takaisin



Uskomattomia juttuja





1.

Ylimäärä mahdollistaa vaihdon, ja vaihto talouden. Talous mahdollistaa symbolisen vaihtovälineen, rahan, ja raha mahdollistaa ylimäärän, jota ei ole olemassakaan. Raha on odotusarvo,1) sillä on vain väljä ja viitteellinen suhde todellisuuteen. Kun taloudesta tulee rahaohjasteista,2) todellisuudesta tulee toissijaista.



2.

Tuloerojen kasvu mahdollistaa pankkitoiminnan. Pankkitoiminta keskittää talouden painopisteen sinne missä raha tuottaa parhaiten. Siksi tuloerot kasvavat, ja köyhyys jää hoitamatta. Se on se noidankierre, johon EU nyt valaa bensaa liekkeihin kokoamalla pankkiireille lisärahaa, kun pankkitoiminta muuten tukehtuisi omaan mahdottomuuteensa. Siitä seuraa vain maailmanpalo.



3.

Lait ovat niinkuin ne luetaan, samoin raha on niinkuin se lasketaan. Harva tajuaa, että kvantiteetti ja kvaliteetti ovat todellakin eri kategorioita. Mikään määrä ei merkitse mitään sisältöä. Kun rahassa lasketaan, unohdetaan että rahassa voidaan laskea myös kaikenlaista mitä rahassa ei voi laskea. Siksi raha on niinkuin se lasketaan.



4.

Maailmassa on ihmisiä tapettu sen vuoksi etteivät he usko Jumalaan. On tapettu senkin vuoksi, ettei ole rakastanut sotaa. Ei ole mikään ihme, että ihmisiä kuolee sen vuoksi että pankkiirit saavat viidensadan miljardin sijasta vain neljäsataa miljardia. Siis kvantiteettia, määrää, numeroita, ei mitään tiettyä sisältöä. Ei mitään todellista, mitään totta.



5.

Ihminen voi uskoa kaikenlaisia asioita. Kukaan ei pysty keksimään niin mieletöntä asiaa, etteikö joku siihen uskoisi. Ei ole mikään ihme että melkein kaikki ihmiset uskovat Jumalaan, tai sotaan, tai rahaan. Ei ole mitenkään merkillistä että niin moni uskoo "talouden" olevan järjestelmä, joka järjestää ihmisten elämän. Järjestelmä joka ylipäänsä voisi järjestää ihmisten elämän.3)



6.

Uskotteko että Jumala pystyy luomaan niin ison kiven ettei jaksa sitä itse nostaa? Uskotteko että pankkiirit pystyvät puhaltamaan niin ison sijoitus- eli luotto-, eli velkarahakuplan, ettei sitä kukaan pysty koskaan maksamaan? Uskotteko että he myyvät lisäluottoa niille, jotka uskovat pystyvänsä joskus maksamaan? Uskotteko että maksumiehet raivaavat köyhempiä joukostaan jotta pystyisivät maksamaan pankkiireille paremmin ja vielä enemmän?



7.

Uskokaa pois. Niin se käy. Siinä ei ole järkeä, mutta niin se käy. Rahalla ei ole tekemistä todellisuuden, sisältöjen, kanssa, eikä rahaan siis, edes, sovi vaatia järkeä. Raha on vain numeroita, yksi, kaksi ja kahdeksan. Järjellä taas on tekemistä vain todellisuuden kanssa.



8.

Me elämme aikoja jolloin mennään aivan uskomatonta kohti.4) Maailmaa hallitsevat tähtitieteelliset rahasummat, numerot, jotka merkitsevät kaikkea vaikka ne eivät merkitse mitään. Pascal, tai Leibniz, olisi nyt kateellinen. Liitutaululle, anteeksi fläppitaululle, voisi vetää kaavan ja sanoa, että se todistaa että Paavi on Antikristus. Että vaikka maailmassa on niin paljon raha-arvoja, että kaikki voisivat kohtuullisesti elää niillä miljoona vuotta, köyhien on silti kuoltava. Köyhät ovat kiusallinen muistutus siitä ettei talous ole totta.



9.

Järjettömyyden ylläpitäminen vaatii aina suurempaa järjettömyyttä. Ymmärrys on noiduttava yhä totaalisemmin. Kasvottoman kaikkivoivan rahan luoma taloustotalitaristinen järjestelmä toteuttaa juuri tätä. Sillä, kuten kaikilla totalitarismeilla aina, on aktiiviset vastuunkantajansa ja lukemattomia lojaaleita kannattajia. Aktiiviset toimijat, individit, aktiiviset yksilöt. Fasismi tarkoittaa sen perversion määrää, jolla yksilöt ruoskivat omaa selkäänsä pyrkiessään tehokkaampaan työntekoon.



10.

Ajatushistorian harrastaja tietää, ettei vallitseva ajattelu koskaan synny tyhjästä tai itsestään.5) Paradigmojen elinkaaret ovat vahvoja ja pitkiä. Samoin voi tietää, ettei vallitsevaa ajattelua pystytä koskaan täysin kyseenalaistamaan sen "sisältä" käsin. Kulloisetkin kysymykset ja vastaukset nimittäin syntyvät ja elävät samoilla rationaalisuuden ehdoilla. Niiden on täytettävä samat loogisuusehdot. Esimerkiksi uskontoja on aikalaistasolla mahdotonta kyseenalaistaa niiden omilla argumenteilla.



11.

Niinpä aikalaisajattelu on aina kokonaisuus, jotain kokonaista. Kun esimerkiksi omassa aikalaisrationaalisuudessamme vallitsee individualismi,6) se vallitsee, eikä ole sitä ajattelun aluetta, jolla individualismi ei olisi vallitseva hahmotusperuste. Kaikki langat, niin syyt kuin seurauksetkin, johdetaan aina yksilöjen käsiin.

Niinpä kuvitellaan että talous on sitä kun kaksi toimijaa sopii kumpaakin osapuolta hyödyttävän kaupan keskenään. Jokainen on oman onnensa seppä, sanoo liberalisti. Samoin kuvitellaan, että romanikerjäläiset ovat avun tarpeessa olevia yksilöitä. Jokaisen pitäisi kutsua yksi maahanmuuttaja kotiinsa, sanoo entinen presidentti. Hän on niin väärässä, niin väärässä, mutta hän ei ole ainoa presidentti, joka on jossakin, tai monessa, asiassa väärässä.



12.

Nykyajan noitaoikeudenkäynnissä, rasistijahdissa, kuvitellaan että rasisti on yksilö jolla on Paholaisen voimat ja joka haluaa tuhota kokonaisen kansanryhmän. Kokonainen kansanryhmä voi kuvitella näin, huomaamatta että rasismi on yksi sen oma ominaisuus.

Mutta juuri kansanryhmät tuhoavat yksilöitä, eivät yksilöt kansanryhmiä. Totalitarismi huutaa lain avukseen tuhotakseen ajattelevan yksilön. Ilman lakia totalitarismi on avuton, koska se ei osaa ajatella. Totalitarismissa lait ovat aina epämääräisiä ja epäselviä, ja niillä on tarkoituksena luoda pelon ilmapiiri. Se on paras tapa peittää ajattelukyvyttömyys ja vaientaa kritiikki. Kun syyte on järjetön, noidaksi leimattu ei koskaan voi vedota järkeen puolustuksessaan. Jos järki vallitsisi, syytettä ei edes voitaisi nostaa.

Totalitarismi voi lakia soveltaessaan olla ovela, käyttää vähää järkeään sofistin tapaan, irrottaa yksittäiset sanat yhteyksistään, nostaa ne tikunnokkaan ja kas, varjo lankeaa ajattelevan yksilön päälle. Juuri kuten kulloinkin tarve vaatii.



13.

Totalitarismin vahvistautumisen, tehostumisen ja itsesuojelun tarve.7) Jostain syystä järjettömyyttä täytyy pönkittää "välttämättömyyksillä" ja pakoilla. Se ei pysy pystyssä itsekseen. Taloudellista järjettömyyttä on pönkitettävä tähtitieteellisiksi kasvaneilla sijoitus- eli velkasummilla. Yhteiskuntatotalitarismia on pönkitettävä sananvapautta säätelemällä. Kaikkein järjettömimmät yhteisöt suojataan kaikkein ankarimmilla laeilla.



14.

Stephen Hawking laskeskeli joskus, kun suurvalloilla oli varastoissaan paljon ydinaseita, että räjäytettiinpä ne missä päin maailmaa tahansa, niiden ilmakehään aiheuttama säteily olisi riittänyt tappamaan jokaisen ihmisen 16 000 eri kertaa. "Suurvallat voisivat ensi alkuun puolittaa ydinasepelotteensa, ihan uskottavuuden nimissä", Hawking rähisi halvaantuneesta suupielestään. Mitä se kertoo puolustuspoliitikon ja sotilaan järjestä, että "uskottavaa puolustusta" tavoiteltaessa päädyttiin täysin järjettömään tilanteeseen? Mitä se kertoo talouspoliitikon järjestä, että "uskottavaa velkajärjestelyä" tavoiteltaessa päädytään yhteiskuntien vähävaraisimpien eliminoimiseen 16 000 eri kertaan?



15.

Emme tule selviämään sen enempää talouden järjettömyydestä kuin sokean individualismimme harhoista. Nämä harhat vain vahvistavat toisiaan. Elämme maailmassa joka on joka suuntaan harhainen – taloususkonnon suuntaan, muiden uskontojen suuntaan, ihmisoikeuksien, kansalaisvapauksien suuntaan.8) Järjettömyydelle vahvistusta tarjoava totalitarismi kasvattaa järjettömyyttä individualismin nimissä jokaisella alueella. Fasistit ruoskivat itseään, ja toisiaan, ollakseen tehokkaampia. Kaikki tehokkuusyritykset kääntyvät itseään vastaan, koska osaamme olla tehokkaita vain samoilla säännöillä joilla ongelmat on aikaansaatu.



16.

En usko että on sitä mahdollisuutta että "kun saamme numerot kuntoon, saamme elämän kuntoon". Sitä mahdollisuutta ei ole. Meidän on joko tajuttava numeroiden harhaisuus tai uhrattava elämämme numeroille. Nämä ovat vaihtoehdot, ainoat vaihtoehdot. Kuljemme nyt uhrien tietä. Jokainen uhri tekee kelkan kääntämisen yhä mahdottomammaksi. Näin on aina ja kaikissa sodissa. Mitä enemmän uhreja, sitä vähemmän kukaan pystyy tunnustamaan että uhrit ovat olleet turhia, pelkkää järjettömyyttä. Että on tehty ja tehdään väärin. Näin järjettömyys ja järki asettuvat vastakkain, ja järki on tuomittu häviämään.




--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 31.3.2012 )
-----------------------------------



1) Nykyisin keskustellaan aika paljon tavoista joilla raha luodaan talouteen. Nämä keskustelut käydään ainakin osin uskossa siihen, että olisi mahdollista reformoida rahanluontikäytäntöjä niin että luonnolliset ihmisyhteisöt – jollainen kansallisvaltiokin on – saisivat rahalla tehtävät operaatiot paremmin yleiseen hallintaan.

Reformeja voidaan ajatella monelta kannalta. Esimerkiksi kaiken rahaliikenteen läpinäkyvyys voidaan käsittää demokraattisen yhteiskunnan ominaisuudeksi, ja sitä voidaan pitää tavoiteltavana arvona. Ajatella siis, että rahat ovat yhteiskuntien virallisia asiapapereita, eikä niiden liikkeissä pitäisi olla mitään salattavaa.

Raha-ajattelumme on sairasta historiallisella tavalla – eli talousajattelun hallitsemattomuudessa on kyse tämän määrätyn rationaalisuuden historiallisissa lähtökohta-asetuksissa olevista virheistä. Meidän ei ehkä pitäisi niinkään miettiä kysymyksiä pankkirahasta vs. talousdemokratiasta, tai rahareformeista, vaan ennemminkin selvittää yleisen tiedonfilosofian työkaluilla sitä mikä rahassa ajatusmuotona on lähtökohtaisesti pielessä.




2) Tapa ajatella taloutta ihanteellisesti, siis nimenomaan "kahden välisistä sopimuksista koostuvana laajana verkostona", on suhteellisen nuorta, se on lähtöisin valistusajalta, ja siinä heijastuu hyvin valistuksen yli-ihanteellinen ja yliromanttinen ihmiskuva.

Keskiaikaista perua oli merkantilismi, joka käsitti Jumalan resonanssin eli Kuninkaan talouden jonkinlaisena Suurena Tilikirjana. Ihmiskuvan muutos individualistiseen suuntaan tuli näkyviin fysiokratismissa, joka ymmärsi talouden jonkinlaisena yhteiskunnan – Suuren Yksilön – verenkiertona. Tässä mielikuvamaailman kehityksessä talousajattelun "organisoitumisen" seuraava aste oli sitten "näkymättömän käden" liberalismi, joka loi myös tuon puhtaaksiviljellyn näkemyksen "vapaista toimijoista".

Yliromanttinen ihmiskuva käsitti myös muissa valistusajan hengentuotteissa. Esimerkiksi yhteiskuntafilosofi Rousseaun valtiokäsityksissä, ja myös hänen asettamissaan pohjissa kokonaiselle uudelle tiedonalalle, kasvatusopille. Kirjassaan ”Emilesta” Rousseau kuvaa kuinka pieni lapsi ihan itse kasvattaa ja opettaa itsensä pikkuvauvasta aina aikuisikään käyttäen yrityksen ja erehdyksen metodia. No, kasvatustieteessä tällaiset Emilet on hylätty jo aikapäiviä, mutta liberalistisessa talousajattelussa "vapaa toimija" elää yhä ja voi jopa hyvin.

Talous on hyvin todellisuudentajuton ajattelun laji. Ihmiskunnan historiassa se on ollut sitä aina – itse asiassa kaikki rahateoriat voisivat lähteä liikkeelle siitä että ihminen on eräänlainen harakka, joka on mieltynyt kiiltäviin metalleihin. Raha oli muinoin enemmänkin aarrearkun muotoista "omaisuusarvoa" kuin vaihdon väline.

Mitään tekemistä minkään ihmiselämän välttämättömiin realiteetteihin palautuvan "järjen" kanssa ”rahalla” ei ole ollut sen enempää historiassa kuin nykyhetkessäkään. Järkiselitykset ovat aikalaisrationaalisuuden kaapuja. Nykyhetkelle on ominaista selittää maailmaa ja myös ”rahaa” esim. päämäärärationalismin puitteissa.

Spenglerillä on ”Länsimaiden perikadon” alkukielisessä tekstissä pitkä luku rahan historiasta ja ominaisuuksista. Se on aika mielikuvitusrikas, ja olisi suotavaa että joku joskus kääntäisi sen suomeksi. Teoksen taannoinen suomentaja Yrjö Massa ei ilmeisesti osannut tai tohtinut sitä tehdä vaan jätti sen kirjan suomennoksesta pois.

En usko rahareformeihin. Voitaisiin tehdä yrityksiä palauttaa rahat pienemmiksi valuutoiksi, ja paikallisemmiksi, jolloin raha-ajattelun ja reaalitalouden yhteys jälleen tiivistyisi – mutta en usko, että ajatusmuotojen kehityksessä voidaan tuollaisia peruutusliikkeitä ottaa. Joten mitä ilmeisimmin raha-ajattelu tulee hajoamaan omaan arvonmuodostuksen imaginaarisuuteensa. Kansallisvaltioiden kansalaisten kannalta on surullista, että kehitys tulee vaatimaan paljon uhreja – koska väärässä olijat eivät pysty myöntämään olevansa täysin väärässä – ja hajottaa yhteiskuntien sosiaalisen eheyden.

Me ehkä taannumme taas sisällissotien kouriin. Niissä ovat vastakkain rikkaiden luomat autonomiset rahalinnakkeet ja syrjäytetty, päivittäisestä leivästään taisteleva väestö.




3) Juuri kokonaisajattelua – "holistista" näkökulmaa – mielestäni tarvittaisiin nykyistä enemmän. Nythän on niin, että esimerkiksi talousasioista kiinnostuneet – kriittisetkin – ihmiset pyrkivät keskittymään vain ”talouden” kysymyksiin, ja näin jää ymmärtämättä, ettei talous todellakaan ole mikään "itsenäinen" ajattelun alue saati sitten jokin "järjestelmä" joka voisi järjestää ihmisten elämän.

"Talouden" kuvitteleminen jonkinlaisten "perimmäisten realiteettien" kentäksi johtaa siihen, että kuvataan ja selitetään koko todellisuus talouden termeillä ja ajatusmalleilla. Tällöin usko numeerisiin "totuuksiin" lujittuu ja kasvaa, ja yhä vähemmän on mahdollista ymmärtää etteivät reformit poista talousrationaalisuuteemme jo sen historiallisissa lähtökohdissa sisältyneitä ajatusvirheitä.

Meidän pitäisi laajentaa rationaalisuutemme aluetta niin että talous, yhteiskunnallinen eheys, moniarvoisen demokratian edellytykset – jotka sivumennen sanoen sulkevat monikulttuurisuuden mahdollisuuden pois – ja niin numerotalouden läpinäkyvyys kuin muukin sananvapaus kuuluisivat saman "holismin" piiriin. Nämä eivät ole ”eri asioita”, vaan niissä esimerkiksi toistuu sama yksilöindividualismin tuottama sokeus. Esimerkiksi velkataloudessa tavoiteltava "uskottavuus" todellakin toistaa militaarien osoittaman sokeuden näiden tavoitellessa "uskottavaa puolustuskykyä". Jne.




4) Kukaan ei tiedä miksi historiallisia "aikakausia" syntyy. Ne ovat kielen ja ajattelun vakiintumisilmiöitä, mutta vaikka puhutaankin esim. "paradigmoista", jonkinlaisista ajattelun alkukuvista, syvistä perusjäsennyksistä, hahmottamisperusteista, jne, silti historialliset aikakaudet ovat tulleet ja menneet emmekä voi varmuudella sanoa että niitä määräisi jokin lineaarinen juoni, "kehitys", tms. Spengler sanoo, että ne nousevat historiassa ”kuin huuto ihmisen rinnasta”. Sanokoon joku paremmin.

Keski- ja uudenajan taitetta monet "ajatushistorioitsijat" pitävät tärkeänä rajalinjana, ja itse olen hahmottanut sitä suurta vastakohtaisuutta, joka psykologisesti erottaa keskiajalle ominaisen "depersonalisaation" – yksilöminuuden katoamisen – ja kartesiolaisen "minän ja maailman, Subjektin ja Objektin vastakohtaisuuden" toisistaan. Ajattelen niin, että kartesiolaisen paradigman pohjalta kaikki eurooppalaisella uudella ajalla tapahtunut kehitys saa selityksensä. Niin yhteiskunnallisen muutoksen kuin tieteen ja tekniikan valtavan kehittymisen puolella. Tämä ajatus on vahvasti spenglerilainen.

Spengler esimerkiksi ennustaa talouden ajautuvan lopulliseen kriisiin, jossa vastakkain ovat "raha" ja "veri". Tämä voidaan tulkita rahatalouden ja reaalitalouden ristiriidaksi, viimeiseksi taistoksi niiden välillä.

Ja spenglerilaisittain suuret kulttuurikaudet ovat kasvien kaltaisia: ne itävät ja juurtuvat, työntävät dynaamiset vartensa esille, kukkivat ja tuottavat hedelmänsä, täydellistyvät ja ylikasvavat – ja sen jälkeen ne kuihtuvat pois antaen tilaa seuraajille. Nyt me olemme jo jonkin aikaa eläneet spenglerilaista "faustisen" kulttuurin täydellistymisvaihetta, ja esimerkiksi rahan ja veren viimeinen taisto on rahaekspansion ja globaalitalouden myötä tullut todellisuudeksi. Sille kriisille ei siis ole ratkaisua samalta pohjalta kuin mikä sen on aiheuttanut – oma aikakausrationaalisuutemme on auttamatta kulkenut ohi sen vaiheen, jossa hallinta oli mahdollista.




5) Kartesiolainen paradigma – eriytyvän Subjektin ja Objektivoituvan todellisuuden vastakkainasettuminen – on kaiken uuden ajan rationaalisen ajattelun pohjimmainen perusjäsennys. Se on varsin vastakohtainen keskiaikaiselle maailmankokemukselle, jossa yksilöminuus oli taantunut jonkinlaiselle depersonoituneelle joukkoasteelle.

Mutta talousajattelumme on hiihdellyt hieman omia latujaan. Se jäi jo lähtökuopissa keskiaikaisen ptolemaiolaisen paradigman varaan. Talousajattelussamme "realiteetit" asetetaan talousmaailman keskipisteestä, ns. taloudellisesta toimijasta käsin. Toimijan tilinpidollinen nollapiste määrää taloustapahtumisen koordinaatit, määrää sen mikä on plussaa ja mikä miinusta, ja myöhemmin, teorian asteelle mentäessä myös sen mikä on syytä mikä seurausta. Ja tämä lokatiivinen perusjäsennys estää luonnontieteitä vastaavan objektivaation ja asettaa talousajattelumme eri laatikkoon kuin kartesiolaisen paradigman määräämä uuden ajan rationaalisuuden valtavirta.

Liberalismi kuitenkin apinoi kehittyviä uusia rationaalisuuden muotoja, kuten luonnontieteille ominaisia suure- ja mittajärjestelmiä. "Raha" kuviteltiin eräänlaiseksi "yleisen arvon" mitaksi, vaikka rahassa tosiasiassa jäi elämään vain pohjimmiltaan keskiaikainen uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma. Talousteoria onkin enemmän uskonnon nykyinen muoto kuin tieteisiin verrattavaa todellisuudenhallintaa. Kuten keskiaikainen ihminen koki totuutena sen, että maailma hänen ympärillään muodostui "Jumalan tahdosta", aivan vastaavasti nykyihminen kokee totuutena, että maailma ympärillämme muodostuu "taloudellisista realiteeteista".

Tämä siis taloususkontoa koskien. Tottahan toki uudella ajalla on kuitenkin koettu kehitystä. Esimerkiksi monarkiat korvannut demokratia on kehittänyt kansallisvaltiot, ja samaan prosessiin kuuluu yhteiskuntien sosiaalisuuden sisältöjen kehittyminen autoritaarisista yksiarvoisista yhtenäiskulttuureista kohti moniarvoisia demokratioita. Näistä asioistahan täällä on puhuttu mm. maahanmuuttoproblematiikan yhteydessä, jossa olen painottanut sitä, ettei yksikään ryhmäsidonnaisuuttaan varjeleva yhtenäis"kulttuuri" voi sopeutua yksilöarvoja ja ihmisoikeuksia kunnioittavaan moniarvoiseen demokratiaan. Nämä kysymykset ovat vielä aika monelta läpiajattelematta.

Suuret kehityskaaret ovat kuitenkin suuria kehityskaaria – ne rakentuvat paradigmaattisten tekijöiden varaan, niiden päälle – ja yksityiskohtaisempi pirstoutuminen tapahtuu sitten enemmän pintatasolla. Kun sekä tiedonalojen pirstoutuminen, korrespondenttisen totuudellisuuden korostuminen ja koherenttisen kokonaisajattelun hajoaminen, opillisten ismien pintaannousu, sokeuden asteelle kasvanut individualismi ja sillä tapahtuva selittäminen niin tieteen kuin varsinkin tieteen irvikuvan talouden piirissä – kun ne ovat vallitsevaa todellisuutta, on aika vaikea nähdä kehityksen pohjalle ja tunnistaa kehitystä masinoivia paradigmoja.

Ajatushistorian harrastamisen antama paras opetus on sen seikan ymmärtäminen, miten eri tavoin ihmiset eri aikoina ovat maailmansa kokeneet. Jaksan toistella sitä ettemme oikeastaan voi sanoa, onko historiallisella kehityksellä jokin varma juoni – että esimerkiksi tietäisimme mitä seuraavaksi seuraa vai onko vuorossa taantuma.

Kehitys on kuitenkin olennainen kategoria – ihmistä kuvaavista määräistä ehdottomasti paras on se että ihminen on niin lajina kuin yksilönäkin nimenomaan kehittyvä olento. – Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että nähdessämme maailman mielekkäänä me näemme sen kehityksen kategoriassa. Loppu riippuu sitten siitä miten syvälle pystymme kysymysmerkkimme asettamaan.

Ajatushistoriassa aikalaisrationaalisuutta määräävät paradigmat eivät ole yhdenkään yksilön keksintöjä – ei vaikka niille annetaan ajattelijoiden nimiä lujassa uskossa siihen, että joku nero on ne omalla ajatustyöllään "tuottanut". Sanoisin yksinkertaisimmin niin, että ajattelu on historiallinen ilmiö, kun taas yksilöllinen kokemus on kokemuksellinen ilmiö. Ne ovat kaksi eri kategoriaa jotka elävät eri elämää. Historiallista ajattelua luonnehtivat määreet – kuten näissäkin kirjoituksissa esillä paljon oleva wittgensteinilainen ”varmuus” – ovat eri määreitä kuin yksilön kokemuksia luonnehtivat määreet.




6) Individualismimme tekee meidät sokeiksi tajuamaan niin sanottuja ”sosiaalisia muodosteita”. Enpä ihan tarkkaan muista mistä itse ensimmäisen kerran opin käsitteen "sosiaalinen muodoste". Se saattoi hyvinkin olla Wilhelm Jerusalemin filosofiakirja. – Wittgenstein-kommentaattorit puhuvat sitten "intersubjektiivisesta" kielestä, elementistä, jota voisi ajatella eräänlaisena ihmisten päiden yläpuolelle sukupolvesta toiseen sijoittuvana pilvenä, joka määrää sen ajatusilmaston jossa ihmiset todellisuutensa kokevat.

"Sosiaalis-historiallinen muodoste" viittaa sitten siihen että inhimillinen kieli aikanaan syntyi juuri sen pohjalta että ihminen on sosiaalinen laji, joka selviytyy olemassaolontaistelusta, jos ylimalkaan selviytyy, vain lajina ja yhteisöinä, ei yksilöinä. Kielihän on evolutiivinen elementti – esimerkiksi kirjoitustaito näyttäisi syntyneen monessa paikassa yhtäaikaa – ikään kuin silloin kun laji on siihen ollut kypsä. Perustavanlaatuisia kulttuurieroja on saattanut liittyä siihen säilyikö kuvakirjoitus vai kehittyikö äännekirjoitus.

Ihmislajin perustavanlaatuinen sosiaalisuus ei nouse esiin nykyisessä yksilökeskeisessä individualismissamme. Tämä individualismi ihmiskuvassa on eurooppalaisella uudella ajalla kasvanut sokeuden asteelle. Koska atomismi ja objektivointi on osa aikalaisrationaalisuuttamme, sokeuttamme ei ole kovinkaan helppoa tajuta. Olen itse käyttänyt esimerkiksi ilmaisua: "Jokaisen yksilöminän pohjalla on yhteisö." Ihmisen "minä" on aina sekä lajihistoriallinen että yksilöhistoriallinen muodoste, ja jokaisen yksilöminuuden taustalla on yleisempiä tekijöitä.

Voitaisiin ehkä sanoa myös niin, että kaikki tuntemuksemme ovat lajityypillisiä, ja kirkkaimmatkin älylliset oivalluksemme ovat kulttuurisidonnaisia – ne saavat merkityksensä suhteessa aikalaisajatteluun.

Ehkä kielen ja ajattelun sosiaalis-historiallisen luonteen tajuaa jotenkin, jos yrittää ajatella joitakin ikään kuin vielä enemmän yksilöominaisuuksiksi mieltämiemme tuntemusten alkuperää, esimerkiksi tahtoa. Alkulaumassa ”valta” ja ”tahto” olivat yksi ja sama asia ja lauman selviytymisen ehtona oli johtajan merkkisignaaleiden välitön seuraaminen. Sosiaalinen sidonnaisuus oli ehdotonta, ja vasta myöhemmällä kehitysasteella saattoi alkaa yksilöiden kasvu kohti autonomista ”aikuisuutta”.

Tahtotoiminnon lajihistoriallinen alkuperä – ”kollektiivinen tahtotoiminto” – on kuitenkin edelleenkin kaiken yksilöllisenkin ”tahdon” palautuspiste, joka voidaan yhäkin elvyttää käyttämällä erityistä regressiivistä menetelmää, hypnoosia. Tällöin yksilöominaisuudeksi kuvittelemamme ”tahto” yllättäen siirtyykin henkilöltä toiselle.

Vastaava ilmiö saa vallan esimerkiksi siinä tapauksessa että yksilöt kriisiytyvät ja regressoituvat joukkohypnoosin valtaan. Näinhän tapahtuu tyypillisesti esimerkiksi maahanmuuttajien lähiömellakoissa.

Jos ymmärrämme miten nyt yksilöominaisuudeksi mieltämämme "tahto" on alkuperäisestä "kollektiivisesta tahtotoiminnosta" kehityksen ja yksilöllisen eriytymisen myötä muuttunut – yhteisöominaisuudesta yksilöominaisuudeksi – ehkä silloin myös ymmärrämme jotain siitä miten nyt yksilön omaama kieli ja ajattelu ovat alkuperältään sosiaalista muodostetta.

Koska kieli ja ajattelu ovat peruslaadultaan sosiaalista muodostetta, ja sosiaaliyhteys saa vakautensa niiden kautta, kieleen ja ajatteluun kehittyy tietty staattista vakautta varjeleva ominaisuus, jota Wittgenstein elämänsä viimeisinä aikoina nimitti "varmuudeksi". Ymmärrän sen niin, että kaikella tavoittelemallamme "totuudella" on tällainen pysähtymisen tai pysyvyyden ominaisuus. Siksi ajattelumme muodostaa yleiskäsitteitä, yleisiä lakeja, "yleiskatsauksia", ikuisia totuuksiakin. Kielemme yksinkertaisesti tarvitsee tämän ominaisuuden – ilman sellaista se ei voisi toimia sosiaalisuuden vakauttajana.




7) Rahaan alunperin liittyneen uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman täydellistyminen on se ajatushistoriallinen tekijä, joka on autonomisoinut rahatalouden ja irrottanut sen reaalitaloudesta. Numeerinen näennäiseksaktius on tavallaan ajatuslavaste, jonka kulisseissa tapahtunut muutos näyttää "pätevästi perustellulta".

Samalla kun raha-ajattelu on autonomisoitunut, ”raha” on muuttunut laadullisesti. Siihen sisältynyt lähtökohtainen harha – talous”tiedehän” yritti syntyvaiheessaan apinoida muita uuden ajan rationaalisuuden muotoja kuten erityistieteitä ja niille ominaisia suureita ja mittayksiköitä – ja tässäkin yrityksessään ”raha” sortui omimaan itselleen sekä suureen että mittayksikön ominaisuuksia – mutta tämä harha kasvoi harhasta vaaralliseen suuruudenhulluuteen. Autonomisesta rahasta tuli toimijasubjekti. Ja juuri toimijasubjektiksi koettu ”raha” omaa ”taloudellisten luonnonlakien” legitimoiman vallan – ja ihmiset lakkaavat tajuamasta että tämä harha elää vain heidän omien korviensa välissä.

Se ”rahaan” olennaisesti kuuluva ominaisuus, että ”raha” on aina jonkun rahaa, jää sokeutuneilta silmiltä näkemättä – ja paradoksaalisesti kaikkivoivasta kasvottomasta rahasta tuli toimijasubjekti. Eurooppalaiselle uudelle ajalle ominainen objektivointipyrkimys teki näin numeerista näennäispätevyyttä tavoitellessaan täydellisen järkihäränpyllyn – rahaan alunperin liittynyt uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma noituu täydellisesti ymmärryksen. Kun rahasta tulee ”persoonaton” subjekti, siitä ei ole enää pitkä matka siihen että raha masinoi maailmaan kasvottoman taloustotalitarismin maailmanjärjestyksen.

Suomessa talousajattelun ja yrityskulttuurien muutos rahaohjasteisiksi tapahtui juppikauden romahdettua ja lamanhoitotalkoiden hoitelussa rahataloudellisilla ehdoilla. Kansantalous oli tuohon romahdukseen saakka sekä kasvanut että ollut tuloeroja tasoittavaa – tuon taitekohdan jälkeen kasvuluvut ovat kääntyneet laskuun ja tuloerot revenneet. Samaan aikaan yhteiskuntapolitiikka on romahtanut ja sen sijalle on astunut oikeistovetoinen rahatalouspolitiikka.

Koska taustalla vaikuttava ajatuslaatujen muutos on pedattu paljon pitempivaikutteisille historiallisille ehdoille kuin mitä suomalainen perspektiivi antaa ymmärtää, meilläkään ei ole juuri toivoa irtisanoutua globaalimitassa tapahtuvasta rahatalouden "ylikasvamisesta", kaotisoitumisesta ja hallinnan katoamisesta.

Taloustotalitarismi tulee olemaan globaalia. Siltä ei säästy kukaan. Se tulee tuhoamaan ihmisten elämän aivan kaikkialla. Totalitarismi on taantunut depersonoitunut järjestelmä, jossa valtaan nousevat sisäisesti tyhjät – vailla sisäsyntyisiä arvoja olevat – tunnevammaiset psykopaatit tai kameleonttimaiset narsistit. Mielikuvapoliitikot, miellyttämispyrkimystä täynnä olevat hymynaamapoliitikot. Esim. Hitler oli haltioitumisentarvetta poteva narsisti. Lopulta depersonalisaatiossa taannutaan asteelle, jossa kukaan ei enää varsinaisesti tee päätöksiä – asiat vain tapahtuvat, kuten "sosiaalisen tahtotoiminnon" läpäisemässä alkulaumassa.

Nykyisin me näemme nämä vaikutusmekanismit esim. hypnoosi-ilmiössä, mutta ne muuttuvat todellisuudeksi, kun taannumme kohti taloustotalitarismia. Totalitarismia ei turhaan kutsuta totalitarismiksi, koska se mitä ryhmäpsykologisesti tapahtuu, karsii todellakin kaikki yksilöominaisuudet kuvasta. Yksilöllisen eriytymisen, yksilöllisen tahdon, yksilölliset kokemukset.




8) Voidaan ehkä ajatella vaikka niin, että maailman kuvaaminen tavalla jolla se tulee parhaiten kuvatuksi oikeuttaa ne tiedonalat, joiden suureet eivät palaudu toisiinsa. Esimerkiksi sosiologia voi antaa ymmärrystä sosiaalisten ilmiöiden suhteen ja käyttää omia suureitaan ja mittayksiköitään. Psykologia yrittää ymmärtää yksilöä kuvitellen tietyt ominaisuudet yksilöominaisuuksiksi.

Tiedämme että eurooppalaisella uudella ajalla kehittyneet erityistieteet ja tiedonalat ovat tavallaan pettäneet meidät, eikä maailma "oikeasti" jakaudu esim. fysiikkaan ja kemiaan, eikä myöskään ihmistieteiden jako esim. sosiologiaan ja psykologiaan ole totuudellinen. Tietyin kriteerein tiedonalat kuitenkin tuottavat "tositietoa".

Ihmistä olisi kuvattava niin että ihminen yhtäältä yhteisöolentona, toisaalta yksilöolentona tulisi mahdollisimman hyvin kuvatuiksi – mikä parhaassa tapauksessa sitten mahdollistaisi paremman ymmärtämisen. Käsitesekaannusta syntyy, kun suureet yhden koherenssin puitteista viedään toisen tiedonalan piiriin ja yritetään ikään kuin väkisin palauttaa koherenssit toisiinsa. Juuri tällaista täydellistä käsitesekaannusta esimerkiksi yhteiskunnallisen moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden toisiinsa sekoittaminen on. Moniarvoisuus ja monikulttuurisuushan käsitetään yleisesti synonyymeiksi, vaikka tosiasiassa kyseessä ovat toisensa pois sulkevat vastakohtaisuudet.

Sosiologinen ymmärrys olisi parhaimmillaan silloin kun keskitymme jäljittämään sosiologisia vakioita, ja psykologinen ymmärrys silloin jos voisimme eristää yksilön täydellisesti. Kuten useasti todettu, ihminen on lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laji, ja eurooppalaisen uuden ajan rationaalisuuden viimeisenä ”tieteenä” syntynyt yksilöpsykologia on jokseenkin pelkkää käsitesekaannusta. Juuri ihmistieteiden keskinäinen työnjako on historiallisesti erittäin epäonnistunut. Olen saarnannut näiden tieteiden väliin jäävän tiedonalan, ”ryhmäpsykologian” tarvetta. Tällaista näkökulmaa meillä ei ole. Esimerkiksi hypnoosi-ilmiö on meiltä yhä selittämättä, koska meillä ei ole ihmistä ryhmäsidonnaisena olentona esittävää ihmiskuvaa.





takaisin