takaisin

Ihmisen tahto valtaan



1.


Hypnoosi-ilmiöstä ei ole kaikenkattavaa teoriaa. Ilmiön olemassaoloa tuskin kukaan kuitenkaan vakavissaan kiistää. On hieman ihmeellistä, ettei itse ilmiöstä juuri mitään ole selitetty, eikä selityksiä suureen ääneen edellytetä, vaikka hypnoosia käytetäänkin vähän kaikenlaisten asianharrastajien toimesta yhdessä jos toisessakin tarkoituksessa. Hypnoosinäytökset ovat joskus aika hurjia ja huvittavia. Niihin suhtaudutaan kuitenkin lähinnä erityislaatuisena viihteenä, eivätkä nekään herätä hämmästyksen lisäksi syvempää tarvetta hypnoosin teoreettiseen tarkasteluun. Ehkäpä yleisesti hyväksytään hypnoosi jonkinlaisena “annettuna“ inhimillisenä kuriositeettina. Hypnoosin salat vaipuvat jonnekin ihmismielen pimentoihin, ja siellähän on jo entuudestaan paljonkin sellaista mistä tuskin koskaan lopullista selkoa saadaan.

Mitä sitten oikein tiedämme hypnoosista - varmuudella? Esimerkiksi sen, että kyseessä on omalaatuisensa tajunnantila, joka jotenkin muistuttaa unta kuitenkaan sitä olematta. Ja että tämä tajunnantila saadaan aikaan monella tavalla, esimerkiksi pään verenkierron ja tasapainoelinten rajulla fyysisellä manipulaatiolla. Mutta jotenkin “luonnollisempana“ pidetään sitä että hypnotisoitava rentoutuneessa tilassa kuuntelee hypnotisoijan suggestioita ja kuin huomaamattaan vaipuu transsiin. Transsitila voi olla joko kevyempi - ikään kuin se koskettaisi vain mielen pintakerroksia - tai sitten syvempi, jolloin hypnoosissa annetut suggestiot toteutuvat ehdottomina ja pakonomaisesti.

Suggestiot vaikuttavat tehokkaimmin silloin kun ne esitetään toteamuksen, ei käskyn muodossa. Tämä varsin outo seikka ei voi olla merkityksetön. Se viittaa siihen, että hypnotisoijan ja hypnotisoitavan välillä ei olekaan arkielämästä tuttua yksilöiden välistä hierarkkista käskijä-käskettävä - suhdetta, vaan jotain aivan muuta. Oman käsitykseni mukaan tämä “jokin muu“ on aivan olennainen hypnoositilan luonnetta valaiseva seikka. Hypnoottinen tajunnantila on jotain joka sijoittuu sellaiseen “minän ja maailman“ tai “minän“ ja “sinän“ perusjäsennykseen, jossa asiat ja vuorovaikutus vain “tapahtuvat“ - vailla kaikkia laatumääreitä, välittömästi, ongelmattomasti, mutta ehdottomasti. Tätä kuvaavia käsitteitä ei normaalitietoisuudessamme ole.

Suggestioiden vaikutusmekanismia on ainakin vanhemmassa alan kirjallisuudessa selitetty mielikuvien synnyn pohjalta. Kun luomme aivoissamme mielikuvan jostain konkreettisesta asiasta, esimerkiksi jostain esineestä, tällaisen mielikuvan syntyminen ja “esillä“ pitäminen eivät välttämättä rekrytoi elimistössämme esiin mitään ko. kohteeseen liittyviä ruumiintuntoja. Jos kuitenkin hypnotisoija antaa hypnotisoitavalle suggestioita, jotka liittyvät suoranaisesti ruumiintuntoihin - siis sellaisia kuin “olet väsynyt, kaikki jäsenesi tuntuvat painavilta...“ - näitä mielikuvia ei voi luoda saamatta samalla aikaan elimistöllistä reaktiota. Näin siis ikään kuin pakotetaan ja provosoidaan ruumis mukaan hengen ehdotuksiin. Itse asiassa esim. säännöllisen nukkumaanmenon rituaaleihin liittyykin itsesuggestiota.

Suggeroinnillaan hypnotisoija ohittaa jonkin kerroksen hypnotisoitavan ajattelusta, huijaa hänen aivojaan, harhauttaa tietoisuuden tai palauttaa sen johonkin enemmän unenomaiseen kehityksen varhaisvaiheeseen -- mutta jos tuolle ohitettavalle mielen komponentille pitäisi antaa nimi, epäilemättä kysymyksessä olisi nimenomaan Tahto. Hypnotisoija “pelaa ulos“ tai käytännössä omii itselleen hypnotisoitavan Tahdon, ja kun tämä on tapahtunut, kaikki mitä hypnotisoija ääneen esittää, toteutuu hypnotisoidussa lainvoimaisella ehdottomuudella.

Se, että ehdottomasti tehokkaimpia ovat nimenomaan toteamuksen muodossa annetut suggestiot selittyy mahdollisesti sillä, että hypnoottinen tajunnantila merkitsee kehityksellistä regressiota primitiivisessä alkulaumassa vallinneiden sosiaalisten reaktioiden asteelle. Alkulauman selviämisen ja hengissäpysymisen ehtona oli, että koko lauma seurasi johtajauroksen antamia hälytys-, hierarkia-, tms. signaaleja välittömästi ja niitä mitenkään kyseenalaistamatta. Koko laumalla saattoi siis olla ainoastaan yksi Tahto. Juuri tämänkaltainen “sosiaalinen“ tahtotoiminto vaikuttaa hypnoositilassa. Siinä ei siis ole kyseessä vain hypnotisoijan ja hypnotisoitavan keskinäinen vuorovaikutussuhde, vaan nimenomaan tietyillä ehdoilla, tietyllä regressiivisellä kehitystasolla elvytetty lajityypillinen yhteydenpitomekanismi. Toteavassa kielimuodossa annettu suggestio vastaa signaalia.

Näin ollen saamme uuden näkökulman myös siihen mitä ihanteellisessa tapauksessa olemme tottuneet nimittämään yksilölliseksi ja “vapaaksi“ Tahdoksi. Siinä näyttäisi olevan sisäänrakennettuna sellainen varhaiseen lajinkehitykseen kuuluva ominaisuus, joka tekee siitä lähtökohtaisesti niin sanotun sosiaalisen muodosteen. Meillä on epäilemättä vahva taipumus idealisoida “vapaata“ Tahtoa yksilöominaisuutena, mutta lajimme sosiaaliseen peruslaatuun kuuluvaksi tosiasiaksi jää, ettei Tahtoa koskaan voida riisua puhtaaksi laumakäyttäytymiseen palautuvista mekanismeista.



2.


Yksi Nietzschen puhtaaksiviljellyistä pääteeseistä, jota hän ja hänen opetuslapsensa ja kommentaattorinsa monin variaatioin pateettisesti toistelevat, kuuluu: Ihmisellä on tahto valtaan. Sanoessaan näin filologi-Nietzsche, jonka teoksissa esiintyy jopa sivunmittaisia erittelyjä jonkin tietyn käsitteen sisällöllisistä vivahteista, käyttää epäröimättä ja erittelemättä kahta käsitettä, jotka eivät oikeastaan ole edes eri käsitteitä, vaan palautuvat samaan lajinkehitykselliseen alkuperäiseen ykseyteen.

Primitiivisessä laumakäyttäytymisessä ilmenee vain yksi Tahto tai yksi Valta, joka personoituu lauman johtajauroksessa. Jos johtaja kuolee, hänen tilalleen astuu seuraaja, eikä Vallan määrä tässä sosiaalisessa mekanismissa muutu. Lauma on siis se yksikkö, jonka ominaisuuksia ovat Tahto ja Valta, nämä perimmiltään yhtä ja samaa tarkoittavat käsitteet. Tahto ja Valta kiinteyttävät lauman rakenteen. Vaikka ihmislauma onkin hajanainen, eikä mitenkään verrattavissa esimerkiksi salamannopeita käännöksiä tekevään kalaparveen, myös ihmisyksilöiden siteet toisiinsa ovat yhtä kiinteitä kuin parvikalojen liikkeet. Tämä nähdään hypnoosissa. Hypnoosissa annettujen käskyjen ehdoton toteutuminen on Tahdon ja Vallan alkuperäisten mekanismien havainnollista jälkivaikutusta.

Nietzschen teesi on opettavainen, jos haluamme analysoida Uuden Ajan individualismin mukanaan tuomia ajatusharhoja. Mutta kunnollisen ajatustyön mahdollistamiseksi tarvitsemme pitkän historiallisen rekonstruktion käsitteellisen ajattelun ja kielen kehittymisestä alkulauman signaalitasolta alkaen. Joudumme miettimään esimerkiksi senkaltaisia kysymyksiä kuin missä mielessä antiikin platoniset ideat vielä olivat signaaleja. Antiikin ihminenhän koki ongelmana sen kumpi oli tosiolevaa: Maailma vai Ajatus? Keskiajan ihmiselle luontainen ajatusjäsennys oli kuvitella Maailman muodostuvan Jumalan ajatuksista, eikä yksilöä itsenäisenä omaehtoisena toimijana ollut keskiajalla olemassa. Todellisuuskokemus oli niin kutsutusti depersonalisoitunut. Uuden ajan kartesionismi eriytti Subjektin ja objektivoi Maailman, ja samaan kehityskuvaan kuuluu, että yksilö menetti terveen yhteyden oman lajinsa sosiaaliseen perusluonteeseen. Uusi aika teki Yksilöstä ajattelijan, ja tällaisen Ajattelijan myös Nietzsche halusi ylevöittää. Harhaista Ajattelijan vallanhalussa on se että se perustuu epäsosiaalisuuteen.

Yli-Ihmisessä kiteytyvät Tahto ja Valta. Nämä ominaisuudet määräytyvät tässä ajattelussa suhteessa muihin ihmisiin. Nietzsche puhuu “laumasta“ halveksuen. Yli-Ihmisen silmissä lauma merkitsee vain orjia ja palvelijoita, se on vain tarpeellinen matto jonka yli kävellään. Ironia havaitaan kun tajutaan, että Yli-Yksilössä idealisoidut ominaisuudet, Tahto ja Valta, eivät olisi mahdollisia - ne eivät olisi koskaan siemenistään kehittyneet - ellei ihminen olisi lähtökohtaisesti laumaeläin.



3.


Kun hypnotisoija varastaa hypnotisoitavalta Tahdon ja ottaa tämän Valtaansa, tapahtuu primitiivisen lajihistorian rekonstruktio. Se tapa, jolla regressiivinen mekanismi kuitenkin sallii kaikkein korkeimpienkin sielunkykyjen käytön, kertoo jotain olennaista ajattelumme rakenteista. Vuorovaikutus hypnotisoijan ja hypnotisoidun välillä käyttää regressiivistä kanavaa, mutta sen rinnalla ristiriidattomasti voi esiintyä mitä kirkkainta ja kehittyneintä ajattelua. Hypnotisoitu voi parhaassa tapauksessa esimerkiksi muistaa asioita paremmin, tehdä selvempiä havaintoja tai suorittaa aukottomampia päättelyjä kuin mihin hän normaalissa tajunnantilassa pystyisi.

Syvätranssia pidettiin aikoinaan “telepaattisena“ kanavana, koska hypnoositilanteessa usein erehdyttävästi vaikuttaa siltä kuin syvätranssiin vaivutettu koehenkilö miltei sanomattakin aavistaisi mitä hypnotisoija häneltä odottaa. Suggestiot voivat olla ylimalkaisia, mutta se mitä niillä tarkoitetaan tulee täydellisesti ymmärretyksi. Hypnoositilanne on kuin satua, jossa haltiatar osaa toteuttaa toivojan kolme toivomusta juuri sellaisina kuin tämä on niitä mielikuvituksissaan kehitellyt -- vaikka ilmaiseekin ne haltiattarelle vain parilla sanalla. Tämä suggestioiden merkityssisällön täydellinen välittyminen on jälleen yksi hypnoosi-ilmiöön liittyvä outo yksityiskohta, joka vaatisi selityksensä. Miten on mahdollista, että signaalitason viestintä on niin hienovaraista ja välittää käsittämättömän määrän vivahteita?

Mitään varmaa vastausta tähän ei ole. Voidaan vain viitata muutamaan mahdollisuuteen.

Ensinnäkin voitaisiin kysyä, miksi yleensäkään oletamme, että primitiivisen tason viestintä olisi vähemmän vivahteikasta kuin niin sanottu kehittynyt, kielellis-käsitteellistä jäsennystä hyödyntävä vuorovaikutus? Esimerkiksi primitiiviset kielet ovat tyypillisesti määrättömän runsasilmauksellisia -- vasta kehittyessään kielet karsivat “naturalistista“ ilmaisuvoimaansa, kun yleiskäsitteet tulevat käyttöön. Ehkä “kehitys“ onkin pikemminkin typistänyt kykyjämme tajuta vivahteita kuin rikastuttanut niitä?

Toisaalta voidaan päätyä ajattelemaan, etteivät mielikuvamme kehityksen “tasoista“ ehkä ole aivan oikeanlaisia. Ehkä “kehityksen taso“ ei muodosta mitään koko persoonallisuutta huuhtelevaa vedenpintaa, joka aikojen kuluessa olisi vain noussut. Psyykessä varhakantaiset ja myöhäsyntyiset kehitysvaiheet voivat läpäistä toisiaan ja elää keskenään hyvässä sovussa ja toisiaan tukien. Jokin primitiivinen ominaisuus voi olla olennainen rakenneosa jotakin niin sanotusti korkea-asteista abstraktia ajatteluamme. Ajatusapparaattimme saattaa hyödyntää yhtä lailla primitiivistä magiaa kuin kirkkainta mahdollista rationaalisuutta. Tätä kehitystasojen toisiaan läpäisevää ominaisuutta emme jostain syystä selvästi näe -- ehkä juuri siksi, että tämänkaltaisten yhteyksien näkeminen ei vastaa nykyisen rationaalisuutemme paradigmaattisia malleja. Kuten Nietzsche ei nähnyt Tahdon ja Vallan yhteistä maaperää, samaan tapaan me kaikki ajatushistoriallisen individualismin lapset pyrimme ottamaan kaikki käsitteelliset elementtimme “annettuina“ ja autonomisina, ja iso osa pohdiskeluistamme muodostuu näennäisyyksien keskinäissuhteiden määrittelyistä.



4.


Vastakohtaisuudet ovat itse asiassa se kaava jonka mukaan meidät ihmiset on monessa suhteessa rakennettu. Ehkä kaikki tietoisuutemme on tietoisuutta vastakohdista. Ikään kuin jossain kehityksemme “alkuräjähdyspisteessä“ esimerkiksi itku ja nauru olisivat olleet sama asia - ilmeliikkeinä ne käyttävät samoja hermoja ja lihaksia - ja kehitys tarkoittaisi vain sitä että ne loittonevat toisistaan ja niiden väliin muodostuu asteikko, mitta-akseli. Sekä elimistöllinen apparaatti että siitä heijastuvat psyykkiset ominaisuutemme toistavat vastakohta-asetelmia. Kaikki mitä meissä tapahtuu tuntuu perustuvan jonkinlaisen luonnollisen tasapainotilan tavoitteluun, jossa vastakohtaiset ääritilat pyrkivät kumoamaan toistensa vaikutusta. Fyysinen ja psyykkinen rakenteemme voisi periaatteessa muodostua loputtomasta määrästä erilaisia ja toisiinsa enemmän tai vähemmän kytkettyjä vaakoja, jotka jatkuvasti yrittävät säilyttää jonkinlaisen keskinäisen tasapainon.

Esimerkiksi: näkeminen perustuu siihen että tietyn aallonpituuden omaava valo saa sille herkistyneessä silmän näkösolussa aikaan kemiallisen muutoksen, joka kallistaa tavallisesti tasapainossa olevien aineiden vaakakuppeja. Mutta kun katsomme tarpeeksi kauan vaikkapa punaista väriläiskää, silmämme näkösolut “väsyvät“ tuottamaan tämän väriärsytyksen aiheuttamaa hermokemiallista muutosta. Tasapainotila palautuu, eikä vain palaudu, vaan vaakakupit heilahtavat jopa ohi nollapisteen -- ajaudutaan toiseen äärilaitaan, jolloin “näemme“ vihreätä.

Samoin on laita miltei kaikessa mitä elimistössämme tapahtuu, ja - hyvin, hyvin, hyvin periaatteellisesti ottaen - aistimukset, reaktiot, tuntemukset, tunteet ja ajatukset toimivat kaikki saman kaavan mukaan. Punaista ja vihreää vastaavat myös hyvä ja paha olo, ilo ja suru, rakkaus ja viha, jne -- kaikki nuo tunteiden vastakohtaparit. Niissäkin toistuu elämän peruskaava.

Sanotaan, että tunteet ovat jotain primitiivisempää, ikään kuin “elimistöllisempää“ kuin ajattelu. Totta onkin, että tunteita aikaansaa meissä elimistöllinen apparaatti, johon jonkin verran voidaan ulkopuolelta kemiallisesti vaikuttaa. Mielialoja ja tunteita voidaan periaatteessa manipuloida. Ehkäpä piankin pystymme tuottamaan tiettyjä tunteita tietyillä lääkeaineilla? Tämä ei tunnu meistä täysin utopistiselta ajatukselta. Ajattelun autonomiasta sen sijaan olemme vakuuttuneita: emme usko että millään aineilla saisimme päähämme tiettyjä ajatuksia. Suhteellisuusteoriaa ei voi ostaa pilleripurkissa. Mutta ovatko ajatukset yleensä kuitenkaan loppujen lopuksi niin erilaisista rakennusaineista tehtyjä kuin tunteet?

Kuten tunteet muodostavat vastakohta-asteikoita, ja kuten tunteilla reagoimme laidasta laitaan, samoin tiedolliset käsitteemme muodostuvat vastakohtapareista, ja koko tiedonhankintamme toteuttaa perustavanlaatuisesti kysymyksen ja vastauksen vuoropuhelua. Se mitä sanomme ajatteluksi ei perustavanlaatuisissa toimintamekanismeissaan irtoa kovinkaan kauas tunnepohjalta. Ehkä mitään rajaa niiden väliin ei voi vetää. Sellainen raja olisi vain jonkin alkuperäisesti yhtenäisen jakamista kahteen harhaiseen käsitteelliseen lokeroon -- kuten Nietzschen puheet Tahdosta ja Vallasta.

Tahto ja Valta -- Tunteet ja Ajatukset. Ehkäpä tunteet elävät myös ajattelun ja käsitteiden sisällöissä. Ajatuksia ei ehkä voida riisua tunteista sen enempää kuin Chamisson kirjan sankari onnistui vapautumaan omasta varjostaan.

Käsitteellisen ajattelun kehittyneimpänä muotona pidämme järkiajattelua, esimerkiksi puhdasta muodollista logiikkaa tai matematiikkaa, ja on tietysti tiedonfilosofinen tuhannen taalan kysymys, voidaanko formaalinen taso jotenkin “täydellisesti“ irrottaa ja irtileikata muuttuvista sisällöistä. Kehityshistoriallinen vastaus tähän on ettei voida. Kuten yksilön “vapaa“ Tahto tai johtajan “Valta“ välttämättä edellyttävät primitiivisen komponentin mukanaoloa, samoin edellyttää formaalilogiikka sisältöjen olemassaolon. Muotoja ei koskaan voisi olla ilman sisältöjä.

Ehkä meidän pitäisi näistä yleisistä lähtökohdista käsin päätyä määrittelemään uudelleen mm. hyvän ajattelun ominaisuuksia? Vaikka kaikki analysoimamme materiaali herättääkin toistaiseksi enemmän kysymyksiä kuin mitä pystymme muotoilemaan vastauksia, jotain saatamme selvästi nähdä. Kaiken esitetyn perusteella näyttää ainakin siltä että hyvä ajattelu edellyttää kaikkien kehityshistoriallisten kerrosten ja myös niin tunteiden kuin käsitteellisen ajattelun työkalujen olevan ajatustyössä läsnä ja käytössä.

Palatkaamme vielä hetkeksi hypnoosi-ilmiöön. Yleinen väärä käsitys on, että syvätranssiin vaipuisivat varsinkin jotenkin “heikkotahtoiset“ tai muuten hengenvoimiltaan ja -kyvyiltään “vähäiset“ yksilöt. Psykiatri Reima Kampman teki kuitenkin sivupersoonailmiötä selvittäneen tutkimuksensa yhteydessä sen uuden havainnon, että syvätranssiin vaipuivat (ja eniten esiinsuggeroituja sivupersoonia tuottivat) nimenomaan psyykkisesti ehjät ja terveet koehenkilöt. Tämä tutkimustulos ansaitsee runsaasti lisäpohdiskelua. Mitä kaikkea se merkitsee?

Hypnoosia käsittelevä kirjallisuus on yksimielistä siitä että hyvän mielikuvituksen omaava ihminen on kiitollisempi hypnotisoitava kuin kuvittelukyvytön henkilö. Omat havaintonsa Kampman selitti lisäksi niin, että sekä hypnoosiin vaipuminen että varsinkin sivupersoonien tuottaminen edellyttävät persoonallisuudelta tervettä joustavuutta ja hyvää stressinsietokykyä. Mustavalkoinen jäykkä persoonallisuudenrakenne, jota ulkoisesti usein pidetään “vahvana“, siis kaavamainen tai kaavoihin rakastunut tyyppi, halki-poikki-pinoon -ihminen, ei omaa sellaista sielullista liikkumavaraa, jota tarvittaisiin hypnoositilaan.

Pitäisikö meidän sanoa: jos ihmiselle pitkässä historiallisessa perspektiivissä kehittyneet lajityypilliset henkisen suorituskyvyn läpäisymekanismit eivät toimi - jos jokin lukitsee hänen tunne- ja ajatusapparaattinsa liikkumattomaksi tai yksitasoiseksi - silloin ollaan tyhjän päällä riippumatta siitä miten näyttäviä näennäisen “vahvuuden“, Tahdon ja Vallan tai muun Hallinnan kulissit ovat.



5.


Ludwig Feuerbach kirjoittaa oivaltavasti uskontojen syntyhistoriasta. Primitiivinen ihminen näki vuoren siellä ja toisen täällä, ja kun hän näki oikein suuren vuoren, vuoren jossa oli vuoren ominaisuuksia monin verroin, hän koki sen VuoriHallitsijana tai VuoriJumalana. Tällainen hahmotus edellyttää kahden perustavanlaatuisen hengentoiminnon olemassaoloa: samuuden tunnistamista, so. invarianttisuuden tajuamista, ja toisaalta samuuden ulkoistamista, maagista merkityslaajentumaa. Nämä ovat kaiken ajattelun alkutekijöitä, ja yleiskäsitteellisen, symbolimerkityksiä sisältävän ajattelun alkeismuoto on siis uskonnollinen. Juuri siksi inhimillisessä historiassa Uskonto ja Valta, ja lopulta myös Tieto, kutoutuvat aina niin tiiviisti toistensa yhteyteen.

Luonnonjumaluuksissa kiteytyy kielen se kehitysvaihe, jossa signaalitasolta siirrytään symbolitasolle. Yleistävän hahmon- ja käsitteenmuodostuksen mekanismit syntyvät. Kaikki yleistävä käsitteenmuodostus, eli kaikki kielemme yleiskäsitteet, ovat pohjimmiltaan uskonnollista ajattelua. Alkuperäinen uskonnollisuus on siis ajattelulaatu. Mutta jopa niin sanotusti kaikkein korkea-asteisimmassa abstraktissa “tieteellisessä“ ajattelussamme hyödynnämme maagisen merkityslaajentuman mekanismia. Ajattelun kehitystasot läpäisevät jatkuvasti toisiaan. Jopa formalismit, tai varsinkin juuri ne, pohjautuvat magiaan.

Magia muodostaa eräänlaisen kaikkiallisen läsnä olevan pohjan, jolla kielen ja käsitteiden meri kelluu. Jos magia temmattaisiin alta pois, kaikki käsitteet tyhjenisivät, niin paljon kuin ne toinen toisiinsa yrittävätkin tukeutua.

Primitiivisen kielen käsitteiden erityislaatuinen “kiinteys“ liittyy toisaalta kielen naturalistisuuteen, toisaalta kielen signaaliluonteeseen. Toteavassa hypnoottisessa suggestiossa tämä merkillinen “kiinteyden“ ominaisuus yhä näyttäytyy. Naturalistisesti nimeävällä tasolla kieli ja todellisuus merkitsevät toisiaan. Orastava symbolismi rakentaa merkityslaajentumien varassa käsitteellisiä yhteyksiä. Poppamiehet samaistuvat luonnonjumaluuksiin, solmivat liiton niiden kanssa, ja suoraan heidän hallussaan olevien taikasanojen suggestiivisesta ehdottomuudesta johtuu, että heidän langettamansa kiroukset toteutuvat. Jäänteet tästä alkuperäisestä manauksesta elävät ja voivat hyvin arkielämässä tänäkin päivänä. Ne näyttäytyvät paitsi voimasanojen käyttämisessä ja paatoksessa, myös yhtä lailla ns. katu-uskottavuuden kuin vaikkapa “tieteellisen realismin“ tavoittelussa. Katu-uskottavuus ja tieteellinen realismi ovat siis vain näennäisesti eri sarjan asenteita.

Se inhimillisen kielen ja ajattelun ominaisuus, jota voitaisiin nimittää käsitteiden “kiinteydeksi“, jää yleensä noteeraamatta kun historiaa kirjoitetaan. Se voisi kuitenkin olla historian pääroolissa. Historialliset aikakaudet muodostuvat juuri siitä että eri aikoina ihmiset ovat hahmottaneet todellisuuden eri tavoilla “kiinteiden“ käsitteiden varassa. Platoniset ideat, keskiaikainen universaalikiista joka johti realismista nominalismiin, ja viimeisenä ääripäänä Wittgensteinin myöhäisfilosofia -- siinä pitkä kehitysakseli inhimillisen ajattelun ja kielen naturalistisesta alkuvaiheesta eräänlaiseen ‘holistisen itsetietoisuuden’ tilaan.

Primitiivinen magia ja merkityslaajentumat, incorporointi ja ulkoistaminen, ovat yleisinhimillisiä kehitysominaisuuksia. Sen sijaan esim. antiikin Kreikan kulttuuri ihmishahmoisine jumaluuksineen, “ajattomine“ myyttisine, ei-kausaalisine maailmanselityksineen, on osa eurooppalaisen kulttuuripiirin ajatushistoriaa. Antiikin “ideat“ olivat kiinteytyneitä käsitteitä, jotka toimivat työkaluina yksilön jäsentäessä oman olemassaolonsa perusteita. Antiikin kreikkalaiselle esim. “pienuus“ ja “suuruus“ -- nämä määreet, jotka me ongelmattomasti koemme “laadullisina“, samalle vastakohta-akselille sijoittuvina ääripäinä -- olivat itsenäisiä ideoita, eikä ollut epäloogista tai mahdotonta, että esim. sama esine saattoi omata sekä “pienuutta“ että “suuruutta“. Tämä voitiin todistaa asettamalla esine ensin jonkin sitä suuremman tavaran rinnalle, jolloin näyttäytyi sen pienuus, ja sitten sitä pienemmän kohteen rinnalle, jolloin tuli todistetuksi sen suuruus.

Keskiajalla “kiinteitä“ eivät olleet niinkään “ideat“ kuin uskonnolliset opilliset dogmit. Maailma selittyi niiden läpi, ja koko maallinen järjestys määräytyi raamatuntulkinnallisista perusteista. Totuus oli ilmoituksenomaista. Historian pääroolia näytteli depersonalisoitunut, henkilöitymätön, ajattelu, jossa Tahto ja Valta olivat Jumaluuteen kuuluvia ominaisuuksia. Jumaluus oli kaikenkattava suuri yhteinen nimittäjä. Jos oikein sisäistäisimme keskiaikaisen depersonalisaation, emme enää suhtautuisi väheksyvästi heidän tärkeinä kokemiinsa ongelmiin, kuten esim. kysymykseen missä määrin Jeesus oli ihminen missä Jumala.

Totuudellisuuden ehdot eivät ole yleisiä vaan aina aikakauden ajatteluehtoihin, sille ominaiseen käsitteenmuodostukseen ja kielimuotoihin sidottuja. “Virhe on virhe vain tietyssä järjestelmässä“ (Wittgenstein), ja sanottakoon tässä yhteydessä, että oman aikamme ajattelu, oma kartesionistinen maailmanjäsennyksemme ja “välineellinen“ järjenkäyttömme, on joissain olennaisissa suhteissa vähintään yhtä vääristynyttä kuin keskiaikaiset kiistat dogmeista tai universaaleista -- paitsi että omalla ajattelullamme on varmasti maailman tulevaisuudelle paljon tuhoisempia seurauksia kuin mihin keskiaikaiset kaapuniekat koskaan omasivat valtaa.

Niin antiikin myyttinen maailmanselitys ja idealismi kuin keskiaikainen deprsonalisaatio ja teokratia perustuivat olennaisesti ajattelun sisäisen kiinteyden ja koherenssin tavoitteluun. Keskiaika oli outo ajanjakso juuri siksi että se näyttää ulkoisesti tapahtumattomalta ja paikoilleen pysähtyneeltä - ikään kuin aika olisi kadonnut Euroopasta tuhanneksi vuodeksi - ja koska ajattelun sisäinen kiinteys kasvoi miltei kivettymisen asteelle. Meidän on hyvin vaikeaa tai mahdotontakin ymmärtää juuri mitään siitä mitä keskiajalla tapahtui, koska oma ajattelumme on lähtökohtaisesti niin erilaista. Skolastinen uni, josta uuden ajan rationalismin voimahahmo Kant kertoi heränneensä, oli ehkä sekin jonkinlaista hypnoottista unta, ja raamattu jonkinlainen suuri unikirja, jonka mukaan todellisuutta tulkittiin.



6.


Tarkastelkaamme hieman lähemmin eurooppalaista ajatushistoriaa antiikin ajoista lähtien. Tarinankerronnallinen toisto luo mytologiat. Sankareiden tekoja kerrotaan ja kerrataan yhä uudelleen, ja sankariteoissa ilmenevä dramatiikka ja sankareiden ominaisuudet korostuvat ja pelkistyvät. Sankaritarinat ja jumaltarinat lomittuvat toisiinsa. Antiikista nykypäivään sankarilla on tuhannet kasvot, mutta samanlainen tehtävä. Alkuperäinen myytti vaikutti samastumisen kautta - tarina suggeroi kuulijat. Nämä kokivat välittömästi itsessään sen mistä myytti puhui. Primitiiviset ihmiset “ottivat sisäänsä“ yhtä lailla leijonan sydämen kuin sen rohkeuden - ja myös tarinat, jotka he elivät välittömästi, todellisuusvoimaisina, niiden alkuperäisestä tapahtumapaikasta ja -ajasta irronneina. Vaikka kreikkalaiset “tiesivät“ että Jumalat asuvat Olympoksella, tästä tiedosta ei seurannut mitään, sillä todellinen jumalien lokalisaatio oli antiikin ihmisen minuus, jossa he kokivat jumalten vaikutuksen.

Kouluhistoriamme painotusten vuoksi antiikin Kreikan mytologiat ovat meille tutuimpia, ja niissäkin näkyy hyvin myyttien tietynlainen ajattomuus. Myyteissä ei ole “aikaa“, niiden vaikutustapa perustuu samastumiseen. Antikin Kreikassa koko maailmanselitys oli myyttinen: mitä tahansa tapahtuikin, se selittyi Jumalien ja Kohtalon vaikutuksena. Meidän ei ole helppoa ymmärtää, että tästä maailmasta puuttui täysin kausaliteetti sellaisena kuin sen nykyään käsitämme. Kun selityksen painopiste oli samastumisessa, inhimilliset kyvyt ja hyveet kehittyvät valikoituneesti. Sokrates, Platon ja Aristoteles olivat ehkä hienoimpia ihmisiä mitä länsimainen historiamme tuntee, mutta he kaikki olivat nimenomaan humaaneja ajattelijoita - he eivät olleet esimerkiksi eteviä luonnontieteilijöitä. Myyttinen ajattelu ei tarjonnut luonnonhallinnan edellytyksiä.

Antiikin ajattelu kulminoitui “ideoissa“, joissa määrittyi “tosiolevainen“. Me tunnemme nämä ideat “platonisina ideoina“, ts. ikään kuin ne olisivat olleet jokin Platonin tekemä filosofinen oivallus ja sille perustuva oppi - mutta mitään opillista ne eivät tosiaankaan olleet, vaan antiikin ajattelulaatu. “Ideoissa“ kiteytyi olennainen totuus tai todellisuuden olennainen ominaisuus. Niillä ei ollut sanaluokkaa, ne eivät siis olleet mitään määrättyä käsitetyyppiä. Ne saattoivat olla yhtä hyvin olioita tai olioiden ominaisuuksia, substantiivi-subjekteja tai predikaatteja. Niitä voisi ehkä kuvata vielä jokin aika sitten suomenkielessäkin erityisellä tavalla käytetyllä ilmaisulla “esine“. Sanottiin: “Mielenkiintoni esineenä (kohteena) oli...“ Puhutaan myös “esineistymisestä“ silloin kun jokin asia saa “kiinteän“ ideanomaisen merkityksen. Antiikin ajattelun “ideat“ olivat juuri tuonkaltaisia kiinteytymiä, ja voidaan ajatella, että tällainen käsitekiinteys ilmeni läpi koko käsitteenmuodostuksen. On siis oikein sanoa, että vasta myöhemmin tälle perustalle syntyi se kirkas sanaluokkajako, jota nyt pidämme ikään kuin lähtökohtaisesti käsitteisiin kuuluvana ja alusta alkaen vaikuttaneena.

Paitsi että ideat häivyttivät ajan, so. aikaulottuvuuden siitä mikä käsitettiin tosiolevaiseksi, ne määräsivät erityisellä tavalla mm. kausaliteettikäsitystä. Aristoteleellekin vielä “syy“ oli jotakin joka sisältyi ominaisuutena olioihin, eikä vaikutussuhdetta kuvattu pelkästään teonsanoilla. Aristoteles erotti neljänlaisia “syitä“: materiaalisia, formaalisia, vaikuttavia ja finaalisia. Kuvanveistäjän tekemän patsaan materiaalinen “syy“ on kivenlohkare, formaalinen “syy“ on muodottoman lohkareen sisällä kätkössä oleva ja esiintuloaan odottava hahmo, vaikuttava “syy“ on taltan ja vasaran käyttö, ja lopulta finaalinen “syy“ on se tavoitteellisuus joka ohjaa kuvanveistäjää. Näistä “syistä“ mikään ei ollut toistaan tärkeämpi. Tällainen kausaliteettiajattelu perustuu kokonaan toisenlaiseen käsitteenmuodostukseen kuin mikä meille uuden ajan “kartesiolaisen“ rationalismin ihmisille on ominaista. Jos eläydytään “selittämisen“ ideaan antiikin maailmassa, ei ole epäselvää miksi selitys pitäytyi Jumaliin ja Kohtaloon. Ne edustivat koko totuutta kaikesta ja siinä mielessä ne muodostivat luonnollisen päätepisteen selitykselle. Eikä liity mitään ihmeellistä siihen, etteivät antiikin ihmiset millään lailla “epäilleet“ jumalien olemassaoloa tai asettaneet näiden oikkuja tai muita edesottamuksia kyseenalaisiksi. Jos he olisivat näin tehneet, he olisivat kieltäneet itsensä. Vain me, jotka ajattelemme aivan toisin, havaitsemme oman syysuhdeajattelumme avulla jumalien edesottamuksissa ilmeisiä ristiriitaisuuksia.

Aristoteelinen syllogismi näyttää silmissämme kaiken järkiajattelun lähtökohdalta, mutta pitää ymmärtää, että katselemme sitä todellakin päinvastaisesta historiallisesta perspektiivistä kuin platonisille ideoille rakentuva aikalaisajattelu, jossa yleinen ja yksittäinen olivat vielä erillisiä ideoita eivätkä toistensa sisään asettuvia joukkoja tai luokituksia. Yksi mahdollinen tapa tajuta antiikin ajattelua on laajentaa keskiaikainen käsiterealismia ja nominalismia koskeva väittely alkamaan jo antiikista, platonisista ideoista ja aristoteelisista syllogismeista. Ideat ovat käsiterealismia - niissä esim. yleiskäsitteiden, lajinimien jne, todellisuus (“tosiolevuus“) asettuu samalle lähtöviivalle kuin käsinkosketeltava kohde, yksilö. Ideoiden keskinnäissuhteiden määrittämisestä on aristoteelisessa syllogismissakin kysymys, ei niinkään siitä että yhdestä asiasta johtuisi toinen.

Omalle logiikallemme ominainen “dynaaminen“ elementti, siis se että asiat johtuvat jostakin, on antiikin maailmassa vain puutteellisesti kehittynyt. Ideassa Liikkumattomasta Liikuttajasta, johon kaikki muutos voitaisiin palauttaa, ei ilmene niinkään dynamiikka kuin ideoiden yhteensovittaminen. Näemme väärin, jos tulkitsemme Aristoteleen käsityksiä Ensimmäinen Syy -Jumalasta jonkinlaisena varhaisena versiona uuden ajan Leibnizin Ajatusvälttämättömyys -Jumalasta.



7.


Suggestiivinen käsitekiinteys on se ajattelun ominaisuus, jonka varassa on tulkittava myös keskiajan maailmanjäsennystä määräävä deduktio. Omista sielunmaisemistamme ja omista tietoteoreettisista jäsennyksistämme käsin deduktio ja induktio näyttävät päinvastaisen päättelysuunnan omaavilta logiikoilta, mutta “päättely“ on keskiajasta puhuttaessa harhaanjohtava dynaaminen termi, koska keskiaikainen deduktio oli sisällöllisesti vain yksittäistapauksen palauttamista taustalla koko ajan jo olemassaolevaan jumalalliseen totuuteen. Tämä totuus oli ilmoituksenomaista ja annettua, eikä sitä missään vaiheessa epäilty tai sen oikeellisuutta saati sitten oikeutusta kiistetty. Se oli pyhitettyä, ja tämä opillinen tai tiedollinen pyhyys muodosti läpi koko syvän keskiajan oudon vastakohdan elämänmenon arkiselle käytännöllisyydelle. Kirkonmiehet omistivat elämänsä muotoillakseen raamatullisia totuuksia, jumalallista ilmoitusta kirkastavia dogmeja, eräänlaisia opillisia “ideoita“, joiden puitteissa tulkinnalliset ongelmat saisivat ratkaisunsa. Rahvas taas koki elämänjärjestyksen aina olemassaolleena, staattisena, ajattomana. Keskiaika ikään kuin eli antiikin myytin todeksi.

Teokraattiseen maailmanjärjestykseen kuuluva paikallishallinnon vakiintunut hierarkia ja ammattikuntalaitos omalta osaltaan toteuttivat ajalle ominaista depersonalisaatiota. Yksilöllä ei ollut itseidentiteettiä omaehtoisena toimijana, hän oli säätynsä ja ammattinsa määrittelemä järjestelmän edustaja. Tällainen yhteiskuntajärjestys hyödyntää selvästi primitiiviseen alkulaumaan palautuvia sosiaalisia mekanismeja. Erona on vain, että lauman kiinteydestä vastaavat nyt suggestiivisten signaalien sijasta opillisesti kiinteytyneet uskonnolliset dogmit. Keskiaika siis ikään kuin eli primitiivisen ihmisen ensimmäisissä yleiskäsitteissä ilmenneen jumalallisen Vallan laajamittaisesti todeksi.

Keskiaikainen depersonalisaatio, siis se, miten yksilöidentiteetti katosi taustaoletusten vahvaan “todellisuuteen“, näyttäytyy meille havainnollisesti esim. suhtautumisessa noitiin. Emme jaksa lakata hämmästelemästä noitaoikeudenkäynneissä ilmenevää logiikkaa. Kuuluisaksi on tullut ns. vesikoe. Noidaksi epäilty sidottiin käsistään ja jaloistaan ja heitettiin jokeen - ja jos hän pysyi pinnalla, hän oli noita ja ansaitsi kuolemantuomion, jos hän taas hukkui, hän oli viaton. Me emme voi mitenkään käsittää, että taustajärjestelmään identifioituminen olisi määrännyt ihmisten järjenkäyttöä ja käyttäytymistä siinä määrin, että oli kaikkien - usein myös epäillyn - mielestä tärkeämpää ja “todellisempaa“ tietää oliko paholainen saanut tämän sielun valtaansa vai ei kuin se tosiasia, että oikeudenkäynti käytännössä aina päättyi epäillyn kuolemaan. Ylivoimaista on tajuta, miten tässä silmissämme irvokkaassa näytelmässä toteutui aikalaisten mielestä niin järki kuin oikeus. Logiikka on kuitenkin aina aikalaislogiikkaa, ja jos tasapuolisia ollaan, myös oma logiikkamme on oman aikamme ajatteluehtojen rajoittamaa, vaikka olemme tietysti itse sitä näkemään yhtä sokeita kuin keskiajan ihmiset omaa depersonalisaatiotaan.

Meille ominainen järkiajattelu on uuden ajan individualismin sävyttämää. Vastauksena keskiaikaisen käsitekiinteyden varassa tehdyille äärimmäisille spekulaatioille, kuten skeptikkojen epäilylle omasta olemassaolostaan, Descartes tekee oivalluksensa: “Ajattelen, siis olen olemassa.“ Tässä oivalluksessa summataan havaitsijan itsetietoinen rooli keskiaikaiselta pohjalta nousevaan olemassaolon ongelmalliseen käsitteeseen. Yhdistäminen tapahtuu siis ainakin osittain vielä käsitekiinteiden skolastisten ideoiden välillä. Mutta se mikä on tärkeää on että Subjekti nyt eriytyy ja todellisuudesta tulee tarkastelun kohde. Nyt syntyy se dynamiikka, joka oman aikamme ajattelulle ja myös päättelyllemme on ominaista. Subjekti eriytyy, maailma objektivoituu. Tässä on ilmaistuna koko uuden ajan ajattelun olennainen lähtökohta.



8.


Descartesin oivalluksen merkittävyys paljastuu, kun sitä tarkastellaan keskiajan depersonalisaatiota vasten. Kun subjekti eriytyy, syntyy individualistinen Minä, ja kartesionismin voittokulkuun uudella ajalla kuuluu jo renessanssi- ja humanistifilosofien pohjustama yksilönvapauksien ja demokratian esiinnousu. Objektivoituva maailma taas joutuu kokonaan uudenlaisen tutkimuksen kohteeksi - todellisuuden objektivoimisesta kehittyy empirismi, ja luonto valjastetaan hyötykäyttöön löytämällä luonnonlait ja soveltamalla niitä. Kartesionismissa asettuvat siis vastakkain Minä ja Maailma, ja tätä ajatusjäsennystä saamme viime kädessä kiittää siitä valtavasta dynaamisesta muutoksesta, joka uudella ajalla on tapahtunut. Kartesiolaiset dualismit ovat kuitenkin tuoneet mukanaan paitsi hyvänä koettua kehitystä, myös individualistista sokeutta, joka toisaalta estää meitä saavuttamasta tavoittelemiamme perustavanlaatuisia sosiaalisia ihmisoikeuksia, toisaalta tekee meidät kyvyttömäksi näkemään oman järkiajattelumme rajoituksia ja tiedonfilosofisia harhojamme.

Filosofian oppikirjat eivät juurikaan noteeraa kartesionismin ydintä, vaan keskittyvät Descartesia tarkastellessaan mm. tämän erittelyihin Ruumiin ja Sielun eroista. Tälle olennaisen sivuuttamiselle on syynsä, jotka niinikään liittyvät Minä ja Maailma -dualismin myöhemmin mukanaan tuomiin ajatusharhoihin. Subjektin eriytyessä ja maailman objektivoituessa syntyy empirian tarvitsema tarkasteluetäisyys Tutkijan ja Tutkittavan välille - ja tämän etäisyyden vahva idealisoiminen tuottaa sitten harhan inhimillisistä rajoituksista vapaasta Tutkijasta ja Täydellisestä Objektiivisuudesta. Nämä ideat ovat niin vaikuttavia, ettemme enää pysty näkemään omaa kartesionistista ajattelulaatuamme johdonmukaisen historiallisen kehityksen askelmana, vaan se irtoaa juuriltaan, ja kuvittelemme edustavamme jotakin omaehtoista ja rasitteetonta. Tarkastelemme menneitä aikoja vain oman ajattelumme tasossa. Näin menetämme kehityssisällöt ja käsiimme jäävät käsitteellis-opilliset sisällöt. Siksi emme näe olennaista Descartesissa, vaan kirjaamme hänet koulukirjoihimme vain miehenä, joka löi kiilan Materian ja Hengen väliin ja kenties tahtomattaan loi pohjan uudella ajalla nousseelle materialismille.

Descartesin ajatushistoriallista merkitystä eriytyvän Subjektin ja Objektivoituvan todellisuuden ongelman ratkaisussa voidaan verrata hänen aikalaiseensa Spinozaan ja tämän kehittämään vastaavaan, aivan saman aikalaisongelman ratkaisuun. Spinozan ratkaisuyritys kääntyy jokseenkin päinvastaiseen suuntaan kuin Descartesin pyrkimykset. Siinä missä Descartes kylvää oman “metodinsa“ siemeniä jotka kasvaessaan erottavat Minän ja Maailman toisistaan yhä selvemmin, siinä Spinoza konstruoi merkillisen kaikenläpäisevän yhteyden Minän ja Maailman välille. Kun kartesionismissa Tekijä ja Kohde eriytyvät, Spinozan maailmassa Luoja ja Luotu sulkeutuvat toistensa immanenttiseen syleilyyn. Vaikka ratkaisu on totaalinen kontrapunkti sille mitä Descartes esitti, voimme nähdä, että se on ratkaisu nimenomaan samaan, ikään kuin ajan ilmassa olleeseen, ehkä koko tuhatvuotisen keskiajan depersonalisaation turtuneessa unessa ratkaisuaan odottaneeseen ongelmaan.

Jos haluamme havainnollistaa kausaliteettiajatteluun uudella ajalla kehittyvää dynaamista draivia, voimme nostaa opillisella tasolla tarkasteluun toisen filosofisen parivaljakon, Leibnizin ja Humen.

Leibniz täytti maailman syysuhdeajattelulla: hänen mielestään kaikella on syynsä, kaikki johtuu aina jostakin, eikä mikään, ei mikään oikeasti voi olla sattumaa. Tästä seuraa loogisesti etteivät asiat mitenkään voisi olla muutoin kuin ne ovat, ja myös, että kaikki mielipidekehitelmät ovat oikeita kun niitä tarkastellaan niiden omista lähtökohdista käsin. Valistusfilosofi Voltaire tulkitsi Leibnizin lähinnä loogisen päätelmän elämänkatsomuksellisesti ja kirjoitti suurenmoisen satiirinsa Candiden, jossa pilkkasi käsitystä, jonka mukaan eläisimme “parhaassa mahdollisessa maailmassa“. Leibniz tuskin kuitenkaan tarkoitti kausaliteettiajattelullaan muuta kuin että syysuhteiden ketjua ei voi kuvitella muunlaiseksi kuin aukottomaksi. Ainoa varaus on tehtävä ketjun ensimmäisen lenkin, kaikkien syiden alkusyyn suhteen - tämä kaiken alkusyy on looginen ajatusvälttämättömyys eli Jumala.

Siinä missä Leibniz täytti maailman syysuhdeajattelulla Hume puolestaan kielsi kaiken kausaliteetin. Kausaliteetti on Humen mielestä omien korviemme välissä, eräänlaista kuvitelmaa, jolla täytämme havaintojemme aukkopaikat. Siis: vaikka kiväärin liipaisimen vetoa aina seuraa pamaus, emme mitenkään pysty täydellisesti konstruoimaan mitään aistein havaittavaa “lankaa“, joka johtaisi liipaisinsormesta pamaukseen. Varmuutemme siitä että nämä kaksi aina kytkeytyvät yhteen seuraa kokemuksestamme, mutta koska syysuhde on pikemminkin mielemme idea eikä aisteilla tehty havainto, emme koskaan voi väittää, etteikö jonain päivänä kivääri saattaisi laueta äänettömästi. Koko maailman mittakaavassa kausaliteetin kieltäminen tarkoitti sitä että vaikka aurinko onkin tähän saakka noussut joka aamu, saattaa tulla se aamu jolloin se ei nousekaan.

Jos Descartesin ja Spinozan filosofioita pidetään ratkaisuyrityksinä Minän ja Maailman dualismiin, vastaavasti voidaan Leibnizin ja Humen kausaliteettikäsityksiä pitää kahtena eri suuntiin pyrkivänä vastauksena kehittyvään empirismiin. Oman aikalaisajattelumme tasolta tarkastelunsa tekevä skolastinen koulufilosofiamme sortuu tässäkin opillisiin näennäistulkintoihin, joiden seurauksena sitten ko. filosofit lokeroidaan eri lokeroihin sillä perusteella, että he vastasivat samaan haasteeseen eri tavalla. Näin vältämme näkemästä kokonaisvaltaista kehityskuvaa ajatushistoriasta. Tällainen opillisuuteen rajoittuminen on varmaan tarpeen opetustoimessa, koska vain selviä oppeja voidaan ilman tulkintaerimielisyyksiä opettaa, ja vain opillisiksi kiinteytettyjen asioiden oppimista voidaan kontrolloida. Mutta se on todellakin vain olennaisen sisällön hukkaava harhakuva kehityksestä.

Leibnizin dynamiikka ja Humen kritiikki sysäsivät molemmat empirismin kehitystä eteenpäin. Ajatushistoriallisesti tähän kohtaan sijoittuu kahden ns. totuusteorian rajalinja. Olemme nousemassa syvästä menneisyydestä, jolloin ajattelun sisäinen koherenssi näytteli pääroolia siinä miten rationaalisuus sai muotonsa. Antiikissa “tosiolevainen“ ja kautta koko keskiajan aina käsiterealismin vähittäiseen syrjäytymiseen ja nominalismin voittoon asti nimenomaan ajattelun sisäinen kiinteys ja ristiriidattomuus oli tärkein totuudellisuuden kriteeri. Empiria merkitsee korrespondenssin, so. ajattelun sisäisten tekijöiden ja ulkomaailman keskinäisen vastaavuuden korostamista. Siinä missä aiemmin oli todistusvoimaa omannut vain sisäisten ideoiden lujuus ja yhtenäisyys, siinä uusi aika luo uuden tutkimusulottuvuuden, jossa todistus saa vahvistuksensa käsitteiden (käsitysten) ja mitattavan, objektivoidun todellisuuden vastaavuudessa. Descartes ja Spinoza sijoittuvat vielä koherenttisen totuuden maailmaan, Leibniz ja Hume raivaavat molemmat omalla tavallaan ryteikköjä korrespondenssin tieltä.



9.


Kulttuuri-ihmisen varhaisinta kehitysvaihetta voitaisiin sanoa primitiivis-maagiseksi, koska ajattelun maaginen, kaikkea yhteen sitova ominaisuus on tällöin vallitseva. Havainnot irrottavat kohteet taustoistaan, ja näiden kohteiden varaan rakentuvat sielun kaksisuuntaiset ajatusliikkeet. Incorporoiminen, sielullinen sisäistäminen, saa peilikuvakseen ulkoistamisen, projektion. Se mitä otetaan “sisään“ ja hyväksytään “minän“ rakennusaineeksi edustaa “hyvää“, kun taas “paha“ pyritään torjumaan pois ja karistamaan mielestä. Paha projisoidaan ulkomaailmaan. Tämä vuorovaikutteinen mekanismi toimii yhtä lailla suhteessa ulkoiseen todellisuuteen kuin kanssaihmisiin, joten tämä tuntemuksille perustuva sieluntoiminto on sekä tiedon että moraalin alkutekijä. Taustalla vaikuttaa aina magia, joka tekee kaikesta ajattelustamme niin sanotusti “holistista“, kokonaisvaltaista.

Käsitteellisen ajattelun suhteen tämä kehitysmalli tarkoittaa, että tilannekohtaisiin, kiinteisiin, niin sanotusti “naturalistisiin“ kieli-ilmauksiin kasvaa tiettyä magian sallimaa väljyyttä. Syntyy edellytykset yleiskäsitteille. Pyrkimys “minän“ eheyteen ja sisäisen maailman koherenssiin jarruttaa varsin tehokkaasti alkukantaisen ihmisen aktiivista tiedonhankintaa. Sille syntyvät edellytykset vasta myöhemmin - lopullisesti eurooppalaiselle ihmiselle nuo mahdollisuudet aukeavat vasta uuden ajan myötä. Alkuperäinen naturalismi ei ajattelustamme häviä koskaan. Siinä saavat suggestiiviset signaalit ensimmäisen käsitteellisen muotonsa. Käsitteellisen ajattelun kehityksen rinnalla kulkee toisena paralleelina laumasidonnaisuuden asteittainen höltyminen. On ymmärrettävää, että magia ulkoistuu koskemaan laumakiinteyttä - tapahtuu valtarakenteiden erityinen pyhittäminen. Tässä kehitysvaiheessa sisäistetty “hyvä“ ja ulkoistettu “paha“ mielenkiintoisella tavalla voivat yhtyä kaksiarvoisessa “Tabussa“, jossa maaginen sielunrakenne ilmenee esimerkillisesti.

Yhä vieläkin, silloin tällöin, onnistuu joku raakaa naturalistista kieltä viljelevä kirjailija tai tehoefektejä tavoitteleva taiteilija järkyttämään suurta yleisöä ja provosoimaan esiin tyypillisiä torjunta- ja puolustusreaktioita, joiden voidaan tarkemmassa tarkastelussa havaita palautuvan alkulauman ehdottomaan sosiaaliseen sidonnaisuuteen. Mitenkään muuten ei nimittäin ole tulkittavissa se sävy joka tuohtumuksella aina on. Liian radikaalien ja rohkeiden efektien esittäjät vaiennetaan nimenomaan konservatiivisten yhteiskunnan tukipylväiden toimesta ja vetoamalla vakiintuneisiin sovinnaiskäsityksiin ja hyvään makuun. Tunnevaltainen torjunta muuttuu joskus nopeasti hallitsemattomaksi raivoksi. Tällaisessa reaktiossa voimme yhä aistia sen primitiivisen aggression, joka oli tarpeen alkulauman kiinteyden, sosiaalisten sidosten ja hierarkian jatkuvaksi ylläpitämiseksi. Jollei alkuihminen olisi hallinnut uhkaavia eleitään, emme olisi lajina selvinneet - lajinsisäinen aggressio olisi tuhonnut meidät. Mutta elämää säilyttävät voimat, rauhan ja kehityksen voimat, ovat osoittautuneet väkevimmiksi kuin elämää tuhoavat aggressiot, ja niin olemme nousseet korkealle kulttuurievoluutiomme tikkailla. Jotain omassa eurooppalaisessa ajattelussamme on kuitenkin vialla, kun emme enää pysty näkemään yhteisyyttä juuri missään, ja kaikki korkeimmat ja parhaimmat hengenkykymme käytämme keskinäiseen kilpailuun ja toinen toisemme kampittamiseen.



10.


Meille on siis lajityypillistä - on meihin jokaiseen sisäänrakennettu - alkukantainen sosiaalisten signaalien suggestiivinen ehdottomuus. Miten tämän sosiaalisen ominais- ja mielenlaatumme kaikki seuraukset tulisivat tajutuiksi? Voimmeko kenties tehdä myös pitemmälle meneviä johtopäätöksiä? Esimerkiksi: niin kauan kuin “totuus“ on perustaltaan koherenttista, se on, paradoksaalista kyllä, ikään kuin sosiaalisesti sitovampaa. Kun se muuttui uudella ajalla ratkaisevasti korrespondenttiseksi, siitä tuli paradoksaalisesti vähemmän mihinkään sitoutunutta. Kärjistetysti: jos totuudellisuuden ehdot ovat omien korviemme välissä, tällaisella totuudella on sosiaalisesti yhdenmukaisuutta vaativa ominaisuus. Jos taas totuudellisuuden kriteerinä on väitteen yhtäpitävyys todellisuudesta tehtyjen havaintojen kanssa, tällainen totuus voi olla pikemminkin ihmisiä toisistaan erottava, so. epäsosiaalistava tekijä, eikä, kuten luulisi, kaikkien kiistattomasti hyväksymä yhteinen lähtökohta. Ehkä jokin tämänkaltainen taustavaikuttaja tulee näkyviin vieläkin selvemmin, jos astumme historian tikapuilla tarpeeksi monta askelmaa taaksepäin ja tiedollisten totuuksien asemesta ajattelemme vaikkapa puhtaasti uskonnollisia totuuksia.

Alkuihmisen ajattelulaatu on uskonnollinen. Yleistävä käsitteenmuodostus, so. ensimmäiset yleiskäsitteet, merkitsivät jumaluuksia. Näissä käsitteissä elivät maagiset merkityslaajentumat, ja ne pyhittivät myös sen vallan, jolla alkulauma organisoitui. Lauman ominaisuudet, Tahto ja Valta, sisäistyivät ja kehittyivät pitkässä prosessissa yksilöominaisuuksiksi, mutta yhä vieläkin Jumalat ja Valta muodostavat keskinäisen liiton. Eurooppalaisen ajattelun tuhatvuotinen keskiaika ja sen teokraattinen maailmanjärjestys muodostaa merkillisen kivettyneen dokumentin siitä kuinka kokonainen manner hypnotisoitui raamatullisin suggestioin unenkaltaiseen pysähdyksen tilaan. Kristillisen kulttuuripiirin rinnalla elää islamin maailma, jossa kivettyneisyys yhä jatkuu tänäkin päivänä. Me ihmettelemme tapaa jolla uskonto ja valtiollinen järjestys muodostavat arabikulttuureissa ja joissakin muissa muhamettilaisissa maissa elimellisen yhteyden, mutta tämä keskinäisyhteys on samankaltaista, joka kivetti kristillistä maailmaa keskiajalla. Siinä ei ole mitään mikä ei palautuisi yleisinhimillisiin lähtökohtiin. Valta on aina Pyhitettyä, ja siellä missä Valta palautuu alkuperäiseen sosiaaliseen ominaisuuteensa kuvaan kuuluu, että sitä legitimoivat opit, joihin liittyy sekä ankara sisäinen koherenssi että vaatimukset lujasta ulkoisesta yhdenmukaisuudesta.

Kun uusi aika tuo mukaan uuden maailmanjärjestyksen, Subjektin eriyttävän ja todellisuuden Objektivoivan kartesionismin, eurooppalaiselle näyttämölle nousevat Yksilöt, joiden ylevöittäjänä Nietzsche sittemmin kruunaa itsensä. Luulisi, että nyt kaikki totuuden sisäänlämpiävään koherenttisuuteen ja sitä vastaavaan ulkoiseen yhdenmukaisuuden paineeseen liittyvät historialliset rasitukset raukeaisivat, ja uusi Yksilö olisi todellakin nietzscheläinen Vapaa Henki, jota rajoittaisivat vain hänen omat ennakkoluulonsa ja suurille hengille sopimattomat pidäkkeet. Näin ei kuitenkaan käy, koska Yksilö ei koskaan vapaudu taakse jätetyistä kehitysvaiheista, vaan ne elävät yhä hänessä toisiaan jatkuvasti läpäisevinä kerroksina. Kaiken takana on sama vanha magia, ja vaikka vaikuttaa siltä että uudella tavalla rationaalinen ajattelu valloittaa maailman, itse asiassa ikuiset, primitiiviset mekanismit elävät uusien muotojen munankuorissa.

Totuuden uusi muoto, korrespondenssi, pyrkii hylkimään kaikkea ajattelulle ominaista magiaa, ja opillisella pintatasolla asiat saadaankin näyttämään siltä että magia olisi eliminoitu. Tämä on kuitenkin vain harhaa, koska magiaa ei voida riisua edes kaikkein korkeatasoisimmasta abstraktista ajattelusta. Näin muodostuu mitä kipein kuilu uusien “luonnontieteellisten“ totuuksien ja sen magian väliin joka tunnistamattomana ja tunnustamattomana taustavaikuttajana tekee maailmasta mielekkään.

Eurooppalainen ihminen saa käsiinsä luonnontieteen metodit, ja vaikka ne mahdollistaisivat hänelle maailman muuttamisen paratiisiksi, käytännössä hän lisääntyvän yksilöllisyytensä myötä menettää sosiaalisia kykyjään. Uusi aika valjastaa nimenomaan Yksilön vetämään lisääntyvän aineellisen hyvinvoinnin rattaita. Ne opit, joilla Yksilö omaa käyttäytymistään selittää ja oikeuttaa, jättävät yleisen hyvinvoinnin määrittelyt näkökentän sokeaan pisteeseen. Mitä pitemmälle Subjektin eriyttänyt kartesionismi, Yksilön pyhittänyt liberalismi, ja niihin perustuva uusi maailmanuskonto, Talous, kehittyvät, sitä pahempaan ja hallitsemattomampaan kaaokseen Omasta Vapaasta Tahdostaan kiinni pitävä ja Valtaa rakastava Yksilö globaalisoituneen maailmansa saattaa.





takaisin