takaisin



Käsiterealismin paluu





1.

Jos kertomus ihmisen historiasta aloitettaisiin fraasilla "jo muinaiset kreikkalaiset...", sanoisin että oho, pitääkö sitä lähteä liikkeelle puolivälistä, noin keskeltä kaikkea? Näin vaikka varhainen kreikkalainen historioitsija Herodotos taisikin sanoa, ettei maailmassa tapahtunut ennen kreikkalaisia mitään.

Tapahtui kuitenkin, ja paljonkin. Esimerkiksi inhimillinen kieli oli kehittynyt. Sen kehitystä kuvataan akselilla tai askelilla signaalit -- symptomit -- symbolit, ja jos ensimmäisten primitiivisten äännähdysten ajatellaan olleen jonkinlaisia varoitushuudahduksia tai käskyjä, voitaisiin ehkä väittää, että verbit olivat ensimmäinen sanaluokka. "Alussa ei ollutkaan sana, vaan teko", todetaan Goethen "Faustissa". Siinäkin vähän liioitellaan, koska alussa ei ollut edes tekoa, vaan reaktio.



2.

Goethe puhui "alkuilmiöstä"1), eli siitä, että jos jotakin kohdetta katsotaan "läheltä ja tarkkaan", silloin saattaa havaitsija huomata jonkin ilmiölle olennaisen seikan, jonkin yksityiskohdan, alkuperäisen ja tärkeän piirteen, joka auttaa ymmärtämään ja selittää ilmiötä. Tätä "alkuilmiötä" metsästi myös Goethen ihailija, 1900-luvun ehkä eniten kommentoitu tiedonfilosofi Ludwig Wittgenstein, jonka filosofia muodostui painimisesta kielen kaikkein hienopiirteisimpien yksityiskohtien kanssa. Wittgenstein sanoi, että nekin – kuten koko kieli – palautuu reaktioon.

Wittgensteinin tiedonfilosofia oli kielifilosofiaa. Wittgensteinin oppilas ja ystävä Stephen Toulmin kuvaa oppimestarinsa filosofointia näin: "Yleensä käy niin, että kun joku oppii ajamaan polkupyörällä, hän heti taidon saatuaan alkaa ajella yhä reippaammin ja yhä nopeammin – kokeilee kuinka kovaa pystyykään ajamaan. Mutta Wittgenstein teki aivan päinvastoin. Hän ikään kuin yritti ajaa mahdollisimman hitaasti ja yhä vain hitaammin, selvittääkseen siten yhä tarkemmin ja tarkemmin mistä ajamisessa oikein on kyse."

Wittgenstein pureutui ja paneutui yhä syvemmälle hahmon- ja käsitteenmuodostuksen alkuhämärään, tietoisuutemme, intentioiden viriämiin ja kielimuotojen syntyhetkiin, ja hänelle kehittyi aivan ilmiömäinen kyky eritellä kielen käyttötilanteiden tosiasiallista moninaisuutta. Nuoruudenfilosofiassaan hän tavoitteli varsin aksiomaattisella metodilla sitä tapaa, jolla maailma on "tosiasioiden, ei olioiden kokonaisuus", ja myöhäisfilosofiansa hän aloitti kumoamalla sen yhäkin yleisen väärinkäsityksen, että yhdellä käsitteellä on tai sillä pitäisi olla yksi täsmällinen merkitys.



3.

Voidaan mielestäni sanoa, että kaikki mitä Wittgenstein tiedonfilosofiassaan esitti perustui siihen että hän pyrki yhä lähemmäs kielen alkutekijöitä – hahmon- ja käsitteenmuodostuksen "alkuilmiöitä". Hänen kaikki ajatusliikkeensä pyrkivät siis aivan tiettyyn suuntaan.

Hän ei ollut edifioiva filosofi – kuten esimerkiksi Jaakko Hintikka väittää – eikä missään mielessä opillinen filosofi 2) – hän ei juuri edes viitannut opillisiin todisteluihin viimeisiä, aivan erityisessä mielessä kirjoitettuja, G E Moorelle osoitettuja "Varmuutta" koskevia muistiinpanojaan lukuunottamatta. Silti hänen ajattelunsa oli aivan erinomaisen holistista, kokonaisnäkemystä muodostavaa.

Yliherkkyys yksityiskohdissa ja kokonaisvision holistisuus tekevät hänen filosofoinnistaan jokseenkin luoksepääsemätöntä, mitä hänen lukijansa ei tosin osaa tunnistaa. On sanottu että "Wittgensteinia on helppo lukea mutta vaikea ymmärtää". Se pitää aivan varmasti paikkansa.

Yhtenä viime vuosisadan viisaimmista ajattelijoista häntä on helppo kunnioittaa, ja sekin tietysti houkuttelee käyttämään hänen lauseitaan aforismeina. Kun poliitikot tarttuvat wittgensteinilaisiin sanontoihin omissa propaganda- ja palopuheissaan, siitä ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Meilläkin kuullaan eduskunnan puhujanpöntöstä pönäköitä "mistä ei voi puhua, siitä on oltava vaiti" -letkautuksia, samaten aina joskus joku mamselli jossain tv-keskustelussa saattaa puolustella pakkoruotsia lauseella "kieleni rajat ovat maailmani rajoja", ja yksi yleinen väärinymmärrys koskee niin sanottuja "kielipelejä", joiden katsotaan oikeuttavan relativismia ja sitä tietä kaikkien aatteellisten poppoiden omat "totuudet".



4.

Signaalit – symptomit – symbolit. Siinä puhekielen kehityksen kaava. Reaktioita seurasivat tuntemuksia ja myöhemmin tunteita ilmaisevat symptomit, mielihyvän tai pahan olon äänet. Symboleiden voidaan ajatella kehittyneen luonnonäänien matkimisen, onomatopoetian merkeissä. Myös kirjoitetun kielen merkit matkivat alkuvaiheissaan kuvanomaisesti luonnon kohteita. Ehkä hiekkaan jääneet jalanjäljet olivat ensimmäisiä kirjoitusmerkkejä.

Tuo kaikki kielellinen kehitys kuuluu lajimme varhaiseen kehityskuvaan – sitä tapahtui kaikkialla missä ihmisiä oli, ja luultavasti on myös niin, että kirjoitettu kielikin syntyi eri paikoissa suunnilleen samaan aikaan. Kirjoitustaito ilmestyi maailmaan ikään kuin itsesytytyksellä, kulttuurievolutiivisena emergenssinä, kun laji oli siihen kypsä. Niin sanottu välittymisteoria ei kuulemma ole totta.

Mistä kertoo se, että ihmiset eri paikoissa maapalloa alkoivat harjoittaa kirjoitustaitoa samaan aikaan? Käsittääkseni se – kun asiaa miettii läheltä ja tarkkaan – kertoo jotain olennaista siitä minkäluonteista inhimillinen kehitys on.

Ihminen on lajityypillisesti sosiaalinen laumaolento. Jopa niin, että inhimillinen kehitys koskee lajia ja yhteisöjä, ei yksityisiä yksittäisiä yksilöitä. Lajityypillisesti sosiaalisena olentona ihminen on selviytynyt ja selviytyy – jos yleensä selviytyy – olemassaolontaistelusta vain lajina ja yhteisöinä, ei yksilöinä. Individualistinen ihmiskuvamme on suurta harhaa.



5.

Ensimmäinen ”sanaluokka” olivat verbit – toimintaa ja tekemistä merkitsevät signaaliäänet. Jos primitiivistä kieltä voitaisiin katsoa läheltä ja tarkkaan, saattaisimme havaita, etteivät sen "sanat" ehkä jakaudu samanlaisiin sanaluokkalokeroihin kuin oman kielemme kaikki sanat. Luultavasti alkuperäiset sanaluokat olivat jotain aivan muuta kuin mitä ne ovat omassa "kehittyneessä" kielessämme.

Hahmon- ja käsitteenmuodostuksellisessa alkuhämärässä kohde vasta alkaa erottua taustasta ja mielen avaruuteen alkaa muodostua lokatiivia perusjäsennyksiä, joiden luoma tila – suhde toisiinsa – joskus hyvin paljon myöhemmin luo ne lokerot joihin kehittyvät käsitteet ja sanat asettuvat.

Yritys ymmärtää inhimillisen kielen yleisiä alkeismuotoja koettelee eläytymiskykyämme. Ainoa varsinainen "apuneuvo" näille eläytymisharjoituksille löytyy omasta lapsuudestamme, omasta menneisyydestämme, jossa voimme kuvitella kielen myös omassa varhaisessa kehitysvaiheessamme syntyneen ja omanneen joitakin tyypillisiä ominaisuuksia. Tosin tässäkin törmäämme muistimme rajoihin, ja meidän on jatkettava mielikuvituksemme varassa sinne minne muisti ei enää kanna.



6.

Luulen, että jonkinlainen jako subjektiin ja predikaattiin, tekijään ja tekemiseen, kohteeseen ja määreeseen, olioon ja ominaisuuteen, on alkuperäinen sanaluokkajako. Predikaatilla on aluksi ollut niin verbin kuin attribuutin ominaisuudet. Esimerkiksi alussa mainittujen antiikin kreikkalaisten miellemaailma – heidän tajuntansa, ajattelunsa – muodostui jonkinlaisista pysäytyskuvan kaltaisista hahmoista, joissa olioilla ja niiden ominaisuuksilla ei vielä ollut sellaista selvää toisistaan erottumisen ominaisuutta joka meille on itsestäänselvä.

Kreikkalaisille todellisen ajatusongelman muodosti se, että kun kaksi esinettä asetettiin rinnakkain, esine A oli pieni ja esine B suuri, mutta kun sama esine B vietiin esineen C rinnalle, silloin B olikin pieni ja C suuri. Kuinka sama B voi olla sekä suuri että pieni? Tämä kysymys ratkesi ideaopin pohjalta siten, että esineessä B täytyi olla sekä suuruuden että pienuuden idea. A:n rinnalla näyttäytyi B:n suuruus, C:n rinnalla sen pienuus.

Voimme kuvitella, ettei tällaisessa pysäytyskuvien varaan rakennetussa miellemaailmassa voi esiintyä esim. dynaamista ajantajua. Sensijaan siinä korostuivat staattiset tekijät ja voimat, jollaiset saivat ilmennyksensä myös arkkitehtuurissa, esimerkiksi noissa kreikkalaisten rakentamissa, kantavia voimia kuten pilareita ja kapiteeleja korostavissa temppeleissä. Filosofi Herakleitoskaan ei tosiasiassa sanonut mitään niin yleisdynaamista kuin "Kaikki virtaa". Hän esitti yksittäisiä elävännäköisiä pysäytyskuvia virranpyörteistä ja totesi: "Koskaan et astu kahta kertaa samaan virtaan." Huomatkaa ero.

Aristotelesta pidetään syllogismilogiikkansa vuoksi logiikan oppi-isänä. Mutta silloin unohdetaan, ettei hänen päättelyissään ollut dynaamista draivia. Dynaaminen päättely – asioiden johtaminen ja johtuminen toisistaan – astui logiikan kuvaan vasta eurooppalaisella uudella ajalla, mm. Leibnizin vaikutuksesta. Hän oli se henkilö jonka ajattelussa ulkomaailma sielutettiin johdonmukaisesti. Koko uudelle ajalle ominainen ”tieto” perustui ruumiintuntojen ulkoistuksiin – sellainen on esimerkiksi fysiikassa avainrooliin asettuva ”voiman” käsite.



7.

Renessanssimaalari Rafaellon kuuluisassa taulussa "Ateenan koulu" kävelevät Platon ja Aristoteles rinnakkain katsojaa kohti, ja Platon viittaa kädellään taivaaseen, tarkoittaen eleellään mitä ilmeisimmin sitä, että "ideat" ovat kotoisin jumalmaailmasta ja sijoittuvat ihmisten päiden yläpuolelle, kun taas Aristoteles painaa kämmentään maata kohti sen merkiksi, että ideoilla on niin sanotusti jalat tukevasti maassa.

Voidaan nähdä että näiden kahden välillä kulkee jokin antiikin ajattelun rajalinja. Platonin "ideat" ovat vielä kuvanomaisia – mielikuvanomaisia – Aristoteles sen sijaan on jo astunut "kielikuvien", kielen ja sen käsitekoneistojen maailmaan. Aristoteelinen perinne oli se joka vaikutti yhä Euroopan vaipuessa reilut puoli vuosituhatta myöhemmin noin tuhanneksi vuodeksi keskiajan "pimeyteen".



8.

Jos antiikin maailmassa "kiinteitä" olivat olleet mielikuvat, keskiajalla kiinteitä olivat pyhillä sanoilla muotoillut opit. Raamattu toimi kaiken selityksen viimeisenä päätepisteenä, ja jos maailmassa oli ongelmia, ne ratkaistiin palauttamalla asiat raamatuntulkinnalliseen yhteyteen.

Kieli muuttui merkilliseksi käsitekiinteytyneeksi dogmaksi, johon sovitettiin kaikki mitä pysähtyneeseen hengentilaan vajonnut keskiaikainen mieli pystyi ilmiönä käsittelemään. Raamattu oli jotain ihmistä suurempaa ja ikuista, ihminen jäi nöyräksi kasvottomaksi tottelijaksi, Jumalan suuren suunnitelman toteuttajaksi.

Keskiajan oppineet kävivät lakkaamatonta väittelyä yleiskäsitteistä, niin sanotuista universaaleista. Siis esimerkiksi sellaisista "lajinimikkeistä" kuin vaikkapa koira tai kissa. Väittely koski sitä onko "koira" todellinen, reaalisesti olemassaoleva asia – ”todellinen olemus” – vai onko se pelkkä käsite, sana, joka tarkoitti jotakin mikä oli olemassa vain käsitteenä ja merkityksenä.

"Realistit" esittivät että yleisnimet tai -käsitteet ovat todellisia, ne ovat yhtä todellisia ja siis olemassa samassa mielessä kuin yksittäinen koirakin. "Nominalistit" – joita realistit siis saattoivat mahdollisesti pitää todellisuudesta vieraantuneina haihattelijoina – taas katsoivat, että yleiskäsitteet ovat vain ajatustyökaluja, eivät todellisia olioita.



9.

Meillä on suuri houkutus naureskella näille keskiaikaisille pähkäilyille, mutta niissä oli kuitenkin kyse eurooppalaisen ajatushistorian ehkä tärkeimmistä tiedonfilosofisista kysymyksistä. Vaikka pitkässä juoksussa nominalismi voitti käsiterealismin, ei pidä kuvitella, että yleiskäsitteisiin liittyvät tiedonfilosofiset ongelmat olisi jo ratkaistu. Ne eivät ole.

Ajatelkaapa vaikkapa sellaisia käsitteitä kuin "alku" ja "loppu" – kuka uskaltaa sanoa, onko todellisuuden aika-avaruusjatkumossa alkuja ja loppuja? Esimerkiksi leikatessamme käsitesaksillamme todellisuudesta jonkin "ilmiön" tarkastellaksemme sitä läheltä ja tarkasti – siis niin sanotusti tieteellisen tarkasti – ovatko leikkaamisessa käytetyt käsitesakset omien korviemme välissä, vai onko todellisuudessa todellakin esimerkiksi "alkuja" ja "loppuja"?

Eurooppalaisella uudella ajalla syntyivät erityistieteet. Niistä kukin kehitti omat suureensa ja mittayksikkönsä. Niiden avulla olemme saaneet maailmasta tositietoa, joka on mahdollistanut todellisuudenhallintaa. Niin pätevää kuin tieteellinen tieto onkin, tuskin kukaan meistä silti uskoo että "todellisuus" oikeasti ja todellakin jakautuu esim. fysiikkaan ja kemiaan, biologiaan ja psykologiaan, jne.

Tieteet ovat eräänlaisia oman aikamme ja ajattelumme lokeroita, meille ominaisia ideaisia järkijäsennyksiä. Ne sijoittuvat omien korviemme väliin. Niihin on päädytty pitkän ajatushistoriallisen kehitysprosessin lopputulemana, prosessin, jossa mikään ei ole ollut turhaa, eikä siinä mielessä myöskään "oikeaa" tai "väärää".



10.

Fenomenologiaksi kutsutaan sitä tiedonfilosofian suuntausta, joka tekee kysymyksiä käsitetodellisuuden ja reaalimaailman suhteista. Siinä käsitellään kielen ja ajattelun yhteenkytkeytymisen ja käsiterealismin ongelmia, ja sen hyviä edustajia ovat olleet esimerkiksi sellaiset ajattelijat kuin Husserl, Heidegger, Derrida, Foucault – ja jossain mielessä myös mainittu Wittgenstein.

Näinä päivinä tuntuu siltä kuin kehityksen pyörä olisi tehnyt täyden ympyrän ja palaisimme jälleen ajattelumme alkukantaisimpien ominaisuuksien tasolle. Me elämme mitä ilmeisimmin jonkinlaisen syvän henkisen taantuman aikoja. Me esimerkiksi pohdimme parhaillaan kiivaasti kysymystä onko "neekeri" todellinen olio. Keskiaikainen käsiterealismi on palannut ajatteluumme. Se on tapahtunut laajalla rintamalla. Nuori sukupolvi tunnustaa ja harrastaa Wikipedia-sanakirjatietoa yhtä hartaasti kuin keskiajan skolastikot raamatuntulkintaa. 3)

Erityistieteemme ovat kokeneet pirstoutumiskehitystä, jonka seurauksena ne ovat sisäisesti jakautuneet osa-alueiksi, jotka edelleen ovat pilkkoutuneet koulukunniksi ja oppisuunniksi. Tämän tieteensisäisen kehityksen lopputulemana elämme nyt eräänlaisessa "ismien" maailmassa, jossa kaikki valistunutkin ja "tieteellinen" keskustelumme on muuttumassa korostetulla tavalla "opilliseksi".

"Opillista" totuudellisuutta tunnetaan nykyään jo sen seurauksena, että jokin asia puitteistetaan jonkin erityisen ismin käsitekoneistossa. Tämä opillisten totuuksien julistaminen on todellakin aivan eri suuntaan tapahtuva ajatusliike kuin mitä Wittgensteinin filosofointi oli. Kertoo jotain poliitikkojen häikäilemättömyydestä, kun he ovat valmiita vetämään jopa Wittgensteinin demagogiansa vipuvarreksi.




--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 6.1.2013 )
-----------------------------------



1) "Urphenomenon", alkuilmiö – goethelaisittain, spenglerilaisittain, wittgensteinilaisittain. Läheltä ja tarkkaan havainnoitu ja poimittu yksityiskohta, joka lahjoittaa – määrää – kokonaisymmärryksen.

Ennen kuin se havaitaan, kokonaisuus ei jäsenny kokonaisuutena ja omiin puitteisiinsa. Jos se puuttuu kokonaisuudesta, kokonaisuus ei toimi. Kun se lisätään – kuten esimerkiksi kirjoittajan ja elokuvantekijän on mahdollista töissään tehdä – kaikki naksahtaa kuin ihmeen vaikutuksesta paikoilleen.

Myös toiminnallisesti elämän "pyörteissä" – jokin alku, "synty", on niilläkin. Ja jos se hyvin resonoi, kohta aallot nousevat ja myrsky pauhaa.




2) Itse en näe että Wittgenstein olisi ”opillisesti” määriteltävissä. Yritykset asettaa hänet paikoilleen johonkin filosofian perinteen jatkumoon muuttuvat helposti sekä älylliseksi epärehellisyydeksi että henkilöä koskevaksi epäoikeudenmukaisuudeksi.

Samanlainen erehdys voi toki tapahtua toiseenkin suuntaan: filosofin ihannoiminen ihmisenä voi johtaa ajattelun yleisinhimillisen ja yleispätevän osan kadottamiseen. Wittgensteinin varsin "karismaattinen" persoonallisuus on kyllä houkutellut paljon henkilöpalvontaa ympärilleen.

Filosofin tuomitseminen ihmisenä on samanlainen ajatusvirhe kuin hänen ihannoimisensakin. Ajattelun holistinen koherenssi on ajattelua, ei lihaa ja verta, niin vaikeaa tai mahdotontakin kuin näitä käytännössä on erottaa toisistaan. Vähintäänkin puhtauden ideaa siihen tarvitaan.




3) Kansalaiskeskusteluissa kovasti muodissa oleva ”käsitteiden täsmentäminen" – siis se että nykyisin uskotaan asioiden kirkastuvan käsitemäärittelyjen myötä – on todellakin jokin oman aikamme ajattelusairaus. Se on ikään kuin kaikkein pisimmälle pirstoutunutta tiedonalojen hienojakoa – silloin "ismeistäkin" on jo ajettu ohi ja on alettu uskoa siihen että kun yhdelle käsitteelle määritellään toisten käsitteiden avulla yksi määrätty sisältö, kaikki selviää.

Mikään ei voisi olla harhaisempaa. Wittgensteinilaisittain sanoisin näin: mikään ei voisi olla enää enemmän väärään suuntaan menevää ajatusliikettä.

Näitä asioita ei enää nykyinen Wikipedia-tietosanatietoa "totuudellisena" omaksuva sukupolvi tajua. Ajattelukoherenssit ovat ilmeisen ylivoimaisia hallittaviksi. Mitä kukaan voisi tehdä? Jopa filosofian opiskelijat ovat nykyisin yhä kykenemättömämpiä omaksumaan holistisia kokonaisuuksia – nyt pärjätään teräväpäisellä irtotiedon välkyttelyllä ja väärinymmärretyllä ”logiikan” pätevyydellä. Siihen rinnalle tulee nyt jokin ulkoisen efektin korostaminen – filosofin keltaiset kengät, yritysmaailman konsulteille ominainen etologinen draivi, esteetikoille ominainen nukkavieru oloisuus, jne.





takaisin