takaisin



Kulttuurien kohtaamattomuus
-- Jari Tervo vs. Husein Muhammed





1.

Yleensä enemmän kuin kohtalaiset myyntiluvut yleensä vähemmän kuin kohtalaisille kirjoilleen saanut Jari Tervo on uudessa romaanissaan ottanut tarkasteltavakseen tietyn kulttuurin ongelmaksi yleisesti käsitetyn kunniaväkivalta-asian, joka romaanissa henkilöidään sen nimihahmoon, kurdityttö Laylaan. Arvioiden mukaan kirja on ilmeisen tyypillistä nykytervoa: vakava aihe, mutta moniin suuntiin, sanottaisiinko käsiin hajoava käsittely, ja paikoitellen romaani on kuulemma hauskakin. Hyvä myyntituote, siis, tyypillisesti, ehkä taas kerran tavoittelemassa Tervolle kirjankustantajien ja -kauppiaiden yhdistyksen joulumarkkinoiden alla myynninedistämistarkoituksessa jakamaa Finlandia-palkintoa.1)

Suomalaistunut kurdilakimies Husein Muhammed kirjoitti Puheenvuoro-palstalla Tervon romaanista jonkinlaisen kirja-arvostelun, jossa tekstin valtaosa keskittyi ruotimaan kirjailijan huonoa kurdikulttuurin tuntemusta. Oikeinkirjoitus-, kieli- ja asiavirheitä, hyvin yksityiskohtaisia, listattiin kritiikissä pitkä lista, ja kokonaisvaikutelmaksi tuli, että Husein kurdikansan edustajana ja asianajajana antoi näin ymmärtää, ettei romaanin "todistusaineisto" ollut pätevää ja pitävää, joten yleisellä tasolla keskusteluissa paljonkin esilläoleviin kunniaväkivaltasyytteisiin on ilmeisesti syytä suhtautua kaikilla mahdollisilla varauksilla.

Kirjailija Tervo puolustautui Uuden Suomen haastattelussa mm. toteamalla ykskantaan, että Huseinin kritiikki on huti – se iskee harhaan. Esimerkiksi Huseinin esille nostama asia, nimen Layla kirjainasu, ei Tervon mukaan voi ratketa kurdinkielen oikeinkirjoituksen puitteistuksessa, koska kirjan ja tytön nimen on tarkoitus viitata moniin asioihin ja kulttuureihin – mukaanlukien mm. kitaristi Eric Claptonin maailmankuulu musiikkikappale, jonka sanoitus perustuu vanhaan persialaiseen runoon.

Kun Husein valittelee kritiikissään sitä, että Tervo esittää kirjassa kurdit "kylmäverisinä ja murhanhimoisina", Tervo kuittaa tämän ahtaana väärinymmärryksenä ja väljentää: "Kuvaan yhtä kovakätisesti ja yhtä lempeästi Laylassa kurdeja, turkkilaisia, kreikkalaisia, saksalaisia ja suomalaisia. Tiesin jo kansakoulun ensimmäisellä luokalla, että kylmäverisyys ja murhanhimoisuus eivät ole minkään kansan erityispiirteitä."

Juuri näistä puolin ja toisin lausutuista sanoista, "kylmäverisyys ja murhanhimoisuus", voitaisiin lähteä liikkeelle hieman pidemmälle pohtimaan sitä tosiasiassa paljon pintapuheita syvempää kulttuurikuilua, joka erottaa suomalaiskirjailijan ja kurdikriitikon, tai laajemmin ottaen koko eurooppalaisen yksilöoikeuksia korostavan ihmisoikeusnäkökulman ja Huseinin kirja-arvostelussaan edustaman tyypillisen ryhmäkulttuuripuolustelun. Niiden välissä nykymaailmassa on ylikäymätön ymmärryskuilu, jota käyty "kirjallisuuskeskustelu" viimekädessä pyrkii missään onnistumatta täyttämään.



2.

Kylmäverisyys ja murhanhimoisuus. Millaisia mielikuvia nämä adjektiivit herättävät väkivallantekijästä? Ensinnäkin: eivätkö ne mitä selvimmin kuvaa yksilöä, nimenomaan yksilöä?

Esimerkiksi läpensä tunteeton tai paatunut, psykopaattinen yksilö voi tehdä hirmutekoja täysin kylmäverisesti, välittämättä uhrin kärsimyksistä tai siitä mitä muut ajattelevat. Murhanhimoinen voi niinikään olla vain yksilö – murha mielletään yksilön tekona yhdelle yksilölle tai yhdelle yksilölle kerrallaan. Emme oikein pysty kuvittelemaan murhanhimoista yritystä, kyläyhteisöä, kaupunkia tai murhanhimoista kansaa. Jos sellaisen mielikuvistamme konstruoimme, se on järjestään vain murhanhimoisten yksilöyksiköiden summa.

Mutta sitten: kun kysymyksessä on kunniamurha, onko se sama asia kuin murha, joka siis voi olla kylmäverisen ja murhanhimoisen yksilön teko? Eikö kunniamurha ole olennaisesti jotakin kokonaan muuta – eikö siihen aina sisälly nimenomaan yhteisöllinen tekijä? Kunnian ja häpeän tuntoja yksilö voi kokea ainoastaan yhteisössä, ja ne ovat vieläpä tyypillisesti aivan tietynlaisen, sosiaalisesti hyvin sitovan ja yksilöä vahvasti määräävän yhteisön tuntoja.

Jos pitäisi nimetä jokin tunne, jota kunnian- ja häpeäntuntojen täysin määräämä ja ohjaama ihminen kokee, niin kai se olisi lähinnä jokin sietämätön ryhmäpaine tai ahdistus. Ehkä ahdistus on paras attribuutti – kunnian ja häpeäntunnoissaan paineen alla tuskaileva ihminen kokee nimenomaan ahdistusta ja sielullista ristiriitaa, kunnes on saanut tekonsa tehtyä ja yhteisön odotukset täytettyä.

Jari Tervo on siis täysin väärillä jäljillä, jos hän kuvittelee kunniamurhan olevan kylmäverisen ja murhanhimoisen yksilön teko. Se on tosiasiassa kaikkea muuta: se on oman ryhmänsä sosiaalisen paineen alla hirvittävästi kamppailevan ihmisen ratkaisu omaan sisäiseen tuskatilaansa. Ratkaisuna se palautuu hyvin primitiiviselle ihmismielen tasolle, jossa uhkaavan kohteen tuhoaminen on ainoa vaihtoehto vapautua ristiriidasta. Kunniamurhia tehdään siellä missä yksilön oma yhteisörooli on ajanut ihmisen sisäiseen tuskaan ja ahdistukseen, ja ahdistuksen kulissina toiminut kohde on pakko tuhota, jotta sielut saisivat rauhan.

Hyvin ryhmäsidonnaisissa yhteisöissä yksilöillä ei ole mahdollisuutta aikuistua ja autonomisoitua – yksilöinä he jäävät ikään kuin yhteisöllisen vedenpinnan alapuolelle pystymättä nostamaan päätään yhteisön ryhmäsidonnaisuuden yläpuolelle. Näille yhteisöille on ominaista yksityiskohtaisesti elämää säätelevä ankara normimoraali, jota yksilö ei saa eikä pystyisikään oman omantuntonsa mukaisesti tulkitsemaan.

Juuri tällaisissa yhteisöissä ymmärtääkseni säännönmukaisesti vallitsee jyrkkä sukupuoliseparaatio, jolla sukupuoliseen kasvuun normaalisti liittyvää ahdistusta yritetään hillitä ja pitää hallinnassa. Seurauksena sukupuoliseparaatiosta on sairas suhde kaikkeen mikä liittyy seksiin, jolloin torjunnasta tulee yhteisöllistä vedenpintaa ja lopulta koko kulttuuria kannattava voima. Ryhmäsidonnaisessa yhteisössä minkä tahansa seksuaalitabun rikkominen voi johtaa kunniamurhaan, koska vaihtoehtona on torjunnasta turvallisuuttaan saavan yhteisön hajoaminen.

Esimerkkejä vastaavanlaisista sosiaalisesti sitovista yhteisörakenteista löytyy omastakin historiastamme. Esimerkiksi niin sanotut "härmän häjyt" harrastivat aikoinaan kylätappeluja, joiden tehtävä sosiologisesti ottaen oli lujittaa oman yhteisön yhteenkuuluvuutta hyökkäämällä naapurikylään ja tuhoamalla yhteistä vihollista. Myös niin sanottu "talvisodan ihme" oli ryhmäpsykologian kannalta vain lajityypillinen mutuaalireaktio, jossa sokkivaikutus aidosti yhdisti muuten pinnanalaisesti jakautuneen, vain autoritaarisin rakentein hallitun kansan.

Mutta se tyypillinen meikäläinen nykypäivän perheväkivaltatapaus, jota Tervo jossakin haastattelussa vertasi kunniamurhaan – se, että huonon itsetunnon omaava suomalainen mies viinapäissään ja mustasukkaisuudenpuuskassa hakkaa tai tappaa vaimonsa – se ei totisesti ole minkään ryhmäpaineen ja normimoraalin sanelema kunniamurha. Se on yksilötragedia, huonon omakuvan ja itsetunnon tragedia, ja sitä on käsiteltävä minävammana yksilöpsykologian puitteissa, ei kulttuurisena muodosteena, yhteisösidonnaisuutena.



3.

Kirjallisuus on kieltä, ja kannattaa kysyä mitä inhimillinen kieli on. Kieli ei ole, eikä voi olla kenenkään yksityisomaisuutta, vaan se on intersubjektiivinen sosiaalinen ilmiö tai muodoste, joka käsitekoneistoineen elää kaikkien ihmisten päiden yläpuolella sukupolvesta toiseen, vain vähitellen uudistuen ja muuttuen. Kieli on eräänlainen pilvi yläpuolellamme, ja kieli määrää vahvasti sen "ajatusilmaston", jossa elämämme elämme. Kaikki me synnymme jo olemassaolevaan kielimaailmaan, ja kannamme kieltämme mukanamme hamaan hautaan, mahdollisesti joitakin suhteellisen vähäisiä lisäyksiä tai uusia käsitteitä ja käsityksiä siihen tuotuamme.

Vaikka kieli on sosiaalinen muodoste ja yhteisöllinen, yhteiskuntaelimistöllinen elämänmuodollinen elementti, sen käsitekoneistolla ajateltavat ajatukset ajatellaan aina yksityisen ihmisen, yksilön, päässä. Tästä seuraa yksinkertainen yhteisösääntö: siellä missä yhteisö sallii yksilöiden kasvun niin että nämä pystyvät nostamaan oman päänsä yhteisöllisen vedenpinnan yläpuolelle ja ajattelemaan aivan itse ja omilla aivoillaan, siellä yhteisöt ovat enemmän uudistuvia ja luovia, ja siellä myös niin kieli kuin ajattelukin ovat monimuotoisempia, sallivampia ja kokeilevampia kuin mitä on asian laita ryhmäsidonnaisissa, yksilöllistä kasvua ja kehitystä säätelevissä yhteisöissä.

Niinpä erityisesti eurooppalainen uusi aika, jonka vahvana ajatushistoriallisena kantoaaltona on toiminut jatkuvasti lisääntyvä individualismi, on muutamassa vuosisadassa muuttanut maailmaa tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä se muuttui koko ihmissuvun aiemman miljoonavuotisen historian kuluessa yhteensä. Kiitos modernista maailmastamme kuuluu nimenomaan yksilöllisyyden ja yksilöajattelun läpimurrolle. Vielä keskiajalla koko Eurooppa eli täysin pysähtynyttä aikaa, jolloin jopa järkiajattelun suunta kääntyi taaksepäin, palauttamaan kohdatut ajatusongelmat raamatuntulkinnalliseen yhteyteen – mutta uusi aika kartesiolaisine Subjekteineen muutti kaiken ja toi mukanaan käsittämättömän määrän edistystä ja muutosta.

Kronikoitsijoiden, runoilijoiden ja kertomus- ja kirjekokoelmien sekä näytelmäkäsikirjoitusten kirjallinen perinne synnytti nimenomaan eurooppalaisella uudella ajalla uuden kaunokirjallisen muodon, fiktiivisen romaanin. Kaunokirjallinen romaanimuoto on siis historiallinen ilmiö, aivan kuten myös sellaiset suuret asiat kuin kansallisvaltiot, edustuksellinen demokratia tai luonnontiede ovat aivan tietyn aikakauden ja kulttuurin, eurooppalaisen uuden ajan tuottamia historiallisia ilmiöitä.

Monista romaanitaidetta käsittelevistä opuksista suosittelen luettavaksi tsekkikirjailija Milan Kunderan ”Romaanin taidetta”, jossa uuden ajan tärkeimmäksi teokseksi nostetaan sen ensimmäinen varsinainen romaani, valistusfilosofi Diderot'n hieman donquijotemainen päämäärätön matkakertomus nimeltään ”Jacques fatalisti”. Romaanin ansiot olivat todella huomattavat, ehkä toistaiseksi ylittämättömätkin: päähenkilöt ovat toistensa komplementteja, muodostavat teesin ja antiteesin, kysymyksen ja vastauksen, ja itse kertojaääni hyppää jossain käänteessä mukaan tarinaan pohtimaan kysymystä, miten ennaltamäärättyä romaanihenkilöiden taival oikein on.

Olennainen oppi on siinä, että romaani on kuin kirjallisella tavalla toteutettu näytelmä, joka esitetään mielemme näyttämöllä. Romaani ei siis ole niinkään todellisuuden dokumentti, vaan fiktiivinen tajuntatapahtuma, jossa pääosia esittävät yhden mielen ja mielikuvituksen tuotteet – viimekädessä lukijan mielikuvituksen omat tuotteet. Vaikka todellisuudessa henkilöt ovat sekä hyviä että pahoja, heissä on sekä ominaisuuksia että vastaominaisuuksia, näytelmälle ja romaanille on ominaista, että yksi roolihahmo ottaa kantaakseen yhden ominaisuuden, ja draama tai juoni syntyy siitä, että henkilöityneet ominaisuudet kamppailevat samalla mielen näyttämöllä keskenään. Ominaisuuksien kokonaisuudesta muodostuu katsojan oma minä.

On ehkä vähän vaikea käsittää, että fiktiivinen romaanimuoto on ajatusmuoto, joka puolestaan on eräs eurooppalaisen uuden ajan korostuneen yksilöllisyyden ilmentymä. Romaanin henkilöt ovat kuin tajunnan korttipakka, yhdessä ne muodostavat kokonaisen pelin – persoonan.

Persoonallisen kokonaishahmon puitteissa voivat seikkailla monet laadulliset vastakohtaisuudet: sankari on usein hyvä, konna paha, donna kaunis, juonittelija häikäilemätön – ja juoni sitoo yhteen kokonaisen joukon erilaisia yksittäisiä ominaisuuksia ja niitä edustavia roolihahmoja, jotka yhdessä synnyttävät kokonaisuuden – kokonaisen "minuuden" – ja käyttävät hyväkseen ja täyttävät lukijan mielen rakennuspalikat ja aivolokerot.



4.

Ero länsimaisen ajatteluperinteen ja ryhmävahvistautumista varjelevien "kulttuurien" tuntemusperinteen kanssa näkyy Husein Muhammedin "kirja-arvostelussa". Läntiselle kirjailijalle olennainen kysymys ei ole mikään senkaltainen kuin esimerkiksi mikä on sen veitsen oikea nimi, jolla kurkku viilletään auki. Esimerkiksi, siis, tai ei mitään muutakaan vastaavaa.

Lakimies Husein saa siis luetella vaikka miten pitkän litanian kohtia joissa suomalaiskirjailija osoittaa tietämättömyytensä kurdikielestä ja -kulttuurista – ja hän voi ikään kuin pykälä pykälältä näyttää nämä väärinkäytökset, ja käyttää niitä näyttönään – mutta mitä tiukemmin hän yksityiskohtiinsa pitäytyy, sitä kauemmas hän itse päätyy elävästä elämästä – kaikesta siitä fiktiivisestä, dynaamisesta, luovasta todellisuudenhahmottamisesta, joka on kirjailijan varsinainen ammattitaito, kuin myös todellisista ongelmista.

Kaunokirjailija toteuttaa fiktiota, luovaa kutsumustaan, jonka tarkoituksena ja tavoitteena on tehdä jotain näkyväksi, ei toistaa mahdollisimman virheettömästi sitä mikä on jo tiedossa ja näkyvää. Yksilöajattelulle ja yksilön eriytymiselle perustuva länsimaisen kirjallisuuden perinne ei koskaan voi kohdata orientaalista, jo olemassaolevaan pitäytyvää ja itseään loputtomasti ornamentin tavoin toistavaa ryhmätuntemusten maaperää, ei vaikka hyvää tahtoa olisi kädet täynnä. Se dialogi on ikään kuin sokeat kanat nokkisivat toistensa ohi puolin ja toisin.

Milan Kundera muistuttaa teoksessaan meitä siitä, että länsimainen kirjailija on luova taiteilija, joka maalaa ja kirjailee kaikki ne vuoret jotka hän dynaamisella kartallaan tulee dynaamisilla kaarillaan ylittämään – että jokainen fiktio itse asettaa omat ehtonsa ja toimii omalla tavallaan. Kirjailija on tekstinsä herra, kuten jo ensimmäisen eurooppalaisen romaanin tekijä kaukaa viisaasti sijoitti tekstiinsä myös itsensä kirjailijan kyselemään, missä määrin hänellä lopulta onkaan valtaa päättää romaanihenkilöidensä tekemisistä. Jos jokin, niin tämä kertokoon meille mistä romaanin taiteessa on kyse: yksilöminuuden yhdestä erityisestä ilmentymästä, yhdestä ajatusmuodosta, eurooppalaisen uuden ajan yksilökeskeisen ajattelun eräästä tuotteesta.

Eurooppalaisen individualismin piirissä tajuntaamme on muodostunut "mielen näyttämö" – sitä nimitetään tietyissä yhteyksissä kartesiolaiseksi teatteriksi – ja se rakentelee luontevasti erilaisilla ominaisuuksilla varustettuja "minähahmoja" erilaisiin käyttötarkoituksiin. Niin paradoksaaliselta kuin se saattaakin kuulostaa, fiktio voi olla joskus jopa paras tapa kuvata todellisuutta.2)

Eurooppalainen ajattelu on eräänlaista mielensisäistä vuoropuhelua. Tätä psyykenrakennetta vastaavasti individualismissa rakentuvat moraalitunnot korostavat eläytymistä kulloisiinkin roolihahmoihin – kulloisiinkin toimijoihin – jolloin moraali pohjautuu tilannetajuun, empatiaan ja kokemukselliseen omantunnon puhutteluun kulloisessakin asiayhteydessä. Tällaisia elämyksellisiä tuntoja tavataan moraalifilosofiassa nimittää omantunnonetiikaksi. Se on yksilön sisältä käsin määräytyvää moraalikäyttäytymistä, ja sen vastakohtana on ulkoaohjaava normimoraali, joka taas merkitsee auktoriteetin taholta määriteltyjä täsmällisiä, tietyt tekojen tunnusmerkistöt omaavia sääntöjä, joita on noudatettava jokaisessa tilanteessa niitä tulkitsematta, joustamatta, ja jokaista yksityiskohtaa uskollisesti seuraten. Kuin rikoslakia ainakin.

Huomaatteko moraalilaatujen eron: sen jota Tervon empaattinen eläytyminen romaanihenkilönsä tuntemuksiin edustaa, ja toisaalta sen, mitä Huseinin juridislaatuinen luettelo yksityiskohdissa tehdyistä virheistä edustaa? Omantunnonetiikka vastaan normimoraali?



5.

Muistakaamme myös, että nyt puhumme kunniamurhista. Tämä on yleisesti ymmärretty Tervon uuden kirjan pääteemaksi – pääteema eivät siis ilmeisestikään ole kurdit – kurdit eivät kai ole edes edustavassa sivuroolissa, vaan siinäkin tosiasiassa ovat ylimalkaan ihmisoikeuksia sietämättömät ryhmäsidonnaiset yhteisöt. Näinhän kirjailija haastattelussa antaa ymmärtää, tai sitten olen ymmärtänyt täydellisesti väärin.

Kunniaväkivaltaa vastustaessamme vetoamme perustavanlaatuisiin ihmisoikeuksiiin, ja kun puhumme ihmisoikeuksista, puhumme niistä nimenomaan yksilöoikeuksina ja -vapauksina. Ne kirjattiin toisen maailmansodan jälkeen perustetun YK:n Ihmisoikeuksien Yleismaailmalliseen Julistukseen, ja jokainen julistuksen lukenut voi todeta, että me määrittelemme ihmisoikeudet vankasti juuri yksilön oikeuksina ja vapauksina. Julistuksessa on vain muutama kohta, joissa asetetaan niitä vaatimuksia, joita yhteisöjen olisi täytettävä jotta yksilöoikeudet ylipäätään voisivat toteutua.

Kysymys kuuluu: ovatko nämä ihmisoikeudet lopulta juuri eurooppalaisen ajatteluperinteen mukaisia, yksilökeskeiseen individualistiseen ajatteluun luotuja – kuinka edes olisi mahdollista, että yksilöoikeudet voisivat toteutua ryhmäsidonnaisuutta varjelevassa yhteisössä, jossa yksilöiden ei edes anneta kasvaa itsenäisiksi yksilöiksi?3)

Millainen punnitustilanne siis syntyy, kun toiseen vaakakuppiin pannaan Tervon kunniamurha-aiheella kyllästetty fiktiivinen teos, ja toiseen vaakakuppiin Huseinin kirjasta kirjoittama pitkäpitkäpitkä kritiikki, kurdiasian puolustelu, jossa teoksen varsinainen asia, kunniaväkivalta, on tosin eksplisiittisesti tuomittu puolessatoista lauseessa, mutta loput on eräänlaista kurdeihin käpertyvää, kuitenkin yleistä orientalistista ornamentiikkaa sinänsä merkityksettömien yksityiskohtien ympärillä? Mihin päin vaaka kallistuisi?

Arvioidessaan Tervon romaania Husein sekoittaa omantunnonetiikkaan perustuvan kirjallisen fiktion omaan normimoraalia tavoittelevaan ja juridisen todistelun metodia käyttävään "todellisuudentajuunsa". Kirjailijan ihmisoikeusnäkökulman ja kriitikon kurdikulttuuripuolustelun välissä on nähdäkseni tosiasiallisesti ylikäymätön ymmärryskuilu, ja kriitikko sortuu puolustusasianajajan roolissa tuomitsemaan – tahtomattaan, taitamattaan, ehkä tietämättään – kirjailijan varsinaisen sanoman.

Ehkä kaikkein lohduttomin, ja samalla valitettavasti kaikkein todentuntuisin näkökulma Tervon ja Huseinin dialogiin on, etteivät he kumpikaan ajatuksineen ole edes saman vaa'an lähettyvillä.

Tervo tuskin tajuaa itsekään millaisen ajatushistoriallisen individualistis-intellektuaalisen perinnön haltija hän suosikkikirjailijanakin on. Hän porskuttelee kuin paraskin populisti kaupallisilla kirjamarkkinoilla 4) – puhuu vakavista asioista huuli pyöreänä vailla mitään psykologista vaistoa. Husein luultavasti on, ainakin jutustaan päätellen, kokemuksellisten lähtökohtiensa vanki, ja niin ollen sokea ryhmäsidonnaisten kulttuurien yksilöä rajoittaville ominaisuuksille. Kumpi sitten katsoo oikein, kun kumpikin katsoo toistensa ohi ja näkee vain omiaan?




--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 9.10.2011 )
-----------------------------------


Korostan, ettei tarkoitukseni missään mielessä ollut vähätellä kunniamurhaa rikoksena. Itse asiassa halusin jopa viedä sen lähemmäs äärimmäistä tuomittavuutta, rikosta ihmisyyttä vastaan.




1) Suomalainen sivistys on historiallisesti ottaen nuorta ja ohutta. Ei meidän kansalliskirjallisuudessamme esiinny kuin yhden käden sormin laskettava määrä nerotyyppejä.

Historiassa nopeammin kehittyneeseen uuteen taiteenlajiin, elokuvaan, meillä ei niinikään ole päästy mukaan. Maailmalla menestyminen on joskus satunnaisesti onnistunut käyttäen minimalismin tyylikeinoa tai kaurismäkeläistä kymmenennen asteen Godard-jäljittelyä.

Jari Tervo yrittää turhaan tehdä välttämättömyydestä – siis pikemminkin väistämättömyydestä – hyveen. Ei hänestä olisi minkään hyvän kirjoittajaksi.

Televisiossa on parastaikaa mielenkiintoinen ohjelmistotilanne, kun samaan aikaan menee Teeman puolella teatterin juhlaviikkoja ja toisella puolella Tervon kyhäämää nykynäytelmää. Mitä se nyt sitten lajityypiltään onkaan, draamaa, komediaa, burleskia – raakilemaisuudessaan traagista, joka tapauksessa.

Onhan se tavallaan hyvä, että taide ja yleisö kohtaavat toisensa. Että on sellainen reilu perussuomalainen yhteys tekijöiden ja kokijoiden välillä. Tyylivirityskin on aina se ja sama, kansallisromantiikka, heinälatokomedia, maalaiskomedia, nyrkkipostikomedia – kaikki ajavat saman asian.

Primitiivisissä kulttuureissa itku on joskus institutionalisoitu. Ehkä kehitys on sitten tuonut mukanaan toisen ääripään, että naurukin pystytään nyt institutionalisoimaan.




2) Tässä voitaisiin viitata jopa siihen, ettei tieteessäkään todellisuuden kuvaamisessa ole kysymys vain argumenteista ja päättelystä, vaan paljon perustavammanlaatuisesta – todellisuuden kuvaamisesta sellaisin käsittein, joilla se tulee mahdollisimman hyvin kuvatuksi. Kaunokirjallisuus ja empiirisen metodin välttämättä edellyttämä lähtökohtainen käsitteenmuodostus ovat tässä samalla viivalla – kummassakin etsitään muotoa vielä muodottomalle.

Kysymykset yksilön ja yhteisön sisäkkäisyydestä ja kulttuurien kehitystekijöistä ovat niin ihmistieteen kuin kirjallisuuden suunnalta auki. Ehkä toistan tämän: ne ovat ratkaisematta.

Kyvyttömyytemme puhua ilmenee yhdessä nimenomaisessa muodossaan juuri vaatimuksissa että ongelmat olisi ratkaistava niillä käsitekorteilla jotka jo ovat pöydällä. Tai vielä rajatummin: juuri niillä korteilla jotka vastapuoli on pannut pöydälle. Ne jotka jaksavat mitätöidä maahanmuuttokritiikkiä väittävät nimenomaan, että ”keskusteluhan on vapaata, ei asiallista keskustelua kukaan kiellä”.

Se on siis yksi muoto puhumattomuuden kulttuuriamme.

Toinen suunta on yritystä antaa muoto muodottomalle. Muotoilla edes oikeat kysymykset. Sitä on kyllä vaikea tehdä, jos on jo vastaukset valmiina. – Tässä kirjoituksessa oikeita ongelmia kuitenkin yritettiin kartoittaa. Yritettiin käyttää tilannetta aidommin kuvaavia lähtökohtaisia käsitteitä. Taustana oli yhtäältä käyty "kirjallisuuskeskustelu", toisaalta eurooppalainen ajatushistoria ja erityisesti romaanimuodon synty siinä.




3) Ihmisoikeuksien kunnioittamisen ehdot on ymmärrettävä oikein. Ihmisoikeudet ovat nimenomaan yksilöoikeuksia, eivätkä ne voi toteutua ryhmäsidonnaisissa yhteisöissä, koska niissä yhteisövoimat eivät salli yksilöllistä autonomiaa.

Moniarvoisuus voi toteutua vain sellaisessa yhteisössä, jossa yksilöt ovat voineet kasvaa irti omasta kasvukulttuuristaan, niin että näille yksilöille on mahdollista kokea ihmisarvo korkeimpana arvona, eräänlaisena arvojen arvona.

Tällaista kokemusta ei voi olla olemassa sosiaalisesti sitovassa kulttuurissa jossa yksilöillä ei ole mahdollista nostaa omaa päätään ryhmävahvistautumisen vedenpinnan yläpuolelle. Ihmisoikeuksista on turha puhua siellä, missä yhteisö kääntyy sisäänpäin ja yhteisön jäsenet korkeimpina arvoinaan tunnustavat oman "kulttuurinsa" usein ihmistä ja elämää suurempia "totuuksia".

Moniarvoisuus on siis tosiasiassa monikulttuurisuuden vastakohta. Tämän tosiasian tunnistaminen ja tunnustaminen on kaiken maahanmuuttokeskustelun pullonkaula. Niin kauan kun tätä tosiasiaa ei nähdä eikä sen merkitystä ymmärretä, ollaan täysin eksyksissä, keskellä sovittamattomia ristiriitoja ja käsitteellistä sekamelskaa.

Silloin ei edes sellaisia kehittymättömyyskysymyksiä jotka tiettyjen maahanmuuttajaryhmien kohdalla tulevat käytännössä esille, kuten ympärileikkaaminen, jyrkkä sukupuoliseparaatio, naisten perusoikeudet, sopeutumattomuuden oikeuttavat pukeutumiskoodit, loukkaantumisherkkyyden kehittäminen, jne – kysymykset joihin isäntämaan pitäisi ottaa nollatoleranssi jos haluttaisiin pitää edes alkeellisista ihmisoikeusnäkökohdista kiinni – näitä ei pystytä ratkaisemaan.

Nollatoleranssi on toisaalta kaksipiippuinen juttu: vaatimus "maassa maan tavalla" voi vaikuttaa ryhmäsidonnaisen yhteisön sisällä täysin päinvastaisesti kuin sen haluttaisiin vaikuttavan. Eli tällainen yhteisö vain tiivistää rivejään ja eristäytyy omaan keskuuteensa entistä tiukemmin. Sehän on lajityypillinen yhteisöllinen puolustusmekanismi niin ulkoista uhkaa kokevan kuin erilaisten mielipiteiden vaikutuksesta jakautuvan ja sisäisesti kriisiytyvän yhteisön kohdalla.

Oman yhteiskuntamme syvä tragedia sisältyy siihen, ettemme ole itsekään valmiita keskustelemaan tällaisista asioista. Vaikka tämän toteaminen on fraasi, sanon sen tässä taas yhden kerran ääneen: maahanmuuttokeskustelu meillä on tabujen hallitsemaa. Asioista ei keskustella, koska niistä ei haluta keskustella – koska niistä ei olla valmiita keskustelemaan.




4) En ole kirjallisuuslehtiä lukiessanikaan huomannut, että kirjallisuusväki osaisi asettaa romaania eurooppalaisen ajatushistorian kontekstiin. Kirjallisuuden opiskelut kai ovat kaventaneet näkökulmat.

Enkä tiedä kuuluvatko kunnolliset analyysit enää edes kirjailijan toimenkuvaan. Kirjoittaminen voi olla kuin vaistotoimintaa, säveltämistä, musiikkioppi on joskus enemmän haitaksi, nuotteja ei välttämättä tarvitse osata.

Mutta kritiikin ja kansallisen kirjallisuuskeskustelun taso on oman harrastukseni vuosikymmenten aikana jatkuvasti laskenut. Tilalle on tullut lähinnä naistenlehtitasoinen keskustelu kirjailijoista.





takaisin