissa Tekijä ja Kohde
eriytyvät, Spinozan maailmassa Luoja ja Luotu sulkeutuvat
toistensa immanenttiseen syleilyyn. Vaikka ratkaisu on totaalinen
kontrapunkti sille mitä Descartes esitti, voimme nähdä,
että se on ratkaisu nimenomaan samaan, ikään kuin ajan
ilmassa olleeseen, ehkä koko tuhatvuotisen keskiajan
depersonalisaation turtuneessa unessa ratkaisuaan odottaneeseen
ongelmaan.
Jos haluamme havainnollistaa
kausaliteettiajatteluun uudella ajalla kehittyvää
dynaamista draivia, voimme nostaa opillisella tasolla tarkasteluun
toisen filosofisen parivaljakon, Leibnizin ja Humen.
Leibniz
täytti maailman syysuhdeajattelulla: hänen mielestään
kaikella on syynsä, kaikki johtuu aina jostakin, eikä
mikään, ei mikään oikeasti voi olla sattumaa.
Tästä seuraa loogisesti etteivät asiat mitenkään
voisi olla muutoin kuin ne ovat, ja myös, että kaikki
mielipidekehitelmät ovat oikeita kun niitä tarkastellaan
niiden omista lähtökohdista käsin. Valistusfilosofi
Voltaire tulkitsi Leibnizin lähinnä loogisen päätelmän
elämänkatsomuksellisesti ja kirjoitti suurenmoisen
satiirinsa Candiden, jossa pilkkasi käsitystä, jonka mukaan
eläisimme “parhaassa mahdollisessa maailmassa“.
Leibniz tuskin kuitenkaan tarkoitti kausaliteettiajattelullaan muuta
kuin että syysuhteiden ketjua ei voi kuvitella muunlaiseksi kuin
aukottomaksi. Ainoa varaus on tehtävä ketjun ensimmäisen
lenkin, kaikkien syiden alkusyyn suhteen - tämä kaiken
alkusyy on looginen ajatusvälttämättömyys eli
Jumala.
Siinä missä Leibniz täytti maailman
syysuhdeajattelulla Hume puolestaan kielsi kaiken kausaliteetin.
Kausaliteetti on Humen mielestä omien korviemme välissä,
eräänlaista kuvitelmaa, jolla täytämme
havaintojemme aukkopaikat. Siis: vaikka kiväärin
liipaisimen vetoa aina seuraa pamaus, emme mitenkään
pysty täydellisesti konstruoimaan mitään aistein
havaittavaa “lankaa“, joka johtaisi
liipaisinsormesta pamaukseen. Varmuutemme siitä että
nämä kaksi aina kytkeytyvät yhteen seuraa
kokemuksestamme, mutta koska syysuhde on pikemminkin mielemme idea
eikä aisteilla tehty havainto, emme koskaan voi väittää,
etteikö jonain päivänä kivääri
saattaisi laueta äänettömästi. Koko maailman
mittakaavassa kausaliteetin kieltäminen tarkoitti sitä että
vaikka aurinko onkin tähän saakka noussut joka aamu,
saattaa tulla se aamu jolloin se ei nousekaan.
Jos
Descartesin ja Spinozan filosofioita pidetään
ratkaisuyrityksinä Minän ja Maailman dualismiin,
vastaavasti voidaan Leibnizin ja Humen kausaliteettikäsityksiä
pitää kahtena eri suuntiin pyrkivänä vastauksena
kehittyvään empirismiin. Oman aikalaisajattelumme tasolta
tarkastelunsa tekevä skolastinen koulufilosofiamme sortuu
tässäkin opillisiin näennäistulkintoihin, joiden
seurauksena sitten ko. filosofit lokeroidaan eri lokeroihin sillä
perusteella, että he vastasivat samaan haasteeseen eri tavalla.
Näin vältämme näkemästä
kokonaisvaltaista kehityskuvaa ajatushistoriasta. Tällainen
opillisuuteen rajoittuminen on varmaan tarpeen opetustoimessa, koska
vain selviä oppeja voidaan ilman tulkintaerimielisyyksiä
opettaa, ja vain opillisiksi kiinteytettyjen asioiden oppimista
voidaan kontrolloida. Mutta se on todellakin vain olennaisen sisällön
hukkaava harhakuva kehityksestä.
Leibnizin dynamiikka ja
Humen kritiikki sysäsivät molemmat empirismin kehitystä
eteenpäin. Ajatushistoriallisesti tähän kohtaan
sijoittuu kahden ns. totuusteorian rajalinja. Olemme nousemassa
syvästä menneisyydestä, jolloin ajattelun sisäinen
koherenssi näytteli pääroolia siinä miten
rationaalisuus sai muotonsa. Antiikissa “tosiolevainen“
ja kautta koko keskiajan aina käsiterealismin vähittäiseen
syrjäytymiseen ja nominalismin voittoon asti
nimenomaan ajattelun sisäinen kiinteys ja ristiriidattomuus oli
tärkein totuudellisuuden kriteeri. Empiria merkitsee
korrespondenssin, so. ajattelun sisäisten tekijöiden ja
ulkomaailman keskinäisen vastaavuuden korostamista. Siinä
missä aiemmin oli todistusvoimaa omannut vain sisäisten
ideoiden lujuus ja yhtenäisyys, siinä uusi aika luo uuden
tutkimusulottuvuuden, jossa todistus saa vahvistuksensa käsitteiden
(käsitysten) ja mitattavan, objektivoidun todellisuuden
vastaavuudessa. Descartes ja Spinoza sijoittuvat vielä
koherenttisen totuuden maailmaan, Leibniz ja Hume raivaavat molemmat
omalla tavallaan ryteikköjä korrespondenssin tieltä.
9.
Kulttuuri-ihmisen varhaisinta kehitysvaihetta voitaisiin sanoa
primitiivis-maagiseksi, koska ajattelun maaginen, kaikkea yhteen
sitova ominaisuus on tällöin vallitseva. Havainnot
irrottavat kohteet taustoistaan, ja näiden kohteiden varaan
rakentuvat sielun kaksisuuntaiset ajatusliikkeet. Incorporoiminen,
sielullinen sisäistäminen, saa peilikuvakseen
ulkoistamisen, projektion. Se mitä otetaan “sisään“
ja hyväksytään “minän“
rakennusaineeksi edustaa “hyvää“, kun taas
“paha“ pyritään torjumaan pois ja karistamaan
mielestä. Paha projisoidaan ulkomaailmaan. Tämä
vuorovaikutteinen mekanismi toimii yhtä lailla suhteessa
ulkoiseen todellisuuteen kuin kanssaihmisiin, joten tämä
tuntemuksille perustuva sieluntoiminto on sekä tiedon että
moraalin alkutekijä. Taustalla vaikuttaa aina magia, joka tekee
kaikesta ajattelustamme niin sanotusti “holistista“,
kokonaisvaltaista.
Käsitteellisen ajattelun suhteen tämä
kehitysmalli tarkoittaa, että tilannekohtaisiin, kiinteisiin,
niin sanotusti “naturalistisiin“ kieli-ilmauksiin kasvaa
tiettyä magian sallimaa väljyyttä. Syntyy edellytykset
yleiskäsitteille. Pyrkimys “minän“ eheyteen ja
sisäisen maailman koherenssiin jarruttaa varsin tehokkaasti
alkukantaisen ihmisen aktiivista tiedonhankintaa. Sille syntyvät
edellytykset vasta myöhemmin - lopullisesti eurooppalaiselle
ihmiselle nuo mahdollisuudet aukeavat vasta uuden ajan myötä.
Alkuperäinen naturalismi ei ajattelustamme häviä
koskaan. Siinä saavat suggestiiviset signaalit ensimmäisen
käsitteellisen muotonsa. Käsitteellisen ajattelun
kehityksen rinnalla kulkee toisena paralleelina laumasidonnaisuuden
asteittainen höltyminen. On ymmärrettävää,
että magia ulkoistuu koskemaan laumakiinteyttä - tapahtuu
valtarakenteiden erityinen pyhittäminen. Tässä
kehitysvaiheessa sisäistetty “hyvä“ ja
ulkoistettu “paha“ mielenkiintoisella tavalla voivat
yhtyä kaksiarvoisessa “Tabussa“, jossa maaginen
sielunrakenne ilmenee esimerkillisesti.
Yhä vieläkin,
silloin tällöin, onnistuu joku raakaa naturalistista kieltä
viljelevä kirjailija tai tehoefektejä tavoitteleva
taiteilija järkyttämään suurta yleisöä
ja provosoimaan esiin tyypillisiä torjunta- ja
puolustusreaktioita, joiden voidaan tarkemmassa tarkastelussa havaita
palautuvan alkulauman ehdottomaan sosiaaliseen sidonnaisuuteen.
Mitenkään muuten ei nimittäin ole tulkittavissa se
sävy joka tuohtumuksella aina on. Liian radikaalien ja rohkeiden
efektien esittäjät vaiennetaan nimenomaan konservatiivisten
yhteiskunnan tukipylväiden toimesta ja vetoamalla
vakiintuneisiin sovinnaiskäsityksiin ja hyvään makuun.
Tunnevaltainen torjunta muuttuu joskus nopeasti hallitsemattomaksi
raivoksi. Tällaisessa reaktiossa voimme yhä aistia sen
primitiivisen aggression, joka oli tarpeen alkulauman kiinteyden,
sosiaalisten sidosten ja hierarkian jatkuvaksi ylläpitämiseksi.
Jollei alkuihminen olisi hallinnut uhkaavia eleitään, emme
olisi lajina selvinneet - lajinsisäinen aggressio olisi tuhonnut
meidät. Mutta elämää säilyttävät
voimat, rauhan ja kehityksen voimat, ovat osoittautuneet väkevimmiksi
kuin elämää tuhoavat aggressiot, ja niin olemme
nousseet korkealle kulttuurievoluutiomme tikkailla. Jotain omassa
eurooppalaisessa ajattelussamme on kuitenkin vialla, kun emme enää
pysty näkemään yhteisyyttä juuri missään,
ja kaikki korkeimmat ja parhaimmat hengenkykymme käytämme
keskinäiseen kilpailuun ja toinen toisemme kampittamiseen.
10.
Meille on siis lajityypillistä - on meihin jokaiseen
sisäänrakennettu - alkukantainen sosiaalisten signaalien
suggestiivinen ehdottomuus. Miten tämän sosiaalisen
ominais- ja mielenlaatumme kaikki seuraukset tulisivat tajutuiksi?
Voimmeko kenties tehdä myös pitemmälle meneviä
johtopäätöksiä? Esimerkiksi: niin kauan kuin
“totuus“ on perustaltaan koherenttista, se on,
paradoksaalista kyllä, ikään kuin sosiaalisesti
sitovampaa. Kun se muuttui uudella ajalla ratkaisevasti
korrespondenttiseksi, siitä tuli paradoksaalisesti vähemmän
mihinkään sitoutunutta. Kärjistetysti: jos
totuudellisuuden ehdot ovat omien korviemme välissä,
tällaisella totuudella on sosiaalisesti yhdenmukaisuutta vaativa
ominaisuus. Jos taas totuudellisuuden kriteerinä on väitteen
yhtäpitävyys todellisuudesta tehtyjen havaintojen kanssa,
tällainen totuus voi olla pikemminkin ihmisiä toisistaan
erottava, so. epäsosiaalistava tekijä, eikä, kuten
luulisi, kaikkien kiistattomasti hyväksymä yhteinen
lähtökohta. Ehkä jokin tämänkaltainen
taustavaikuttaja tulee näkyviin vieläkin selvemmin, jos
astumme historian tikapuilla tarpeeksi monta askelmaa taaksepäin
ja tiedollisten totuuksien asemesta ajattelemme vaikkapa puhtaasti
uskonnollisia totuuksia.
Alkuihmisen ajattelulaatu on
uskonnollinen. Yleistävä käsitteenmuodostus, so.
ensimmäiset yleiskäsitteet, merkitsivät jumaluuksia.
Näissä käsitteissä elivät maagiset
merkityslaajentumat, ja ne pyhittivät myös sen vallan,
jolla alkulauma organisoitui. Lauman ominaisuudet, Tahto ja Valta,
sisäistyivät ja kehittyivät pitkässä
prosessissa yksilöominaisuuksiksi, mutta yhä vieläkin
Jumalat ja Valta muodostavat keskinäisen liiton. Eurooppalaisen
ajattelun tuhatvuotinen keskiaika ja sen teokraattinen
maailmanjärjestys muodostaa merkillisen kivettyneen dokumentin
siitä kuinka kokonainen manner hypnotisoitui raamatullisin
suggestioin unenkaltaiseen pysähdyksen tilaan. Kristillisen
kulttuuripiirin rinnalla elää islamin maailma, jossa
kivettyneisyys yhä jatkuu tänäkin päivänä.
Me ihmettelemme tapaa jolla uskonto ja valtiollinen järjestys
muodostavat arabikulttuureissa ja joissakin muissa
muhamettilaisissa maissa elimellisen yhteyden, mutta tämä
keskinäisyhteys on samankaltaista, joka kivetti kristillistä
maailmaa keskiajalla. Siinä ei ole mitään mikä ei
palautuisi yleisinhimillisiin lähtökohtiin. Valta on aina
Pyhitettyä, ja siellä missä Valta palautuu
alkuperäiseen sosiaaliseen ominaisuuteensa kuvaan kuuluu, että
sitä legitimoivat opit, joihin liittyy sekä ankara sisäinen
koherenssi että vaatimukset lujasta ulkoisesta
yhdenmukaisuudesta.
Kun uusi aika tuo mukaan uuden
maailmanjärjestyksen, Subjektin eriyttävän ja
todellisuuden Objektivoivan kartesionismin, eurooppalaiselle
näyttämölle nousevat Yksilöt, joiden
ylevöittäjänä Nietzsche sittemmin kruunaa
itsensä. Luulisi, että nyt kaikki totuuden sisäänlämpiävään
koherenttisuuteen ja sitä vastaavaan ulkoiseen yhdenmukaisuuden
paineeseen liittyvät historialliset rasitukset raukeaisivat, ja
uusi Yksilö olisi todellakin nietzscheläinen Vapaa Henki,
jota rajoittaisivat vain hänen omat ennakkoluulonsa ja suurille
hengille sopimattomat pidäkkeet. Näin ei kuitenkaan käy,
koska Yksilö ei koskaan vapaudu taakse jätetyistä
kehitysvaiheista, vaan ne elävät yhä hänessä
toisiaan jatkuvasti läpäisevinä kerroksina. Kaiken
takana on sama vanha magia, ja vaikka vaikuttaa siltä että
uudella tavalla rationaalinen ajattelu valloittaa maailman, itse
asiassa ikuiset, primitiiviset mekanismit elävät uusien
muotojen munankuorissa.
Totuuden uusi muoto, korrespondenssi,
pyrkii hylkimään kaikkea ajattelulle ominaista magiaa, ja
opillisella pintatasolla asiat saadaankin näyttämään
siltä että magia olisi eliminoitu. Tämä on
kuitenkin vain harhaa, koska magiaa ei voida riisua edes kaikkein
korkeatasoisimmasta abstraktista ajattelusta. Näin muodostuu
mitä kipein kuilu uusien “luonnontieteellisten“
totuuksien ja sen magian väliin joka tunnistamattomana ja
tunnustamattomana taustavaikuttajana tekee maailmasta mielekkään.
Eurooppalainen ihminen saa käsiinsä luonnontieteen
metodit, ja vaikka ne mahdollistaisivat hänelle maailman
muuttamisen paratiisiksi, käytännössä hän
lisääntyvän yksilöllisyytensä myötä
menettää sosiaalisia kykyjään. Uusi aika
valjastaa nimenomaan Yksilön vetämään lisääntyvän
aineellisen hyvinvoinnin rattaita. Ne opit, joilla Yksilö omaa
käyttäytymistään selittää ja oikeuttaa,
jättävät yleisen hyvinvoinnin määrittelyt
näkökentän sokeaan pisteeseen. Mitä pitemmälle
Subjektin eriyttänyt kartesionismi, Yksilön pyhittänyt
liberalismi, ja niihin perustuva uusi maailmanuskonto, Talous,
kehittyvät, sitä pahempaan ja hallitsemattomampaan
kaaokseen Omasta Vapaasta Tahdostaan kiinni pitävä ja
Valtaa rakastava Yksilö globaalisoituneen maailmansa saattaa.